Jumppamaraton ja henkinen seinä

Päivät 22-28. Torstaina oli Fressillä reilun kolmen tunnin LesMills-maraton, ja itse osallistuin siitä ensimmäiselle puolikkaalle. Puoli tuntia Sh'bamia, puoli tuntia attackia ja puoli tuntia bodysteppiä. Sh'bam oli pitkästä aikaa vallan mukavaa, ja mietittiinkin maratonille myös osallistuneen kaverin kanssa, että miksi ihmeessä tätä tuntia ei ikinä "muista". Olen käynyt tanssimassa viimeksi joskus viime vuoden puolella, enkä keksinyt muuta syytä kuin että verta, terästä ja hevosia -tyyppiset attack ja combat ovat vieneet voiton.

Attack oli taas rakkautta ensihölkällä, vaikka tuo puolen tunnin pätkäkin oli ns. riittävän rankka. Stepissä en ollut käynyt ennen torstaita koskaan, ja pahoin pelkään, etten mene tästä eteenpäinkään. Tunnissa ei sinänsä ole mitään vikaa ja ihanissa ohjaajissa vielä vähemmän, mutta kun ei vaan lähe. Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntee itsensä vastasyntyneeksi hevosen varsaksi? Rullaluistimet jalassa? Jäällä? Ei vaan ole meikäläisen raajoja suunniteltu pomppimaan sille perhanan laudalle. Mutta ei se mitään; päätin, että ihan kaikessa ei tarvitsekaan pärjätä.

Viikonlopun aikana penikoissa onkin sitten tuntunut häivähdys tuntemuksesta, kuten asian viime viikolla hierojalle ilmaisin. Ei kipua eikä jatkuvaa tunnetta, mutta jotain pientä kuitenkin. Ja anteeksi nyt vaan ja pardon my French, mutta aletaan olla melko lähellä sitä, että erästä bloggaajaa lainatakseni vituttaa niin että sukat sulavat jalkoihin. Olen niiiiiin kypsä noihin särösääriin ja niiiiiin valmis terveisiin penikoihin, etten osaa sitä sanallisesti riittävän hyvin edes ilmaista. Minä tahdon attackiin! Tahdon combattiin, spinniin, testaamaan uuden HIIT-tunnin ja aloittaa hölkkäämisen! Joko saa vetää itkupotkuraivarit?

No joo, se siitä. Jatketaan aiheesta, jolle olisin voinut pyhittää oman postauksenkin, mutta yritetään saada se tiivistettyä muutamaan kappaleeseen. Onko käsite henkinen seinä tuttu? Täällä olisi nyt pari kappaletta sellaisia edessä. Painoni on siis sahannut eestaas jostain parikymppisestä asti, ja kaksi kertaa olen ihan tosissani yrittänyt pudottaa sitä. Molemmilla kerroilla putosi 4,3 kiloa, jonka jälkeen "tapahtui jotain" ja homma tyssäsi. Ja paino kipusi takaisin, yleensä vielä hitusen entistä ylemmäs.

Nyt mennään siinä kohtaa Alkuvalmennusta, että painoa on tippunut 4,2 kiloa. Olo on edelleen kohtuullisen luottavainen, mutta joku iiiiihan pieni ininä jossain takaraivon tienoilla silti kuuluu. Muistatko miten viimeksi kävi? Oletko varma, että riittävästi on muuttunut jotta onnistut nyt? Entä jos et onnistu? Toistaiseksi ininä on pysynyt taka-alalla, ja aion kyllä apinan raivolla sen siellä pitääkin. Koska tiedän, että onnistunhan minä. Ei ole mitään oikeaa syytä, miksi en onnistuisi.

 kuva

Ja vaikka sitä vaakaa ei pitäisi liikaa tuijottaa, niin tässä kohtaa sen merkitys on jotenkin korostunut. Ensimmäiseen seinään on matkaa enää 300 grammaa (tämän jälkeen painan vähemmän kuin edellisen kerran jälkeen). Toinen seinä odottaa 2,2 kilon päässä (tämän jälkeen painan vähemmän kuin vuosiin). Onneksi suomalainen sisu vie läpi harmaan kiven, vaikka joskus olisikin ehkä fiksumpaa kiertää se.

Ja hei! Ostin eilen treenipaidan kokoa 36. Löysää mallia se on, mutta silti. Viimeksi olen käyttänyt mitään kolmekutosta joskus armon vuonna 2009. Eli kyllä se tästä, vaikka sitten väkisin.

Pitkästä aikaa

Tänään ensimmäistä kertaa kuukausiin bodycombattiin. Ei malttaisi odottaa, joten töissä mennään kutakuinkin näillä fiiliksillä:

kuva

No okei, ilme on hauvan ilmettä innokkaampi, mutta muu olemus huutaa joko mennään, joko, jokooooo.

Iso ikävä

Muutama viime viikko on mennyt syystä tai toisesta hyvin vähillä treenikerroilla ja suorastaan olemattomilla jumpilla. Milloin on tehty asioita sen eteen että saadaan kämppä myyntiin, milloin olen juossut samalla viikolla kolmessa eri kauneushoitolassa (sain huhtikuussa synttärilahjaksi läjän lahjakortteja, ja jossain vaiheessa iski se apua nää vanhenee kohta -paniikki). Eilen taisin huokaista kotona, että odotan ns. normaalia viikkoa jo ihan senkin takia, että pääsisin taas jollekin tunnille. Siinä kun asiaa hetken tuumailin niin totesin, että minulla on oikeastaan ihan hirveä ikävä jumppaan.

Bongasin Facebookista ilmoituksen parin viikon päässä siintävästä LesMills-maratonista. Puolen tunnin pätkät Sh'bamia, attackia, steppiä, pumppia, combattia ja balancea.

Voin suorastaan tuntea kuolan valuvan.

Apuja särösäärille?

Heippa taas. Näköjään en osaa pysyä täältä poissa, mutta se annettakoon anteeksi.

Nyt nimittäin ottaa ohimoon ja rankasti. Kuten olen jo viime Tapaninpäivästä asti hehkuttanut, on bodyattack suurin piirtein parasta, mitä voi tehdä vaatteet päällä. No, ei ihan, muttei kovin kaukanakaan. My point being, olen ns. löytänyt lajini, menettänyt sydämeni (ja kaikesta päätellen myös järkeni) ja jossain vaiheessa jopa miettinyt, että siellähän voisi käydä kaksikin kertaa viikossa.

No ei näköjään voi. Sääli, että kropallani tuntuu olevan täysin vastakkainen käsitys asiasta kuin minulla. Säärten sisäsyrjät nimittäin ryhtyivät hankaliksi jo parin attackin jälkeen joskus alkukesästä. Olin kokenut vastaavaa kipuilua lievempänä jo vuosia aiemmin huonojen kenkien takia, joten vaihdoin jumppapopot järeämpiin juoksukenkiin. Ongelma lieveni kertalaakista. Hetkeksi.

En nyt viitsi koko kesää alkaa tähän referoida, mutta nythän tilanne on se, etteivät nuo perhanan koparat tunnu kestävän oikein minkäänlaista pomppimista. Olen paikallistanut kivun muutamaa senttiä nilkan yläpuolelle, noin kymmenen sentin matkalle. Kai siellä joku lihas tai lihaskalvo on, mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa sattuu. Kipuilevia sääriä on uitettu Voltarenissa ja säikytelty sekä kylmä- että kuumageelillä, ja ahdettu koivet (ihastuttaviin pinkkeihin) kompressiosäärystimiin attackin ajaksi. Reilu viikko sitten kuvittelin ongelman jo kaikonneen koska jalat tuntuivat suht hyviltä jopa pomppiessa, mutta sitten kävelin pari päivää ballerinoilla ja menin sen jälkeen attackiin - VIRHE. Koko tunti meni pilalle vain sen takia, että kunto ja into olisivat riittäneet vaikka mihin, mutta sääret eivät antaneet hyppiä ollenkaan.

Suomeksi sanottuna vituttaa kuin liito-oravaa hakkuuaukealla. Kävin viime viikolla hieronnassa, ja juttelin myös ft-hierojani kanssa ongelmasta. Rivien välistä oli luettavissa myös hienoinen "jos menee paikat rikki niin kannattaako jatkaa" -toteamus, mutta suostun luovuttamaan vain kuolleen ruumiini yli. No hyvä on, ehkä vähän aikaisemmin, mutta kaikki keinot aion kyllä ottaa käyttöön sitä ennen.

Lepo on ollut ensimmäinen niistä, ja olen sydän verta vuotaen skipannut tähän mennessä yhden tunnin. Keskiviikolle tulee toinen skippaus, sillä tiistaina käytän keinon numero kaksi ja käyn hierotuttamassa pelkkiä pohkeita/jalkoja puoli tuntia. Keino numero kolme on pohjetreenin lisääminen jotta lihakset vahvistuvat, mutta luonnollisesti tämän mahdollinen hyöty tulee esiin vasta kuukausien kuluessa. Keino numero neljä voisi olla muutaman kilon karistaminen, sillä tuskin ylimääräisen kuorman vähentämisestä haittaakaan on. Kompressiosäärystimien ja kylmä-/kuumageelien käyttö jatkuu.

Onko muita ideoita? Pakkohan se olisi nuo koivetkin saada kuntoon, vaikken ihan herkästi haluaisikaan harrastuksestani luopua. Etenkään nyt, kun olen jopa muutosvastarinnan kruunaamattomana kuningattarena hyväksynyt sen, että toiseksi paras ohjaajavaihtoehto on ihan riittävän hyvä. Vinkkivitosia, kikkakolmosia? Jalkaproteeseja? Anyone?

Seminihkeyksiä

Jotenkin huvittavaa, että juuri kun on pari viikkoa sitten mesonnut lisäävänsä salitreenejä, tulee kaksi yhden kerran viikkoa putkeen. No, eiköhän tässä pikkuhiljaa palailla taas takaisin vähintään kahteen - tosin päätin rakastuttuani päätäpahkaa hiphop/street-tuntiin, että kesällä kolme kertaa neljän sijasta on oikein hyvä.

Kävin tosiaan maanantaina hoppailemassa toista kertaa, ja sunnuntain ei helvetti -fiiliksestä ei ollut tietoakaan. Ei se sisäinen true-hiphoppari vielä sieltä löytynyt, mutta keskityin vähemmän siihen miltä näytän esim. verrattuna ohjaajaan, ja osasin olla huomattavasti rennompi. Siitä huolimatta, että tunnilla oli osallistujia lisäkseni huikeat kolme.

Tiistaina oli paikallinen kävelytapahtuma, johon olin kaverini kanssa ilmoittautunut jo ennakkoon. Vettä satoi koko päivän eikä loppua näkynyt alkuillastakaan, mutta koska olin päättänyt, etten kestä jos olen vain ostanut 16 euron pinkin mainostuubihuivin, lähdimme kävelemään. Myöhemmin kotona tuli mieleen että niin, maksoin sitten 16 euroa siitä, että muistutin erehdyttävästi uitettua rottaa ja hytisin kylmästä koko viiden kilometrin ajan. Äääälyttömän fiksua, ja ihan ehdottomasti loogisempaa kuin vain maksaa siitä huivista... Ehkä ensi vuonna ilmoittaudun vasta, kun sääennusteet ko. päivälle ovat tiedossa.

Keskiviikkona oli viikon ainoa puntti ja päätin, että koska toista kertaa tuskin tulee, niin tehdään tästä yhdestä hyvä. Prässissä piti taas haastaa itseään piirun verran pidemmälle, ja sain kuin sainkin 180 kiloa liikkumaan. Treenin jälkeen luin Heidin postauksen painojen merkityksettömyydestä ja nauroin ääneen, kun en itse ollut mahtua salin ovista ulos egoni kanssa tuon prässienkan jälkeen. Tulinkin sitten miettineeksi, että miksi tuo prässi kiinnostaa niin kovasti ja miksi hihkun täällä ennätyksistäni. Syy taitaa olla se, että olen ylpeä siitä, että kehoni pystyy johonkin mihin en ole kuvitellut sen pystyvän. En koe olevani parempi kuin 80 kilolla prässäävä kanssatreenari tai huonompi kuin 300 kilolla prässäävä julkkisbloggari, koen vain hämmästystä ja kunnioitusta reisi- ja perslihaksiani kohtaan siitä, että ne tekevät tuollaista. Minusta 180 kiloa on ajatuksen tasolla niin älytön määrä, että on tolkuttoman hienoa kyetä nostamaan sitä jollakin ruumiinosallaan.

Ja on kai siinä joku itsetuntojuttukin (kun pystyt tähän, niin pystyt mihin vaan jne). Kulunut viikko on taas ollut jotenkin vaikea ja nihkeä, en ole viihtynyt kropassani ja tuntenut sen takia ajoittain syvääkin alakuloisuutta. Yritän opetella itselleni armollisempaa ja rakastavampaa ajattelumallia, mutta silloin tällöin ne epäonnistujan fiilikset vain nousevat pintaan, ja niistä on hankala yrittää päästä irti. Olisi varmaan syytä yrittää selvittää, miksi suhtaudun syömiseen niin eri tavalla kuin liikkumiseen; treenivapaat päivät ovat normaalia elämää eivätkä aiheuta huonoa omatuntoa, mutta huonosti syöminen ja herkuttelu ovat automaattisesti repsahduksia, sortumisia ja epäonnistujan tunnusmerkkejä. Ei ihan vedenpitävää logiikkaa, tiedetään.

No mutta, parin viikon päästä eräs suunnaton stressinaihe helpottaa joksikin aikaa, joten odotan mielenkiinnolla sen vaikutusta omaan olemiseeni. Josko onnistuisin hellittämään irti negatiivisista ajatuksista, tykkäämään itsestäni vähän enemmän ja lopettamaan itseni sabotoinnin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta todennäköisesti ihan tavoittelemisen arvoista.

Helteistä alkuviikkoa ihan joka sorkalle :)

Sillisalaattia

Hyvää iltaa täältä erikoislaatuisen viikon jäljiltä. Ei ehkä mennyt kuten suunniteltu, mutta itseä kuunnellen ja tuli kyllä tarpeeseen.

Viikko alkoi perinteisesti combatilla. Oli ehkä vähän väsymyksen merkkejä ilmassa, mutta ei kovin pahasti. Tiistaiaamuna töihin lähtiessä ajattelin, että jos en olisi etukäteen päättänyt mennä illalla salille, jäisi varmaan lähtemättä. Kävin kuitenkin, ja ihan kohtuuhyvän treenin teinkin.

Sen jälkeen iski jonkinlainen voimattomuus. Pääkopan puolesta treenejä olisi voinut suunnitella viikolle normaalisti, mutta kroppa tuntui jäätävän väsyneeltä. Koska pyrin nykyään elämään tuntosarvet mahdollisimman pystyssä, totesin jotta okei, levätään niin kauan kuin tarpeen on, vaikka koko loppuviikko.

Torstaina kävin hieronnassa, jossa käytiin läpi pohkeet, takareidet ja selkä-hartia-niska -alue. Teki niin gutaa, että olisi tehnyt mieli halata hierojaa. Perjantainakin levättiin koska hieronnan jälkeinen lihasarkuus ja edelleen hitusen tuntuva väsymys.

Eilen suuntasin käymään vanhempien luona sekä muutenkin ex-kotimaisemissa, joten tuli istuttua ns. puoli päivää autossa. Ajoin myös nykyistä edeltäneen asuinpaikan ohi/läpi ja totesin, etten tunne kyseistä kaupunkia kohtaan enää mitään. En positiivista, mutten myöskään negatiivista. Paikasta on tullut beige, ja nykyisestä kotikaupungista (perhana että kiertely on vaikeaa - tunnustettakoon, että asun Mikkelissä) koti. Ja koska reissut kotipuoleen ovat erinäisistä syistä nykyään henkisesti äärettömän raskaita, tuntuu valtavan hyvältä, kun kotiin on niin ihanaa tulla. Mitä lähemmäs Mikkeliä pääsen, sitä helpompi on hengittää.

Niiiiiiiin missäs olinkaan? Pahoittelut polveilevasta tekstistä, olen nykyään kyseisten reissujen jälkeen aina jonkin aikaa piirun verran rikki ja pois päältä, joten hengentuotos on sen mukaista.

Joka tapauksessa, päivän autoilun jälkeen alkoi illalla tuntua, että oikeastaan ulkona olisi ihan mukava käydä. Siispä pienelle lenkille äitipuolen kanssa ja avot - piristyi niin mieli kuin kroppakin. Tänään ajelin isovanhempien kautta takaisin kotiin, ja kun olin aiemmin bongannut tämän päivän lukujärjestyksestä sen hiphop/street -tunnin jota oli tarkoitus joka tapauksessa kokeilla joskus, niin pitihän sinne mennä ämpyilemään.

Ja olihan se vallan positiivinen kokemus, kuten olin hitusen pelännytkin. Ohjaaja oli todella sympaattinen, suloinen ja välitön nuori tyttö, joka onnistui vakuuttamaan todennäköisesti jokaisen salissa olleen siitä, että meistä kaikista tulee hiphopguruja. No joo. Tunnustettakoon tosin, että ensimmäinen ajatus tunnin kunnolla alettua oli, että **ttu tästä tuu hevonhelvettiäkään. Vaan tiedättekö, mikä on paras lääke tuollaiseen fiilikseen? Päättää olla ottamatta itseään liian vakavasti, antaa itsensä näyttää sammakolta tehosekoittimessa ja ottaa tanssista kaikki irti. Huomenna uudestaan!

 Viikonloppuna söin sekä hyvin...

... että hyvin huonosti. Molemmat toiminnot tekivät hyvää.

Viikon/viikonlopun saldona siis lepoa treeneistä, liian vähän unta, lukuisia syötyjä plussakaloreita, treffattuja rakkaita ja läheisiä, ja vähän sitä liikuntaakin. Sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja antoisaa, sydäntäraastavaa surua, väsymystä, naurua ja voimaantumista. Ei pöllömpää, mutta saa arvostamaan perusviikkoja. Olisikohan ensi viikko sellainen?

Positiivinen ongelma

Uskomatonta, että on taas sunnuntai. Ajan kiitäminen viime viikkoina on kyllä todennäköisesti johtunut ylimääräisistä vapaapäivistä (mainitsinko jo, että nykyisessä työssäni pyhät ovat oikeasti pyhiä?), joten josko ajankulu normalisoituisi, kun pääsen aloittamaan täydet työviikot.

Kuluva viikko näyttää ahkeralta, ja oikeastaan tuntuikin siltä. Lepopäiviä on vain yksi, mutta missään vaiheessa ei tuntunut pahalta. Reenit tuntuivat muutenkin sujuneen ns. omalla painollaan, sillä mitään ihan hirveän erityistä ei ehtinyt jäädä mieleen (paitsi se, että torstaina pääsin vapun takia salille jo aamupäivällä). Autopilotti-moodi saattoi kyllä johtua siitäkin, että sain taas käsiteltäväkseni asioita, joita en heittäisi edes pahimman vihamiehen naamalle. Brrrrh.

Ehdin muistaakseni tiistain puntin jälkeen miettiä, että nyt kun kahden kerran viikkotahti on omaksuttu, olisi mukava vaikka lisätä salitreenejä. Sitten bongasinkin Fressin kesälukujärjestyksen ja kyllä, minulla on ongelma.

Alkuperäinen ajatus oli, että josko joka toinen viikko tekisin neljä punttia ja joka toinen viikko kaksi. Kesälukujärjestyksen nähtyäni totesin kuitenkin ensitöikseni, että voihan helvetti. Tarjolla on vanhoja tuttuja eli combattia, balancea ja spinningiä, ja uutuutena hiphop&street -niminen tanssitunti sekä bodyattack. Salilla pitäisi käydä, ja myös kävelylenkit tuntuvat tärkeiltä. Olin myös ajatellut, että jos jossain vaiheessa taas herättelisi henkiin sitä hölkkärimpuilua. Ja näiden kaikkien keskellä pitäisi muistaa se lepo.

See my problem here? En ole erityisen halukas luopumaan mistään ihanuuksista, mutta jopa minun laskukaavallani suhteutettuna 5-6 aerobista, 4 salitreeniä ja yksi balance eivät ihan kohtaa nykyisen kunto-/energiatasoni tai  vuorokaudesta käytettävissä olevien tuntien kanssa. Jostain olisi siis luovuttava, mutta mistä?

Attack tulee olemaan osa viikko-ohjelmaa, sillä sitä ohjaa kesällä potentiaalinen ohjaajalemppari. Salistakaan en luovu, joten pyhänä pyrkimyksenä on alkaa jossain vaiheessa noudattaa tuota neljän ja kahden kerran vuorottelua eri viikkoina. Tässä kohtaa pitkällä matikalla laskettuna toisella viikolla on jo menossa neljä punttia + attack. Sen verran onnistuin neuvottelemaan oman pääni kanssa, että ehkä yksi totaalilepo riittää, ja toinen voisi olla palauttava lenkki tai balance. Tsek, kuusi treenikertaa käytössä.

Toisella viikolla olisi saman logiikan mukaan käytettävissä neljä päivää, jos pari salitreeniä on vakio. Spinningeistä luovuin alkuunsa, joten jäljellä olisi hiphop&street, balance, lenkkeily, combat ja attack. Kaiken järjen mukaan pitäisi pudottaa pois toinen kovatehoisimmista, mutta kun minen taho yhyhyy byääh.

Viikon päästä maanantaina näkyy olevan tarjolla tuota hiphoppia, joten ajattelin käydä kokeilemassa. Toivon ja rukoilen sormet ristissä että vihaisin koko lajia, ja että tunti olisi yhtä helvettiä alusta loppuun. Tai edes vähemmän-kivaa niin kuin zumba ja sh'bam (niiden muistikuvien mukaan, jotka minulla niistä on). Pahoin kuitenkin pelkään, että nykyään uinuvat mutta jossain sisuksissa vielä hengissä pihisevät tanssihimoni saavat yliotteen, ja/tai tunti on pelkkää mannapuuroa mansikoilla. Siinä tapauksessa giljotiinin alla on combat, ja se jos mikä kuulostaa oudolta ja väärältä omaankin korvaan.

Vaan onhan tämä aika positiivinen ongelma, runsaudenpula. Voisi olla ja joskus olikin myös niin, että sitä mieleistä harrastetta tai liikuntamuotoa ei ollut. Ja onhan tässä vielä muutama viikko kesälukkarin alkuun, eli vielä ehtii alkaa vihata jotain parhaustuntia tai kehittää viikkoon yhden päivän lisää.

Prässienkat ja ihmismäisiä vaatteita

Olen näköjään taas vaihteeksi jumahtanut pelkkiin sunnuntaipostauksiin. Ärsyttää kyllä itseänikin, mutta pidätän oikeuden olla ärsyttävä ja huono bloggari niin kauan, että pääsen kunnolla mukaan uuteen elämänrytmiini.

Kolme ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa takana. Vietän ihan totaalista kuherruskuukautta tämän homman kanssa, sillä tunnen itseni suorastaan ärsyttävän iloiseksi ja energiseksi. Pääsen tosiaan joka päivä töistä neljältä (paitsi huomenna ja tiistaina viideltä), aurinko on paistanut koko viikon ja bambit soittaneet balalaikkaa. Ennen odotin vapaapäiviä, jotta saisin maata kotona tekemättä mitään. Nyt odotan niitä, jotta saisin tehdä kaikkea kivaa. Vapaapäivien määrä ei ole muuttunut miksikään, mutta ilmeisesti niiden sijoittumisella viikkoon on kuin onkin merkitystä. Tai sitten entinen työni oli kuormittavampaa kuin tajusinkaan, tiedä häntä.

Joka tapauksessa, viikko oli hyvä. Oikeastaan arkeni alkoi uuden työn myötä vasta keskiviikkona, joten alkuviikko meni erityisfiiliksissä. Maanantaina Fressillä oli käytössä ns. sunnuntailukujärjestys koska pääsiäinen, joten pääsinkin heti viikon alkajaisiksi balanceen. Tiistaina kävin tekemässä toistaiseksi viimeisen arkiaamutreenini. Keskiviikon combat meni ihan jees -kategoriaan, mutta oli kuitenkin sen verran nahkeaa, että pidin torstaina lepopäivän.

Lepopäivistä tulikin mieleen, että joudun nähtävästi uudistuneen arkeni myötä kiinnittämään entistä enemmän huomiota siihen, että ne levot tulevat myös pidettyä. Nyt kun arki-iltojen jumppatunneille ei ole enää esteitä ja viikonloppuinakin ehtii vaikka mitä, tuntuu, että mahdollisuuksia on rajattomasti. Välillä joutuukin muistuttamaan itseään notta hei, olet nyt poukkoillut kuusi päivää putkeen, olisikohan aihetta vetää vähän henkeä.

Perjantaina kävin piiiiiitkästä aikaa salilla alkuillasta. Jännitin vähän ennakkoon energiatasoni ja salin ruuhkien puolesta - molemmissa tapauksissa ihan turhaan. En tarvinnut edes lämmintä ruokaa ennen salia, vaan imaisin ruisleivän ja singahdin puntille lähes suoraan töistä. Ja ilmeisesti perjantai-ilta ei ole treeniajoista se suosituin, sillä sain olla suurimman osan ajasta melko rauhassa. Perjantai oli vallan hyvä päivä myös tästä syystä:

Siniset ovat 20 kilon limppuja, keltaiset 15 kg. Lisäksi molemmilla puolilla on piilossa vihreät 10 kg levyt. Pitkällä matikalla laskettuna siinä on 170 kiloa, jolla meni 10 toistoa ja joka on ennätykseni. Olisin voinut halata lähettyvillä olleita salikissoja elleivät olisi olleet niin tympeän näköisiä, enkä välittänyt edes siitä, miten ääliöltä tuntuu kuvata suoritustaan. En ehkä silti ota tavaksi.

Eilen säntäilin yli viisi tuntia pitkin vaatekauppoja, sillä tajusin monen vuoden "ketju määrää miltä näytät" -vaiheen jälkeen, ettei minulla ole normaalien ihmisten vaatteita ollenkaan. Tai no muutama trikoopaita joo, mutta halusin silti töihin jotain sellaista, mikä ei näytä hätäratkaisulta. Tuntien tuskanhikisen taistelun tuloksena löysin kolme yläosaa ja yhdet farkut, taisto jatkuu seuraavan palkkapäivän jälkeen. Ja jos joku sanoo että shoppailu on kevyttä ajanvietettä eikä mitään kestävyysurheilua, nirhaan hänet henkilökohtaisesti.

Viikko oli mukava lopettaa tunnin kävelylenkkiin ja toiseen (!!) bodybalanceen. Life tastes good :)

No huhhuh

Hyvää sunnuntaita! Ja pahoittelut samaan hengenvetoon (jälleen) viikoksi venähtäneestä postaustauosta. On vain ollut sanalla sanoen häkellyttävä viikko, eikä sitä voi oikein muuten kuin otsikon toteamuksella kuvailla.

Tälle viikolle mahtui siis sekä viimeinen työpäivä nyt jo entisessä työpaikassani, sekä allekirjoittaneen 30-vuotissynttärit. Minähän en tunnetusti ole mikään bilehile partygirl, mutta ajattelin, että jos sitä kerran kymmenessä vuodessa ns. laittaisi isolleen. Vuokrasin synttäreitä varten paikallisen invalidiliiton mökin/päärakennuksen, kutsuin parikymmentä vierasta joista paikalle pääsi 13 ja buukkasin lahjakkaan nuoren miehen säestäjineen esiintymään. Artisti oli vieraille kahta henkilöä lukuunottamatta yllätys (olihan se ihihihihi-innostus joillekin purettava etten räjähtänyt), ja mieleinen yllätys olikin. Pilleet olivat hyvin minun näköiseni, kaikin puolin onnistuneet ja ihkupihkut.

Pilleet olivat tosin synttäreiden lisäksi myös läksiäiset, sillä noin puolet vieraista oli ex-työkavereita. Olen torstaista asti odottanut sitä, että en mene sinne (töihin) enää koskaan iskisi tajuntaan. Tänä aamuna se sitten iski, tyhjyys. Pieni pala tuntui kurkussa, joten pomppasin sängystä kuin aropupu ja naamioin hämmennykseni kämpän puunaamiseen. Hyvin toimi, ja tasapainoinen olo palasi muutamassa tunnissa.

Viikon urhistelut näkyvät tuttuun tapaan yllä. Oli käsittääkseni ihan hyvä viikko niitäkin ajatellen, mutta jotenkin ajatukset ovat nyt jossain muualla kuin lihaksissa. Kävin pitkästä aikaa spinningissä, lenkkeilin kauniissa kevätsäässä penikat kipeiksi ja liikuttelin jalkaprässissä taas pitkästä aikaa 150 kiloa. Kokeilin myös penaa, ja rintalihakset kiljuvat edelleen jotta mitä jäbä duunaa - olisi ilmeisesti syytä lähestyä penkkiä hitusen useamminkin.

Ensi viikosta alkaen pitäisi alkaa opetella uutta elämänrytmiä, ja ennen kaikkea ymmärtää ajaa keskiviikkona sinne uuteen työpaikkaan vanhan sijasta. On se jännää.

Se täytti 30 ja pisti päälle muutakin kun trikoot.

Semijee

Kuvittelin viime sunnuntaina kuluneesta viikosta muodostuvan haasteellisen, mutta ihan nättihän siitä kuitenkin lopulta tuli (liikuntojen suhteen, ruokavaliopuolen voin kuitata tunnustamalla, että olen syönyt viikonlopun aikana noin kuusisataatuhatta kaloria). Suht peruskauraa eli pari punttia, 25. crossailu tänä vuonna, combat ja balance.

Combatista sellainen jee, että alan mahdollisesti päästä vähän jyvälle hip escapesta. Olen jo ymmärtänyt mitä siinä pitäisi tehdä ja miten, mutta hiomista vaatii vielä. Perse pitäisi saada osumaan lattiaan joka kerta ja vielä pysyä musiikissa kiinni, mutta kunhan nuo "pikkujutut" oppii handlaamaan niin ollaan jo aika hyvällä mallilla. Nyt kolmen kerran jälkeen voisi kai jo sanoa, että ihan kivatsu ohjelma tuo 59.

Balancesta sellainen jee, että jos aikaa ja uskallusta olisi ollut ihan himppasen enemmän, olisin pystynyt vääntämään itseni siltaan. Selkäbiisissä siis nostetaan ensin lantio, ja sitten jalkoja vuorotellen koukkuun-suorista-koukkuun-alas -tyyliin. Jalkojen nostelu sillassa ei tule luonnistumaan vielä aikoihin, mutta ehkä seuraavalla kerralla voisin yrittää pelkkää asentoa ilman koipien kohottelua. Kotona testasin siltaa vielä tunnin jälkeen, ja vaikka kuvatodisteita ei tältä kerralta ole, kuvittelen sen sujuneen jo himppasen paremmin. Kädet tahtovat jäädä edelleen liian kauas, mutta jos nostan itseni ensin pään varaan (sounds safe), saan herkemmin siirrettyä käpäliä oikeammalle kohdalle ja korkeamman kaaren aikaan.

Perjantaipunttia piti himppasen soveltaa, sillä kävin torstaina kolmen vartin hieronnassa ja sen murjomisen jäljiltä selkä ja hartiat olivat totaalisesti pois pelistä. Jotain olotilasta kertoo se, että hartioiden painuminen pehmeää tyynyä vasten sattui, joten menin sitten fiksusti ilman ohjelmaa heilumaan punttien sekaan ja miettimään, jotta mitäs ny tehrään. Pari liikettä jaloille, haukkareille, ojentajille ja vatsoille toimi ratkaisuna, ja etureisiä kiristää edelleen.

Olivat muuten hankkineet Fressille tämän tapaisen vempeleen:

kuva

Tietää sitä, että leuanvetoharjoitukseni jatkuvat taas luvattoman pitkän tauon jälkeen. Kävin tänään kokeilemassa kyseistä masiinaa Lempparin valvovan silmän alla (ihana nainen, kun asiakassuhteen päätyttyäkin rientää apuun), ja saadakseni nykyisillä voimillani vedettyä leuan minun pitäisi painaa 40 kiloa. No pressure ja silleen.

 

Ensi viikko onkin tekosyiden viikko (parturi, juoksevia asioita, synttärit jne), katsotaan mitä saan aikaan :)

Silta

And behold: ensimmäinen "treeni"kuva ikinä:

Jalat ovat liian koukussa ja kädet liian kaukana, mutta aika hyvä alku. Ei täydellistä, muttei täysin toivotontakaan.

Silta on yhtenä vaihtoehtona mukana bodybalancen nykyisessä ohjelmassa, mutta tunnilla en ole liikettä uskaltanut edes yrittää. Pelko päälleen putoamisesta oli tänäänkin kova, mutta harjoittelin ensin tyynyn kanssa, ja sitten ilman.

Kun ensimmäistä kertaa tajusin onnistuneeni nostamaan itseni käsien ja jalkojen varaan, fiilis oli suorastaan elämääsyleilevä: jumaliste, en ole kyennyt tähän viiteentoista vuoteen! En valehtele yhtään kun sanon, että edellinen kerta todellakin oli yläasteella.

Jatkakaamme harjoituksia riemusta kiljuen.

Autopilotilla

Toinen viikko "uuden salielämän" aloituksen jälkeen, ja tunnollisesti jälleen kaksi punttista. Kovin iloinen olen ainakin siitä, että jo näin lyhyen "säännöllisyyden" jälkeen kroppa on hiffannut mistä on kysymys, ja palautuu kutakuinkin parissa päivässä. Perjantain reenin jäljiltä ojentajissa tuntuu vielä aavistuksen, mutta edes kolmen prässisarjan pumppaaminen 140 kilolla ei saanut koipia jumiin. Huomenna siis jälleen puntille.

Muutenkin olen tyytyväinen treeniviikkooni; kaksi punttia, yksi kävelylenkki, yksi kovatehoinen tunti ja yksi balance. Niin kauan kun en sisällytä yhteen päivään useampaa treeniä ja haluan pitää ihan kunnon lepopäiviäkin, paremmin ei oikeastaan voisi mennä. Balance oli tämän vuoden kymmenes laatuaan mikä tarkoittaa sitä, että 14 viikosta kymmenenä olen muistanut myös kehon- ja mielenhuollon.

Jos treeni kulkeekin, niin ruokavalion kanssa olisi edelleen asennoitumisharjoitusten paikka. Roskan mättäminen sisuksiin on kyllä vähentynyt entisestä, mutta silti sitä esiintyy omaan makuuni turhan paljon. Silloin tällöin tulee edelleen sorruttua myös sellaiseen aivottomaan mättämiseen - ei niinkään määrällisesti, mutta syö suklaata vaikkei oikeastaan tiedä miksi -tyyliin. Mutta no, onneksi tässä on loppuelämä aikaa harjoitella.

Melkoiseksi jorinaksi meni tämä (no milloin ei?), mutta jotenkin kuluneesta viikosta ei jäänyt mieleen mitään erityistä. Päällimmäisenä mielessä ovat pyörineet luonnollisesti työpaikan vaihtamiseen liittyvät asiat, joten kaikki muu on harmaata mössöä ja tullut ehkä suoritettua melko automatisoidusti. En itseasiassa edes tajunnut stressanneeni asiasta niin paljon kuin lopulta näköjään stressasin: keskiviikkona kirjoittelin nimen papereihin ja torstaina huuleen puhkesi yskänrokko. Epätyypilliseen kohtaan vieläpä, eli flunssan oireen sijaan kyseessä on ihan selkeästi stressinpurkauma.

Tulevalla viikolla on ohjelmassa hierontaa, stand upia ja hautajaiset, mutta olen vakaasti päättänyt pitää kahden salitreenin säännöstäni kiinni. Kaikki muu onkin sitten plussaa :)

I feel good (tididididididi)

Sunnuntaita! Pitkästä aikaa olen ihan äärimmäisen tyytyväinen treeniviikkoon. Liikuttuja tunteja kertyi reilut kuusi, ja pitkästä, piiiiitkästä aikaa jakauma oli kutakuinkin sellainen kuin pitäisikin. Näemmä kauhistuin maanantaisia kehonkoostumusmittauksen tuloksia riittävästi, sillä kahden salitreenin mahduttaminen viikkoon ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Tavoitteena onkin, että jatkossa niitä punttisteluja on viikossa vähintään kaksi, jossain vaiheessa toivottavasti jopa kolme. Pyrin siihen, että noista kahdesta kerrasta en luista, vaan ne on tehtävä joka tapauksessa, vaikka sitten muiden lempparipoukkoiluiden kustannuksella. Ihanneviikko sisältää pari salitreeniä, kävelylenkin tai pari, combatin (tai kesällä attackin) ja yhden balancen. Vähemmän ihanneviikolla karsitaan ensimmäisenä aerobisesta - sydän itkee verta, mutta lihakset kiittävät.

Kävin maanantai-iltana läpi minulle suunniteltuja saliohjelmia ja totesin, että niitä on monta. Arvoin vähän aikaa jotta mitä sitä nyt alkaisi niiden suhteen tehdä, ja päädyin ottamaan käyttöön kaksi erilaista yksijakoista. Niillä mennään siihen asti kunnes kyllästyn, ja jossain vaiheessa voi taas miettiä, olisiko fiksua käyttää esim. kahteen jaettua ohjelmaa. Joudun lähitulevaisuudessa joka tapauksessa muokkaamaan treeniaikataulujani erinäisistä syistä, mutta palataan niihin sitten, kun homma on ns. 100% lapasessa.

Viikon aerobisista ei ole sen kummempaa kommentoitavaa. Crossailua mieluummin olisin käynyt combatissa, mutta molempina combat-päivinä oli iltavuoro. Salitreeni sen sijaan maistui jotenkin ihan erityisen hyvältä, joten toisaalta pidempi tauko ja perseily saattoi tehdä uudelleen heränneelle innolle ihan hyvääkin. Enkä edes ole menettänyt kaikkia jalkavoimiani, sillä prässissä nousi 140 kiloa verrattain nätisti. 150 on ennätys, joten ehkä se rikkoontuu piankin.

Eilisen jätin heiaan lepopäiväksi, vaikka todellisuudessa ravasin portaita ylös-alas kolme tuntia putkeen. En sentään ihan huvin vuoksi vaan kaverin muuttoapuna, mutta tuli joka tapauksessa tehtyä ihan hyvä treeni. Tehdessä ja eestaas säntäillessä ei ehtinyt huomata väsymystä, mutta kotiinpääsyn ja ruuan jälkeen sammuin sohvalle puoleksi tunniksi, kun silmät kieltäytyivät pysymästä auki. Pohkeet ovat karjuneet hoosiannaa ja jatkavat samaa virttä todennäköisesti huomennakin, mutta ohjelmassa on silti aamusali - iltapäivästä lähden muutaman kollegan kanssa katsomaan, mitä legendaarista Veikkauksen päiväristeily tuo tullessaan.

Kadonneiden muskeleiden metsästys

Enpähän ollut ennen tajunnut, miten rakkaita lihakseni minulle ovat. Siis tiedättehän, ne vielä säälittävän pienet hommelit, jotka olen taidokkaasti piilottanut rasvakerroksen alle. (Tähän voisin loihtia mielikuvan itsestäni silittelemässä vatsaani, kohottelemassa kulmakarvojani ja toteamassa, että juu-u, ihan itse kasvatin. No joo.)

Joka tapauksessa. Olen käynyt kehonkoostumusmittauksessa muutaman kerran ja ajatellut sinne mennessä, että niin kauan kaikki on ok tai ainakin siedettävissä, kunhan lihasmassaa tulee edes vähän lisää. Vaikka paino nousisi ja/tai ihra ei lähtisi, niin kunhan niitä lihaksia.

Arvaatteko jo, mihin tämä on menossa? Eilen oli tosiaan se kk-mittaus Lempparin hoteissa, ja ajatus oli jotakuinkin sama kuin ennen. Tiesin painon pudonneen vähän, mutten vielä muuta. Tulokset käytiin yhdessä läpi, ja mitäpä silmäni näkivätkään: rasvaprosentti alhaisempi ja täten rasvamassaa vähemmän, check. Painoa vähemmän kuin edellisellä kerralla, check. Lihasmassaa vähemmän kuin edellisellä kerralla, ch... SIIS MITÄ?!

No juu. Eihän tuosta pysty varsinaisesti yllättymään, mutta pysäytti kyllä ns. niille sijoilleen. Jumaliste, 900g vähemmän lihasmassaa kuin marraskuussa. Ja sehän ei mitenkään päin nyt vain sovi. Ei ei ei. Vanhat tavat ja ajatusmallit istuvat tiukassa, joten toki ensimmäinen ajatus oli, että ihan sama kun kaikki menee aina kuitenkin pieleen. Löytyi sieltä kuitenkin onneksi myös se toinen ajatus, joka oli Chris Tuckerin tyyliin älähdetty OH HELL NO.

Voisi tietysti miettiä, että mitä jos en olisi tuhlannut puoltatoista kuukautta, missä olisinkaan nyt. Toisaalta yhtä energiatehokasta ja hyödyllistä lienee miettiä, että mitä jos osaisin lentää tai minulla olisi kuusi kättä. Eli ehkä jätän miettimättä, ja keskityn korjaamaan asennevammoja. Ei ole viimeaikoina kiinnostanut salitreeni tai oikein syöminen, mutta homma on nyt vaan niin, että on ruvettava kiinnostamaan.

Enpä olisi hetki sitten uskonut. Ei riittänyt motivaatioksi muikea bikinikroppa, kutosella alkava paino tai edes yleisesti parempi vointi. Nähtävästi tarvittiin pelko siitä, että muskelit katoavat. Taidan muuttaa salille asumaan.

Uusia ohjelmia ja löysät työhousut

Jälleen yksi viikko paketoituna, vaikken kykenekään ymmärtämään miten on mahdollista, että ensin on maanantai ja sitten yhtäkkiä jo sunnuntai. Aika kiitää ihan järjetöntä vauhtia ja tuntuu, että kohta on taas joulu. Mutta josko tuossa välissä ehtisi nauttia vielä keväästä ja nurkan takana kurkkivasta kesästä, iih.

Maanantaina pakkasin kassiin salihanskat sun muut tykötarpeet ja marssin punttikselle katsomaan, vieläkö muistaisin mitä siellä yleensä pitää tehdä. Liikkeet palailivat ihan hyvin mieleen ja tuntui vallan mukavaltakin tekemiseltä, mutta tiistaina tunsin taas reeniä edeltävän tauon pituuden. Vatsalihakset ottivat itseensä kaikista eniten, ja lisäksi jumissa olivat sellaisetkin lihakset, joita en ollut maanantaina treenannut. Kokovartalojumituksesta johtuen viikon toinen puntti jäi tekemättä, sillä vatsikset lakkasivat huutamasta apua joskus torstain tienoilla, ja loppuviikolla esteenä oli ns. muu elämä.

Keskiviikkona kävin tunnetusti testaamassa uuden combatin, ja nyt muutaman päivän jälkeen aika on kullannut muistoja jo niin paljon, että odotan mielissäni seuraavaa kertaa. Alkavalla viikolla sitä ei kuitenkaan tule, kiitos iltavuorojen, mutta jos vaikka sitten seuraavalla.

Perjantaina oli pitkästä aikaa vuorossa spinningiä, ja ohjaajan "polje nopeampaa, vielä, VIELÄ!" -kannustuksen takia tunnin vaikutukset tuntuvat edelleen hanurissa. Eilen tuli kaverin kolmekymppisten takia valvoskeltua tavanomaista myöhempään, joten tämän päivän treenin virkaa toimitti itseoikeutetusti bodybalance. Siinäkin vaihtui ohjelma, ja luvassa taitaa olla taas mielenkiintoiset ja antoisat 3 kuukautta kun yritän käsittää, miten ihmisvartalo on tarkoitus vääntää sellaisiin asentoihin. En silti valita ollenkaan sillä balancen positiiviset vaikutukset mielenterveydelle korostuvat juuri uutta ohjelmaa opetellessa - ei siinä paljon ehdi murehtia tai stressata kun yrittää keskittyä siihen, ettei esimerkiksi rojahda turvalleen. Me likes.

Anyhow, tuntosarvet ovat lenssun jäljiltä olleet pystyssä vielä tälläkin viikolla, ja jokaisen treenin jälkeen on pitänyt kuulostella, että miltä tuntuu jne. Hyvin on kuitenkin sujunut, joten kenties tässä päästään ns. normaalirytmiin piankin. Vielä alkavalla viikolla ihan täysipäinen tohottaminen ei onnistu hieronta- ja työvuorologistisista syistä, mutta ehkä sitten jo seuraavalla.

Huomenna olisi edessä viimeinen pt-tapaaminen Lempparin kanssa ja sitä myöten myös kehonkoostumusmittaus. En uskalla odottaa ihan hurjan suuria muutoksia edelliskertojen pettymysten takia, mutta ainakin suunta on oikea: eilen puin työhousut jalkaan avaamatta nappia tai vetoketjua.

Nyt ne jo lököttävät. Jee :)

Lantion pako?

En kuollaksenikaan muista, milloin aloitin bodycombatissa käymisen - siitä voi olla esim. reilu vuosi. En myöskään muista, kuinka monta eri ohjelmaa olen nähnyt, muutaman ainakin. Asia, jonka kuitenkin muistan, on se, että lihaskuntobiisit ovat vaikeutuneet kerta kerralta. On siellä varmaan ollut välissä joitakin peruspunnerrusjuttuja, mutta pääasiassa sääntö tuntuu olevan se, että jokaisen ohjelman lihaskunnosta tehdään edellistä hirveämpi.

En edes tiedä, kuka/ketkä ohjelmat suunnittelee. Voin silti nähdä silmissäni ja kuulla korvissani koreografin ajatuksenjuoksun: No siis eka laitetaan lämppäriin semmosta peruskauraa. Tiäksä, semmosta että se jumppari miettii, että onpas jotenkin paluu juurille ja että tännehän vois pyytää seuraavaks vaikka jonkun kaverin joka ei oo ennen käyny. Kun on yksinkertasen tuntusta ja silleen, ja tuntuu hyvältä kun miettii, että uusistakin ohjelmista saa nykyään hyvin kiinni kun ei taida olla enää paljon sellasia combatjuttuja, joita ei ois koskaan tehny. Noni. Sit ku se on tuudittautunu siihen hyvänolontunteeseen, niin laitetaan se ns. jalkabiisissä tekeen askelkyykkyhyppyjä. Nopeesti. Oppiipahan jotain. Ja sitten, SITTEN kun se on siitä selvinny ja aattelee että pahimman on pakko olla jo ohi, ni laitetaan lihaskuntobiisiin hip escapeja. Eikö vaan? Joo! Hahahahahhahhahahahhahaha.



Bodycombat 59 on siis koeajettu. Saa nähdä, milloin hip escape alkaa sujua ilman, että näytän kävelemään opettelevalta kirahvilta.

Back in the game

Yritä tässä nyt sitten keskittyä blogipostaukseen, kun telkkarissa Olli Herman on juuri vetänyt All the best girlsin. En ole tuntenut erityisen lämpimiä tunteita kasarilookia tai -poppia tai edes Olli Hermania kohtaan, mutta nyt taidan olla ihan pikkuisen rakastunut. Jälkimmäiseen siis. Hihi.

Ai niin olikos tämä treeniblogi? Kuluneella viikolla uskalsin tosiaan palailla varovasti takaisin elävien kirjoihin. Käveltyä tuli pariin otteeseen (keskiviikkona siis vain yksi lenkki, tupla-walking johtuu heian antamasta mitalista), ja innostuinpa käymään kahdesti balancessakin. Punttitreeniin voimat eivät olisi vielä riittäneet, joten balance oli juuri sopivan lempeää ja hidastahtista toipuvalle kropalle. Eikä se silti mitään himmailua ollut, sillä perjantaina aristi mukavasti yläselkää, kylkiä ja takareisiä.

Maanantaina, perjantaina ja tänään oli typerät työvuorot treenejä ajatellen, eilen skippasin urhistelun Jenni Vartiaisen takia. Keikka oli hyvä ja nainen ihana, mutta voi luoja että se baariskene ei vaan todellakaan ole meikäläistä varten. Etenkään siinä tapauksessa, että juottola on niin täyteen ammuttu, että hyvä jos mahtuu hengittämään. Erityisesti tunnelmaa latisti se, että jäin jumiin itseäni päätä pidemmän jantterin ja kaiteen väliin, joten puolet keikasta meni punoessa murhanhimoisia suunnitelmia. No ei nyt ihan, mutta kun hienovaraiset vihjeet eivät tehonneet, puoliksi vakavissani harkitsin, että joko a) nuolaisen tyypin niskaa tai b) alan tunkea hänen paidankauluksestaan sisään pillejä, jääpaloja sun muuta rekvisiittaa. Mutta Jenni oli hyvä. Seuraavalle baarikeikalle aion joka tapauksessa mennä joko a) kuolleen ruumiini yli tai b) kun lavalla on joku, jota fanitan sydämeni pohjasta.

Huomenna voisi mennä salille. Edellinen kerta taisikin tapahtua suunnilleen niihin aikoihin kun Väinämöinen tänne hiihti, joten lievästi sanottuna jänskättää nähdä, millaista räpellystä on tiedossa. Lisäksi jänskättää pari muutakin juttua, mutta niistä lisää sitten kevväämmällä :)

Hengissä sittenkin

Olisi voinut mennä noin kuusi(toistatuhatta) kertaa paremminkin, mutta elämä on ja sounot.

Torstain tienoilla alkoi tuntua siltä, että saatan kaikesta huolimatta jäädä henkiin. En voi sanoin kuvailla sitä riemun määrää, kun sai viikon tukkoisuuden jälkeen herätä niin, että happi kulkee myös nenän kautta. On nimittäin todella raivostuttavaa, kun toinen puoli nenästä on aivan totaalisen tukkeessa. Hopeareunuksen metsästäjänä todettakoon että onneksi ei molemmat, mutta silti.

Torstaina kävin taas hieronnassa. Oli toisaalta hauska kokeilla miltä tuntuu olla hierottavana, kun ei ole liikkunut yli viikkoon kunnolla. Hieroja kävi läpi perinteisen kaavan mukaan pohkeet, takareidet ja selän + niskan, enkä missään vaiheessa yrittänyt kiemurrella alta pois. Jumeja ei siis juurikaan ollut, ja totesipa H että joskus ns. pakkolepo voi tehdä lihaksistolle hyvääkin. Niskassa taisi kuitenkin olla joku tökkeli, sillä torstai-iltana alkanut oikean silmän elohiiri jatkui vielä koko perjantaipäivänkin. En tiedä voiko noilla kahdella olla yhteyttä toisiinsa, mutta muutakaan selitystä en keksinyt.

Tänään olo on ollut jo sen verran kohentunut, että kävin löntystelemässä vajaan 7 kilometrin kävelylenkin. Viiden kilometrin tuntivauhti piti huolen siitä ettei hikoiluttanut tai hengästyttänyt liikoja, mutta jonkinlainen "tuntemus" keuhkojen tienoilla on edelleen. Ensi viikkokin tulee siis olemaan hyvin kevyt, voimien mukaan mahdollisesti kävelyä ja/tai balancea tms. Asiassa auttavat onneksi taitavasti mitoitetut ja asetellut työvuorot, joita ennen tai joiden jälkeen ei ole turhan mielekästä treenailla.

Hierojalle naureskelin torstaina, että olen tainnut syksystä asti kehittää jokaiselle kerralle jonkun uuden vaivan. Milloin oli painetta rintakehässä, milloin kylki venähtänyt, milloin flunssaa. Tavoitteena voisi olla, että seuraavalla kerralla vajaan kolmen viikon päästä olen terve kuin pukki ja painan satatuhatta lasissa :)

Stoppaus

No joo. Milloinkahan sitä oppisi, että tyhmästä malttamattomasta päästä kärsii todellakin koko ruumis. Viikko sitten olo oli jo niin noheva, että uskalsin käydä sunnuntain balancessa. Olo parani entisestään, joten alkuviikosta rykäisinkin sitten jo combatin, salin ja tunnin crossailun.

Ne jotka ovat joskus sanoneet, että sairastamisen jälkeen olisi hyvä pitää muutama terve päivä ennen riehumista, eivät olleet täysin väärässä. Vaikka keskiviikkoon mennessä poukkoilut eivät olleetkaan aiheuttaneet mitään oireita, torstaina kroppa veti käsijarrusta ja lenssu palasi takaisin. Sen jälkeen olo onkin ollut kuin sillä Otrivin Compin tv-mainoksen tyypillä, joka matkustaa rullaportaita ja nousee autosta nenäliinavuoren kanssa. Pahinta tässä on ehkä se, että vaikka kuinka niistää niin tukkoisuus ei tahdo helpottaa, vaan koko ajan tuntuu ettei saa tarpeeksi happea. Lisäksi olen todennut, että ihmisellä on niistämislihakset. On on, uskokaa vaikka. Ne sijaitsevat leuan alapuolella imusolmukkeiden molemmin puolin. Au.

Mielen päällä pyöri jossain vaiheessa muutama ajatus epävarmuudesta ja itseluottamuksesta, mutta taidan koota niitä vielä hetken ja yrittää väkertää kokonaisen postauksen. Nyt siirryn takaisin sohvannurkkaan - ja lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että sairastan rauhassa loppuun ja lähden liikkeelle varovaisemmin kuin tällä viikolla. Ja jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön.

Pitäisköhän siun päästä vähän treenaamaan?

Siinäpä se, flunssaisen viikon huikea 1h 56 min liikuntasaldo. Eipä sillä, eipä sitä kipeänä olisi treenata kannattanutkaan, vaikka korvien välille olikin taas hankalaa. Sain kuitenkin hillittyä himoni jankkaamalla ei mitään hyötyä, saattaa olla vaaraksi ja tartutat muutkin -mantraa. Olen silti kohtuullisen iloinen viikonlopun aikana kohentuneesta olosta, ja balancen jälkeen olisin voinut taas rakastaa ja halata ihan kaikkea ja kaikkia. Sitä luihin ja ytimiin asti leviävää rauhaa ja hyvää oloa on vain lähes mahdotonta pukea sanoiksi, joten jos et ole jo balancea kokeillut, kokeile ihmeessä.

Otsikon lausahduksen kuulin joskus viikon puolivälin tienoilla, kun huiskin keittiössä menemään sivu- ja kiertopotkuja. Uskon ja toivon, että toteamus lausuttiin kaikella rakkaudella ja kunnioituksella, mutta uskon myös, että osaan ilman poukkoilumahdollisuuksia olla suhteellisen ärsyttävä. Pään ympärillä olevan vanteen kiristymisen voi suorastaan nähdä paljaalla silmällä, ja muutun muutamassa päivässä ympäriinsä kimpoilevaksi ei minuu mikään vaivaa -möröksi. Tulikin tuossa mieleen, että "kuka minä olen ilman treenejä" on ovi, jota en välttämättä välittäisi avata.

Mutta joskohan se mela otsassa -olomuoto olisi nyt tällä erää tässä. Kuluneella viikolla on veetuttanut liikkumattomuuden lisäksi tukkoinen olo, painon jumitus ja yskänrokko huulessa, joten ensi viikko ei mitenkään voi olla ainakaan huonompi. Flunssatonta viikkoa meille kaikille :)