Matka jatkuu

Päivät 29-35. Ihan käsittämätöntä ajatella, että tätä uutta meininkiä on takana jo viisi viikkoa. Vastahan tämä alkoi, ja vastahan sitä tuskaili törkeiden pasta- ja vaalea leipä -himojen kanssa, ja vastahan sitä oli kuolla nälkään aterioiden välillä.

Tästä on tullut jotenkin hirveän normaalia. Työkaveri kysyi jokin aika sitten, että kuinka paljon tätä on jäljellä. En meinannut aluksi ymmärtää kysymystä - vaikka varsinainen valmennus kestää sen kuusi viikkoa, ei minulla ole minkäänlaista aikomusta lopettaa nyt, kun olen vasta päässyt vauhtiin. Järkyttävistä lihavuorista jääkaapissa, miehen kanssa suoritetusta foodprepistä, jokapäiväisestä tiskaamisesta ja/tai kasvisten höyryttämisestä on tullut arkipäivää ja niin helppoa, ettei koko asiaa ymmärrä enää ajatella koko aikaa.

Voi elämä. En voi uskoa, että minä höyrytän yhtään mitään. Koko sanakin on suorastaan raivostuttava. Lisäksi olen muodostanut rakkaussuhteen bataattiranskalaisiin, ja tein eilen elämäni ensimmäiset raakasuklaat. Joko ärsyttää?

No, sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ei se raakasuklaa Fazerin punaista voita. On se hyvää ja aion tehdä toistekin, mutta ei minusta silti ole tullut sellaista ituhippiä, joka herkuttelee pelkillä proteiinipatukoilla ja goji-marjoilla. Kaikella rakkaudella. Ja eilen tässä residenssissä oli iltaruokana Kotipizzan tuotoksia - omani kyllä gluteenittomalla pohjalla, mutta eivät ne kinkut, tonnikalat ja salamit taida ihan suoraan tuosta ruokavalio-ohjeistuksesta olla. Ja kaksi siideriäkin join, hyi minua.

Sen takia tämä kai onkin ollut niin helppoa. Olen jostain mystisestä syystä oppinut käyttämään maalaisjärkeä, ja ihan oikeasti sisäistänyt sen, että jos 90% ruokavaliosta on kunnossa, sillä lopulla ei ole hitonkaan väliä. Nuo kymmeneen prosenttiin kuuluvat repsahdukset on helppo antaa itselleen anteeksi, kun ei ole mitään anteeksiannettavaa. Elämässäni ei oikeastaan ole enää repsahduksia.

Höhö, tuo kuulostaisi järjettömän omahyväiseltä, ellen olisi juuri kirjoittanut vetäneeni pizzaa ja siideriä. Tarkoitan siis, että herkuttelu ei ole hävinnyt kokonaan - vähentynyt toki, mutta edelleen nautin sokerisuklaasta, pizzasta ja saunasiideristä. Enkä yritäkään huijata itseäni väittämällä, etten tarvitse enää koskaan mitään muita herkkuja kuin raakasuklaan. Mutta jotenkin se asennoituminen noihin ruokavalion ohi syömisiin on muuttunut huikeasti, mikä tuntuu ihan huippuhyvältä.

Se, että fiilis on nykyään niin hyvä, tasapainoinen ja keveä, on syy sille, että tämä blogi on tainnut tulla tiensä päähän. Sen suurempia sentimentaalisia puheita pitämättä toivotan teidät tervetulleeksi uuteen osoitteeseeni Lilyn tontille. Toivottavasti nähdään siellä, mutta jos ei, niin lämmin kiitos tähänastisesta :)

P.S. Ainiin, meinasi ihan unohtua. Viidessä viikossa vaa'an lukema on hilautunut 4,8 kiloa pienemmäksi. Matka jatkuu tälläkin saralla.

Blogi-identiteettikriisi

Ensimmäinen seinä kaatui tänä aamuna, tyylipuhtaasti -4,6 kilolla. Ja joojoo, vaaka ei merkitse mitään ja joojoo, ainakaan sillä ei pitäisi hyppiä päivittäin, mutta in your face kaiken maailman seinät ja negatiiviset asenteet jajaja! On käsittämätöntä, millainen psykologinen vaikutus muutamalla sadalla grammalla voi olla, mutta tämän matamin aamu alkoi aurinkoisesti ulkona hönkivästä syystuulesta huolimatta.

Tulipa muuten tuossa pari päivää sitten eteen yksi ahaa-elämys. Minä en näe peilistä enää sitä vanhaa tuttua pullukkaa, joka sieltä on ennen tuijottanut takaisin. Salillahan tämä ilmiö tuli vastaan jo tovi sitten, mutta nyt kotipeiliinkin on muuttanut ihan näpsäkkä, hymyilevä tyyppi. Onhan sillä vieläkin sitä mahaa ja reittä, mutta suht hyväntuulisena se tuntuu niitä kantavan - vähän kuin lällättääkseen, että kohtapa teitä mamin muhkuroita ei enää olekaan. Enää ei huomio automaattisesti hakeudu niihin kohtiin joista tuo tyyppi ei ole kovin ylpeä, vaan saattaapa sieltä kuvajaisesta löytyä päivästä riippuen orastavat olkapäät tai silmäkulman pilke. Ihmetouhua.

Sitten muistui mieleen tämä blogi (tässä luki ensin tuli mieleen, mutta olen lukenut liikaa Fingerporia). Horisontaalisesti suhteeton. Toisin sanoen jos ei lihava, niin ainakin se pullukka. Aiemmin tuo nimi on kuvannut kirjoittajaansa loistavasti, mutta nyt se alkaa tuntua hitusen vieraalta. Enhän minä ole enää (kohta) suhteeton. Ainakaan horisontaalisesti - muilla tavoin todennäköisesti hyvinkin.

Haluanko vielä kirjoittaa blogia, jonka nimi ei kuvaa minua tai elämääni? No en. Haluanko lopettaa bloggaamisen kokonaan? No EN. Pitäisikö vaihtaa blogin nimi, mutta pitää sijainti? Hmmm... no ei ehkä, ihan hyvähän tämä on tällaisenakin, pysyköön ennallaan ja paikoillaan ainakin toistaiseksi.

Joko arvaatte, mihin tämä on menossa? Jos ei halua jatkaa nykyisellään eikä lopettaa kokonaan, niin ratkaisuhan on tietysti... uusi blogi. Kuka yllättyi? Minä en. Valmista ei vielä ole, mutta nimi on päätetty ja mahdollinen sijaintikin. Ajatustyö hurjassa vauhdissa. Stay tuned.

kuva

Kolmannen viikon lisäykset

Iltaa ihanaiset! Ajattelin ensin liittää tähän perinteisen viikon liikuntapäiväkirjan, mutta koska screenshotin nappaaminen heiasta on tällä hetkellä jotenkin ihan hirvittävän ponnistuksen takana, mennään ilman.

Päivät 15-21 sujuivat ihan kohtalaisen mallikkaasti. Uudet ohjeet tulivat totutusti taas heti maanantaina, ja tällä viikolla ruokavalioon lisättiin joitakin juttuja. Hiilarilisäykset olivat ihan tervetulleita (treenipäivän yhdellä aterialla normisapuskoiden lisäksi hiilarilisä), sillä jotenkin tuo painojen nostelu sun muu venkoilu tuntui parilla ensimmäisellä viikolla vähän tahmealta. Tällä viikolla sainkin sitten käytyä kahdesti salilla, kahdesti lenkillä ja kerran bodycombatissa. Kävelylenkkipäiviin hiilareita ei tarvitse/ole suotavaa lisätä, mutta salitreeneillä ja kovemmilla aerobisilla ne saa lunastettua itselleen. Works for me.

Treenit sujuivat ihan kohtalaisen hyvin, vaikka salipuolella vaivaa ehkä jonkinlainen kyllästyminen. Täytynee katsoa, olisiko ohjelmia aihetta päivittää - mielenkiinnon totaaliseen romahtamiseen ei nyt oikein olisi varaa. Bodycombat tuntui kolmen kuukauden tauon jälkeen sekä taivaalta että helvetiltä maan päällä yhtä aikaa - olin innoissani kuin lehmä kesälaitumella, mutta olihan se melkoisen kovatempoista ja rankkaa. Penikat eivät olleet tunnin aikana millänsäkään, mutta seuraavana päivänä pieniä tuntemuksia taas ilmaantui. Lienee syytä edetä tunnustellen.

Viikon piristys oli ehdottomasti kananmunien lisääminen ruokavalioon. En ollut kuitenkaan täysin varautunut siihen, millaisen määrän niitä saa/joutuu syömään. Vai mitä sanotte tästä:

 Eikös laihduttajan pitäisi olla aina nälässä, eikä vetää Utahin kokoisia annoksia?

Aivan jäätävä kasa tavaraa, oli tuossa melkoinen pupeltaminen. Onneksi munat ovat hyviä, joten sen suhteen ei paniikkia. Mutta olihan tuolle pakko semihuutonauraa.

Niin, ja olihan tällä viikolla lupa siihen herkkuhetkeenkin. FB-ryhmässä tuntui suurin osa vetävän ruokavalioon sopivaa linjaa, itse vetäisin eilen huiviin puolikkaan suklaalevyn, ja kohta aion syödä sen toisen puolen. Ja se, mikä tästä tekee erityistä on se, että en ole edes pahoillani. Oikeasti. En tunne minkään valtakunnan huonoa omatuntoa enkä tarvetta ruoskia itseäni, ja se jos mikä on mukavaa vaihtelua. Samoin se, että perjantaina salin peilistä ei katsonutkaan takaisin se tuttu pullero joka siellä on ennen ollut, vaan ihan nätti ja vahva nainen. Fyysinen muutos ei ole tähän päivään mennessä pudonneista kiloista huolimatta mikään aivan järjetön, joten taitaa suurin päivitys olla tapahtunut korvien välissä.

Niitä pudonneita kiloja on nyt tähän mennessä 3,8. Tahti on selkeästi hidastunut, mutta ottaen huomioon salitreenit, lisähiilarit ja suklaat, ei voi olla muuta kuin tyytyväinen :)

Alkuihmisen toinen viikko

Päivät 8-14. Toinen viikko alkuvalmennusta takana, ja olo alkaa olla lähellä näinhän mie olen syönyt aina. Olo on suorastaan hämmästyttävän keveä; ei ahdista, purista eikä ketuta. Saa syödä sellaista mikä on omasta mielestä hyvää, mikä tuntuu raejuusto- ja soijalesitiinivihaajasta suoranaiselta luksukselta. Mistään syödystä ei tule huono omatunto, kroppa kehrää ja hyvä ettei pituuttakin ole tullut lisää, kun on niin hyvä fiilis omasta tekemisestä.

Vaalean leivän ja pastan seireenimäinen huutelu on himppasen verran hiljentynyt, mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää ruusuilla joraamista, maanantaina pystyin ajattelemaan ainoastaan Fazerin uusia tummasuklaalevyjä. Jossain kohtaa viikkoa bongasin Instagramista Maraboun uutuuden (Marabou + Tuc-suolakeksit, taatusti a match made in heaven), ja loppuviikolla tuo kuva pyöri mielessä suht tiuhaan.

Tein jopa pari harkittua ohilyöntiä. Perjantaista lauantaihin olimme Keski-Suomessa äippäni luona, jonne lähdettiin periaatteella syödään mitä on tarjolla. Iltapala koostui rakettispagetista ja jauhelihakastikkeesta - oli hyvää, mutta vatsa veti annoksesta ihan hitonmoiset kilarit. Nopeasti sitä näköjään tottuu uuteen ja parempaan. Lauantain aamupalalla imaistu riisipiirakka ja ruisleipä + mummilassa syöty peruna possunlihakastikkeella saivat aikaan himppasen tukkoisen olon, mutta maistuivat kyllä hyvältä. Pakko saada lisääääää -himotus jäi kuitenkin syntymättä, ja seuraava ateria olikin tutusti lihaa ja rehuja.

Ainiin, söin myös sellaisen 60 gramman CocoVin minttu-raakasuklaalevyn. Oli ihan ok, mutta suht rakeista. Hintansa väärti? Hardly. Huonoa omatuntoa aiheuttava? Nope. Eli jes, olen onnistunut asennoitumaan hommaan siten, että satunnaiset poikkeamat ovat elämää eivätkä repsahduksia. Ja aion kyllä pitää sen ihan rehellisen mättöpäivänkin joskus.

Painoa 3,3 kiloa vähemmän kuin pari viikkoa sitten. Voittajafiilis in so many ways :)

Uusi alku

Kuten edellisessä postauksessa tunnustin, ostin itselleni pari viikkoa sitten Alkuvalmennuksen. Viikon verran ehdin henkisesti valmistautua siihen, että kohta syödään maidottomasti ja viljattomasti, ja maanantaina se sitten alkoi. 

Päivä 1: Tänään se alkaa. Ohjeita ei näkynyt vielä ihan aamulla, joten söin aamupalaksi valkuaisista tehdyn munakkaan. Töihin evääksi lohta, kukkakaalia ja papuja, "kahvitauoille" omena ja purkki tonnikalaa. Ei kai näillä kovin pieleen voi mennä?

Note to self: älä lämmitä savulohta. Enää ikinä.

Jaahas, ruokaohjeet tulivat. Ruokavalioon ei kuulu ensimmäisten kahden viikon aikana juurikaan hiilareita, hedelmiä tai kananmunia (lisätään myöhemmin). Byhyy, kaikki ostetut nektariinit ja omenat menevät hukkaan, niinkö? Liityn alkulaisten suljettuun FB-ryhmään, joka tulvii kysymyksiä ja postauksia enemmän kuin ehdin lukea. Nälkä on ihan koko ajan.

Päivä 2. Söin taas aamupalaksi paistettuja valkuaisia vaikka ei "saisi", sillä ruokakaupassa käytiin viikonloppuna ja kaikkia tarvittavia ruoka-aineita ei tullut ostettua. Maissia ei suositella, hedelmät ja kananmunat eivät kuulu ensimmäisiin viikkoihin, tonnikalaa ei suositella elohopean takia... Syön lounaaksi lohta kurkun, paprikan ja maissin kanssa. Aamun tauolla meni omena, iltapäivällä purkki tonnikalaa. Töistä lähtiessä syön vielä vähäsokerisen proteiinipatukan, sillä en pääse heti kotiin syömään. Tunnen itseni kapinalliseksi. Pahin näläntunne häviää iltapäivällä, eikä tule takaisin koko päivänä.

Päivä 3. Taas nälkä. Olen tainnut totuttaa kroppani siihen, että täysi olo on se normaalitila, ja pompannut jääkaapille heti, kun on tuntunut siltä että jotain voisi syödä. Kaipa tuo ruho oppii ajan kanssa siihenkin, että pieneen näläntunteeseen ei kuole?

Eilen illalla tuli joka tapauksessa ensimmäistä kertaa sellainen olo, että hyvä tästä tulee. Maanantaina pää oli ihan pyörällä kaikesta uudesta, ja tiistaipäiväkin meni zombeillessa. Vieläkin kyllä tuntuu nälkä ja ajoittain tökkii ajatus, mutta ihan toiveikkaana tässä silti ollaan. Vaikka heraproteiinijauhe on ihan jäätävää kuraa, oliiviöljy ällöttää ja macadamiapähkinät maksavat enemmän kuin laki sallii, vaihtoehtoja on onneksi ihan suhteellisen hyvin. Ei tee mieli lyödä hanskoja tiskiin vaan ennemminkin opetella tätä uutta olemista ja syömistä - eivät ne valmentajat taida ihan paskaa puhua liputtaessaan maidottoman ja viljattoman puolesta.

Nesteet ainakin ovat lähteneet liikkeelle, sillä paino on pudonnut maanantaiaamusta 1,2 kiloa. Moinen tahti ei jatkune montaa päivää eikä laihtumisesta voi vielä puhua, mutta konkreettinen numeron pieneneminen lämmittää tällaisen vaakanatsin mieltä.

Päivä 4. Aamupalaksi kanafilettä, porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja macadamiapähkinöitä. Kanan syöminen klo 7 aamulla tuntuu vielä vähän oudolta, mutta kun vaihtoehtona on nenästä kiinni pitäen juotava heraproteiinipirtelö, syön kotkottajaa varsin onnellisena. Toisin kuin aiemmin viikolla, vielä yhdeltätoistakaan ei ole jäätävä nälkä. Öisin nukuttaa hyvin, olo on kevyempi ja pahin muutosvastarinta alkaa taittua. Muistan vihdoin ottaa "aloituskuvat" ja suhtaudun niihin yllättävän lämpimästi - siinähän sitä mahaa on, mutta siitähän se myös lähteekin.

Ei ihan perinteinen aamupala. Mutta (lähes) kaikkeen tottuu.

Päivä 5. Pienen näläntunteen kanssa pärjää jo ihan kohtuullisen hyvin - kroppa taitaa yrittää opettaa minua erottamaan nälän ja janon toisistaan. Suklaa ja sipsit olisivat ns. ihan hyviä, mutta eivät aiheuta sen suurempia tuntemuksia tai himotuksia. Sen sijaan Lidlin paistopisteen sämpylät ja riisipiirakat huutavat nimeäni, ja kuulen karjunnan parin kilometrin päähän työpaikalleni asti. Valkosipulin, mausteiden ja paprikakuutioiden kanssa paistettu jauheliha rehuineen saa silti masun tyytyväiseksi, ja samaa herkkua on tarjolla vielä kotonakin. Eilen ihan hyvässä hapessa heitetty reipas kävelylenkki luo uskoa siihen, että huomenna voisi käydä kokeilemassa, miltä kevennetty salitreeni tuntuu.

Päivä 6. Saan käytyä siellä salilla, jes! Parissa liikkeessä joutuu himmailemaan hitusen pienemmillä painoilla, mutta muuten sujuu hyvin. Nälkä yllättää myöhään iltapäivällä johtuen pidentyneestä ateriavälistä, mutta muulloin päivällä nälkää ei tunnu tai ainakaan se ei häiritse. Suklaata tekisi vähän mieli ja illan leffareissu jänskättää vähän ennakkoon (koska leffa=herkuttelu), mutta skippaan päivän aterioilta rasvat ja otan leffaan mukaan koko päivän annoksen pähkinöinä. Ei ihan oppikirjan mukaan eikä ihan yhtä hyvää, mutta huomattavasti parempi vaihtoehto kuin perinteinen Pätkispussi ja hervoton ämpärillinen popcorneja.

Päivä 7. Nukun vapaapäivän kunniaksi vähän myöhempään, ja tuntuu, että koko päivän saa/pitää syödä jotta ehtii imeä sisäänsä kaiken ohjeissa lukevan. Olo on suhteellisen energinen, lenkillä otan jopa muutaman hölkkäaskeleen. Totean, että lihapullia saa aikaan myös ilman korppujauhoja, sipulikeittoa ja kananmunaa, ja että kukkakaalimuusi on ihan toimiva perunamuusin korvike. Nestettä ja kuonaa on poistunut kehosta 2,4 kg sitten maanantaiaamun, joten ei huono ensimmäinen viikko.

Perinteiset lihapullat ja muusi vai ei-niin-perinteiset lihapullat ja kukkakaalimuusi?

 

 

Ensimmäinen viikko siis ohi, ja oikein positiivisin mielin jo ollaan. Ihan joka päivä tuskin enää tarvitsee kirjoittaa sillä jotenkin tämä kaikki tuntuu jo ihan normaalilta, mutta poikkeamista tai muuten vaan mieleen tulevista häpsingeistä voisin sanasen laittaa ylös. Miten on, kiinnostaako kyseisen ihmiskokeen seuraaminen päiväkirjamuodossa?

Uuden alun kynnyksellä (ja sen yli)

Hurahdin. Kokemuksia ja ajatuksia seuraa, kunhan muutama päivä vielä kuluu.

Kadonneiden muskeleiden metsästys

Enpähän ollut ennen tajunnut, miten rakkaita lihakseni minulle ovat. Siis tiedättehän, ne vielä säälittävän pienet hommelit, jotka olen taidokkaasti piilottanut rasvakerroksen alle. (Tähän voisin loihtia mielikuvan itsestäni silittelemässä vatsaani, kohottelemassa kulmakarvojani ja toteamassa, että juu-u, ihan itse kasvatin. No joo.)

Joka tapauksessa. Olen käynyt kehonkoostumusmittauksessa muutaman kerran ja ajatellut sinne mennessä, että niin kauan kaikki on ok tai ainakin siedettävissä, kunhan lihasmassaa tulee edes vähän lisää. Vaikka paino nousisi ja/tai ihra ei lähtisi, niin kunhan niitä lihaksia.

Arvaatteko jo, mihin tämä on menossa? Eilen oli tosiaan se kk-mittaus Lempparin hoteissa, ja ajatus oli jotakuinkin sama kuin ennen. Tiesin painon pudonneen vähän, mutten vielä muuta. Tulokset käytiin yhdessä läpi, ja mitäpä silmäni näkivätkään: rasvaprosentti alhaisempi ja täten rasvamassaa vähemmän, check. Painoa vähemmän kuin edellisellä kerralla, check. Lihasmassaa vähemmän kuin edellisellä kerralla, ch... SIIS MITÄ?!

No juu. Eihän tuosta pysty varsinaisesti yllättymään, mutta pysäytti kyllä ns. niille sijoilleen. Jumaliste, 900g vähemmän lihasmassaa kuin marraskuussa. Ja sehän ei mitenkään päin nyt vain sovi. Ei ei ei. Vanhat tavat ja ajatusmallit istuvat tiukassa, joten toki ensimmäinen ajatus oli, että ihan sama kun kaikki menee aina kuitenkin pieleen. Löytyi sieltä kuitenkin onneksi myös se toinen ajatus, joka oli Chris Tuckerin tyyliin älähdetty OH HELL NO.

Voisi tietysti miettiä, että mitä jos en olisi tuhlannut puoltatoista kuukautta, missä olisinkaan nyt. Toisaalta yhtä energiatehokasta ja hyödyllistä lienee miettiä, että mitä jos osaisin lentää tai minulla olisi kuusi kättä. Eli ehkä jätän miettimättä, ja keskityn korjaamaan asennevammoja. Ei ole viimeaikoina kiinnostanut salitreeni tai oikein syöminen, mutta homma on nyt vaan niin, että on ruvettava kiinnostamaan.

Enpä olisi hetki sitten uskonut. Ei riittänyt motivaatioksi muikea bikinikroppa, kutosella alkava paino tai edes yleisesti parempi vointi. Nähtävästi tarvittiin pelko siitä, että muskelit katoavat. Taidan muuttaa salille asumaan.

Kaktus kurkussa ja kaventunut olemus

Jotta sellaista. Viikon suunnitelmiin kuului liikkua fiiliksen mukaan ja panostaa laatuaikaan läheisten kanssa. Laatuaika meni tosiaan tällä viikolla ykköseksi, mutta aikaa tuntui jäävän poukkoilullekin. Sahattuani kuntopyörällä ja käytyäni kävelemässä, combatissa sekä salilla tuntui siltä, että loppuviikollekin voisi keksiä vielä vaikka mitä; vetää toisen salitreenin ja käydä spinnissä ja balancessa jajaja.

Fiilistä olisi siis riittänyt vaikka mihin, mutta heräsin perjantaiaamuna polttava kaktus kurkussani. Iltaa kohti polttelu muuttui siksi raivostuttavaksi kutinaksi, joka ei vie voimia muutoin kuin estämällä nukkumisen. En ole erityisesti räkäsirkuksenkaan fani, mutta voi elämä että tuo kurkun kutitus voi olla ä-r-s-y-t-t-ä-v-ä-ä. Yksi yö meni imeskellen vuorotellen bafucineja ja puolitoista vuotta sitten vanhaksi menneitä Mynthoneita (okei, niitä söin vaan yhden, koska yök), joten energiatasot eivät ole olleet ihan huipussaan. Tänäkin aamuna kurkkua poltteli vielä hitusen ja kutina on jatkunut lievempänä, joten heitin sydänverta itkevät hyvästit minkäänlaiselle urheilulle.

Nyt sitten pidetään peukut ja kaikki muutkin ulokkeet pystyssä sille, että tämä menee ohi pelkällä kurkun kutinalla. Mikäli tämä on ihan oikeaa flunssaa, niin edessä on vielä muutaman päivän räkistely ja viimeisenä äänen lähtö, enkä nyt millään viitsisi sairastaa, kun olisi niin paljon parempaakin tekemistä. Toivotaan siis, että extravarovaisuus tuottaa tulosta ja tauti taittuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

Loma on nyt siis lomailtu, ja tiistaina koittaa taas arki. Toisaalta tylsistyttää mennä takaisin töihin, mutta toisaalta on ikävä rutiineja ja etenkin järkevämpää syömistä - kuluneen viikon perusteella allekirjoittaneella on vielä huimasti opittavaa aiheesta lomallakin voi olla fiksu. Nestepöhöä keräsin kilon verran ja sekös ärsyttää, mutta eiköhän se siitä laske kun pääsee taas normaaliarkeen kiinni. Toivoa sopii, että opin loppukesästä koittavaan kolmen viikon lomaan mennessä sen, että vapaalla ollessakaan ei ole pakko elää kuin siat pellossa.

Parhautta on kuitenkin se, että vaikka söin mitä sattuu ja miten paljon sattuu ja fiilis on sen takia huono, niin nähtävästi jotain on kuitenkin kolmessa kuukaudessa tapahtunut: äitipuoli kysyi/totesi, että olen kaventunut. Se näkyy ulospäin! Jei!

Lomille loikkien

Poikkeuksellisesti hyvää lauantai-iltaa, muruset! Viikon yhteenveto onkin jo tässä ja nyt, sillä ulkoistan itseni huomenna kolmeksi päiväksi pois blogin ja treenien äärestä. Päivä Tukholmassa -risteily odottaa venytä vatsalaukkusi kolminkertaiseksi -aktiviteetteineen.

Maanantaina oli perinteisesti combattia, enkä voi sanoa olleeni millään muotoa parhaimmillani. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tuli taas valvoskeltua vatsakipujen takia, mutta tällä kertaa en säikähtänyt sillä siinä samalla selvisi syy sekä tälle että edelliselle kipuilukerralle: valkosipulisipsit. Söin samoja sipsejä ennen molempia helvetillisiä vatsanväänteitä, joten yhteinen tekijä löytyi ja tiedän, mitä välttää jatkossa. Yövalvomisen tuoman väsymyksen olisi vielä selättänyt, mutta lisäksi maanantaille sattui combattia ajatellen ns. epäsuotuisa työvuoro. Töitä oli siis klo 11-17, mikä tarkoittaa päivän aikana kahta 12 minuutin taukoa nopeasti syötävine eväineen. Combat alkoi 17.40, joten menin sinne syömättä lämmintä ruokaa koko päivänä, ja kuten edellisenkin kerran, se kostautui. Ennen tuntia syödyistä eväistä huolimatta vatsaa alkoi nipistellä, ja lopputunnista oli pakko himmailla ja jättää puolet hypyistä väliin, kun ei vaan kyennyt. Mitä tästä opimme? Tästä eteenpäin combattiin ainoastaan asiallisesti tankattuna.

Tiistaina kävin hierojalla, ja ai herrajjumala että se on vaan pala taivasta joka ikinen kerta. Olen totaalisen koukuttunut pohje- ja takareisihierontaan niiden kamaluudesta huolimatta, ja ilokseni kipukynnykseni tuon suhteen tuntuu nousseen ainakin vähän - pystyn jopa juttelemaan hierojan kanssa tämän painellessa peukalollaan juntturoivia ulkosyrjiä. Ja ainakin omasta mielestäni pysyn nätisti paikoillani, vaikka ihan pienesti tekisikin mieli luikerrella alta pois.

Yleisesti ottaen viikosta muotoutui melko aerobinen, sillä olen hierojan kehotuksesta jättänyt punttivapaat päivät hieronnan molemmin puolin (ja torstaina halusin väkisin balanceen). Perjantaipuntti taas jäi välistä tämän aamun takia, kun tiedossa oli uutta sovellettavaa saliohjelmaa Lempparin rääkättävänä. Viisas päätös oli se, sillä kroppa tuntuu kokolailla voimattomalta jo nyt.

Ensi viikolle ei ole varattu yhtään jumppaa tai merkattu yhtään treeniä kalenteriin, ja ajattelinkin mennä loman kunniaksi ihan mutu-tuntuman pohjalta. Sporttilomia on pidetty ennenkin, mutta nyt taitaa pääpaino olla läheisten kanssa laatu-aikailulla - enkä millään jaksa uskoa kuolevani siihen, jos jollakin viikolla poukkoilut jäävät vaikka pariin kertaan.

Loppuun vielä torstain riemastus:

Turnausväsymys ja kyllästyminen ovat tiessään, ja -5 kilon (puoli)välitavoitteeseen on matkaa enää 700 grammaa. Ensi viikolla sitä ei saavuteta sillä tunnen oman risteilykäyttäytymiseni, mutta ehkä jo sitä seuraavalla?

Long time no see

Viikkojen jumituksen jälkeen 75 kilon henkinen seinä on murrettu - olen nähnyt tuon lukeman viimeksi kesäkuussa, kun oltiin menossa ylöspäin. Nyt on suunta päinvastainen ja fiilis suorastaan kaikkivoipa. Matkaa on vielä 2/3 jäljellä, mutta ennen kaikkea sitä on jo 1/3 takana.

Allekirjoittanut hypättyään aamulla vaa'alta alas. Kuva.

Vuosi 2013

Koska tämä on pitkäikäisin blogini ja koska en ole ennen tehnyt klassista vuosikatsausta, teen sen nyt. Oikeassa elämässähän tämä olisi pitänyt kirjoittaa ja postata jo eilen, mutta koska työvuoro ja illanistujaiset, päätin, että tämä päivä on ihan yhtä hyvä.

En saanut laiskuudesta kuvankäsittelylogistisista syistä johtuen aikaiseksi laittaa viereen vuoden 2012 koostetta, joten yritetään pärjätä tällä. Vuonna 2013 tuli liikuttua 11 tuntia enemmän kuin edellisenä siitä huolimatta, että sairaspäiviä oli yli tuplat enemmän (joita en edes kaikkia muistanut/jaksanut/viitsinyt merkata). Liikuntakertojen määrä ei tässä ole realistinen, sillä olen merkannut salipäivinä crossailun ja puntteilun erikseen = 2 eri kertaa.

Sen sijaan toteutuneet liikuntakerrat oli mahdollista laskea tästä. Laitoin euron purkkiin joka treenin jälkeen, ja euroja kertyi vuodessa 218 kappaletta. Alkuperäinen ajatus oli lopettaa "tienaaminen" vuoden lopussa, mutta päätin jatkaa sitä huhtikuisiin synttäreihini asti.

Mitäpä vuodessa sitten ehti tapahtua?

Tammikuussa aloitin yllämainitun euro purkkiin -touhun. Ostin joululahjaksi saamallani lahjakortilla kotiin kolme kahvakuulaa, joiden oli tarkoitus alentaa kynnystä ei-niin-mieluiseen kuulatreeniin. Sain pitkästä aikaa tanssia bodyjam-tunnilla ohjelmaa nro 55 ja olin siitä aivan liekeissä. Sain ylätaljassa liikkeelle 45 kiloa. Sairastin flunssan.

Helmikuussa aloitin koko kuukauden kestäneen herkkulakon, ja kaikkien odotusten vastaisesti onnistuin siinä loistavasti. Kokeilin ensimmäistä kertaa jalkaprässin pystyversiota. Ostin rannesiteet combatia varten, jotta olisi entistäkin kivempaa huitoa. Kävin ensimmäistä kertaa ikinä spinningissä, sykespin ei ollut ehkä paras vaihtoehto aloittelijalle.

Maaliskuussa sain jalkaprässissä tehtyä 120 kilolla ja ylätaljassa 50 kilolla. Annoin spinningille uuden mahdollisuuden kevyemmän tunnin muodossa. Sairastin taas flunssan, kävin hieronnassa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja löysin maitorahkaa halvalla myyvän Paimenpoika-myymälän.

Huhtikuussa kehuin aina yrmeänä pitämäni kanssajumpparin hienoja kenkiä, ja sain osakseni epäluuloista mulkoilua. Tutustuin kuminauha-avustettuun leuanvetoon, ja kävin olosuhteiden pakosta liian pitkäksi venyneen tauon jälkeen taas combatissa. Tilasin itselleni Niken sivuilta kustomoidut lenkkarit. Pohdin, osaisinko luovuttaa, ja mitä se minulle käytännössä merkitsisi.

Toukokuussa aloin ottaa pidempiä hierontoja ja pääsin pohjehieronnan makuun. Sain pään polviin jalkojen osoittaessa suoraan eteen. Hankin Garminin sykemittarin ja otin muutamia hölkkäaskelia kävelylenkkien yhteydessä. Kahvakuulatreeni oli yhtä nihkeää kuin aina ennenkin. Söin Kismet-jäätelöitä.

Kesäkuussa kävin paljon kävelemässä helteistä huolimatta. Taistelin (kuten koko vuoden) pääni sisällä stressaavia ajatuksia vastaan vaihtelevalla menestyksellä. Yritin vuosikausien tauon jälkeen syödä banaania piilottamalla sen. Kävin kehonkoostumusmittauksessa omasta mielestäni onnistuneen salitreenipätkän jälkeen, ja olin äärimmäisen pettynyt tuloksiin.

Heinäkuussa pidin kolmen viikon kesälomani. Tulin ajatelleeksi, että ehkä terve itserakkaus olisi sittenkin itseinhoa tehokkaampi kannustin. Hölkkäsin 2 kilometriä putkeen. Ostin luontaistuotekaupasta melatoniinia nukahtamista helpottamaan.

Elokuussa sain jalkaprässissä liikkeelle 150 kiloa. Poljin 2h 21min mittaisen spinningmaratonin. Bodyjam poistui Fressin ohjelmistosta, ja sitä ohjannut lemppariohjaajani lähti kilpailevalle kuntokeskukselle töihin. Masennuin painostani jota oli enemmän kuin koskaan, mutta sisuunnuin ja päätin, että minusta tulee huhtikuussa oman elämäni kuumin kolmekymppinen. Sairastin flunssan, aloin saada maitorahkaostoksistani tukkualennusta ja tapasin personal trainerini viimeistä kertaa.

Syyskuussa sairastin edelleen flunssaa. Hankin foam rollerin ja tutustuin juoksumattoon. Kävin työterveyspsykologilla purkamassa perhekuvioista johtuvaa stressiä.

Lokakuussa kärsin jälleen flunssasta. Hankin uuden älypuhelimen ja opettelin käyttämään instagramia. Pääsin pitkän tauon jälkeen combattiin, ja koin tunnin jälkeen suorastaan elämääsyleilevän fiilisryöpyn.

Marraskuussa päätin ottaa uuden personal trainer -paketin, ja pohdin, saako traineria vaihtaa. Päädyin uuteen traineriin jolta sain ruokavalio-ohjeistusta, hankin talousvaa'an. Sain myös uudet saliohjelmat, joista toinen tappaa etureiteni joka kerta. Kärsin epämääräisestä paineesta rintakehässä, ravasin lääkäreillä ja teetin mykoplasmatestin, joka oli negatiivinen.

Joulukuussa kärsin edelleen rintakehäpaineesta, ja turhauduin tilanteeseen aivan totaalisesti. Aloin epäillä, ettei hengenahdistus johdukaan keuhkoista vaan mahdollisesti rankajumista, ja lisäilin liikuntaa pikkuhiljaa. Painoni alkoi laskea, ja itse aloin vihdoin uskoa pystyväni siihen, mihin en ollut tähän mennessä pystynyt. Kirjoittelin omasta näkökulmastani, miten personal trainerista saisi parhaiten hyödyn irti. Kokeilin bodyattackia ensimmäistä kertaa, ja rankkuudestaan huolimatta ihastuin siihen kovasti. Totesin, että myös vierailevat ohjaajat voivat olla loistavia.

Kaiken kaikkiaan vuosi oli tunteikas, rankka, ihana, palkitseva, stressaava, mainio ja kaikkea siltä väliltä. Vuosi 2014 otetaan vastaan toiveikkaana, silmät ja korvat auki, ilman erityisiä lupauksia ja toivottavasti vähemmällä stressaamisella kuin edellinen. Toivottavasti saan pitää teidät matkassani tänäkin vuonna :)

Zen-fiilis ja kadonneet sentit

No ei sujunut tälläkään viikolla kuin elokuvissa, mutta toisaalta tähänkin alkaa pikkuhiljaa tottua. Tai ehkä tottua on väärä sana, oikeampi termi lienee alistuminen. Alkuviikosta kävin kokeilemassa zumbaa joka sujui järkyttävän jumiutuneita etureisiä lukuun ottamatta suhteellisen hyvin, ja tiistaina sain Lempparilta toisen saliohjelman. Loppuviikon olenkin maannut perse homeessa sohvalla.

Hengenahdistus tosiaan palasi viikonlopun jälkeen, ja on taas vaihtelun vuoksi hellittänyt hiukan. Tilalle on tullut jonkinlaista tukkoisuutta, mutta ei edelleenkään mitään kovin hälyttävää. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että mykoplasmatesti on nyt tehty - oli tulos sitten mikä tahansa. Sen verran on joutunut nöyrtymään tämän edessä, että suurten suunnitelmien teko ennakkoon on täytynyt laittaa jäihin. En tällä hetkellä juurikaan merkkaile kalenteriin suunniteltuja treenejä, vaan liikun jos olo antaa myöten tai ehdin. Loppuviikon treenaamattomuus johtuu osittain epämääräisen semikipeästä olosta ja osittain siitä, että terveemmän tuntuisina hetkinä on ollut muuta tekemistä.

Kieltäydyn silti masentumasta, sillä kuten lääkäri sanoi, näillä vaivoilla on yleensä ollut taipumus mennä ohi. En jaksa uskoa tämän kestävän lopun elämää, joten yritän malttaa mieleni ja olla hyppimättä seinille. Käsittääkseni salini ei ole menossa minnekään, vaan odottaa minua vanhalla paikallaan vastakin.

Suurin mieltä rauhoittava asia on kuitenkin ehdottomasti se, että Lempparin laatimat ohjeet tuntuvat toimivan - jotenkin olo on suorastaan kummallisen tyyni. En ole varma viitsinkö julkaista tarkkoja mittoja tai tuloksia blogin puolella (todennäköisesti kyllä, etenkin jos edelleen mennään vähillä treeneillä ja tekemisenpuute iskee), mutta vähän on silti pakko keulia: paino on pudonnut kolmessa viikossa 1,4 kg (2,4 kg pahimmista lukemista), ja samassa ajassa kropastani on hävinnyt johonkin 10,5 senttiä. Ei löytöpalkkiota - löytäjä saa pitää, tai ainakaan ei tarvitse palauttaa :)

Helleuupumus ja lomalöllöt

Ensimmäinen viikko kolmesta lomaa takana. Olenkohan ainut, joka meinaa kärsiä ennenaikaisesta lomanloppumismasennuksesta? Lähestulkoon jokaisella pidemmällä lomapätkällä olen viikon jälkeen ehtinyt ajatella, että voi ei, jo viikko lomasta mennyt. Ajatus kestää aina siihen asti, että ehdin todeta lomaa olevan jäljellä vielä kaksi kertaa sen verran, kuin siihen mennessä on kulunut. Eli nou hätä, vielä kaksi viikkoa pois töistä, jei!

Lomasta huolimatta on tullut seurattua taas vaakaakin, ja olen onnistunut hankkimaan lomakilon. Olisi toki saanut jäädä hankkimatta, mutta ei kuluneen viikon syömistottumuksilla tullut mitenkään yllätyksenä. Ja koska olen päättänyt suhtautua asioihin positiivisemmin, niin iloitsen siitä, ettei niitä kiloja ole tullut useampaa. Pääsyyllisinä kuitenkin pöhötys ja turvotus, jotka todennäköisesti katoavat sitä mukaa, kun maltan siivota ruokapuolta. Josta puheenollen - eilisen ruokalistalla oli possupihviä ja salaattia, mikä on tällaiselle hiilarihiirelle todellinen saavutus. Ja oli vielä hyvää, ja sai vielä mahankin sopivasti täyteen. Joutuu ehkä joskus kokeilemaan uudestaankin.

"Lepopäiviä" tuli viikkoon kolme, mutta liikuntaa silti yli 7,5 tuntia. Lepopäiviä lainausmerkeissä sen takia, että kahtena päivänä teimme täsmäiskut Ikeaan ja miehen kotikonnuille, ja kolmas meni raveissa (hevosia, you know, ei strobovaloja). Liikunnallista toimintaa edellisistä taitaa edustaa korkeintaan säntäily Ikeassa, mutta rankkoja päiviä olivat siitä huolimatta. Autossa istuminen on tunnetusti raskasta, mutta tämän päivän perusteella myös auringonpaisteessa hengailu on sitä - taisi kestää palttiarallaa viitisen tuntia toipua ravireissusta ja paahteesta (rata huikean parin kilometrin päässä), ennen kuin kykenin muodostamaan edes ajatuksen bloggaamisesta.

Ainiin, ne itse liikunnat. Kolme kertaa sama kävelylenkki miehen kanssa, yhteinen lomailu for the win. Combat kiva, mutta tauon jälkeen raskas. Salitreenailu jees, ja eilen nousi hauiksilla enemmän rautaa kuin hetkeen. Ensi viikolla aion taas hölkätä, sillä unissani jo juoksulenkkeilen. Aurinkoista alkuviikkoa!

Kk-mittaus

*epämääräistä kiukkuraivoamista aiheesta en ikinä tee mitään oikein*

Olisiko se sillä kuitattu? Ai ei? No höh.

No joo. Paino oli noussut edelliskerrasta, mikä ei ollut yllätys. Sen sijaan kyrsiinnyin aivan suunnattomasti siitä, miten vähän olin saanut lihasta lisää, ja siitä, miten paljon nousseesta painosta oli rasvaa. Oikeasti nyt hei. Syön varmasti tuplamäärän proteiinia päivässä verrattuna viime vuoden loppuun, ja voimat ovat kasvaneet ihan mukavasti. Ilmeisesti olen sitten siitä poikkeuksellinen tapaus, että nostelen sitä rautaa läskin voimalla. S*****a.

Pt tosin oli tapansa mukaisesti kannustava. Totesi, että ottaen huomioon koko vuoden jatkuneen stressailuni ja huonot yöuneni, ei pidä antaa testituloksille liikaa painoarvoa. Ja että kunhan saan stressitekijöitä vähemmäksi, syksyllä voitaisiin keskittyä enemmän rasvanpolttoon. (Ironista kyllä, että juuri kun pääsin hänellekin kertomasta, miten kotirintamalla on ollut jo jonkin aikaa seesteisempää ja toiveita stressin laantumisesta on näköpiirissä, kotiin päästyäni kuulin taas epätoivottuja uutisia kotoa.)

Kiukkuiset itkupotkuraivarit vedin heti autossa, vieläkin ottaa ohimoon mutta henki kulkee jo. Jahka pääsen taas yli tästä "ihan sama mitä teen kun perseelleen menee kuitenkin" -olosta, niin ei kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ellei muskeleita tule lisää, niin kasvaa tässä ainakin sisu.

Perusshaibaa

White paper syndrome is a bitch. Onneksi on kuitenkin nämä tavaksi juurtuneet sunnuntaipostaukset ja viikon yhteenvedot. Vaikkeivät niin hirveän mielenkiintoisia olekaan.

Maanantaina bodycombattia, mukavaa niin kuin aina. Lihaskunto-osuus ainakin toistaiseksi melko hirveä; nykyisellä kunnolla ei skorpioni- tai kapeita ojentajapunnerruksia tehdä. Hoover sentään sujuu toinen koipi ylhäällä.

Tiistain tupla oli mukava. Spinningissä hikoilin kuin emäsika, mutta pilateksen aikana olo tasoittui kummasti. Hauskaa huomata, miten vaikeaa on keskittyä hengittämiseen.

Keskiviikkona rinta-selkä-olkapää-kv-päivä. Ei erityisiä onnistumisia, ei myöskään rimanalituksia. Perjantaina olin päättänyt pitää jalat-hauikset-ojentajat-kv-päivän, sillä viikonlopun työvuorot eivät ihmeemmin kannustaneet liikkumaan. Alunperin olin ajatellut survoa itseni mukaan perjantai-iltapäivän ruuhkaan, mutta työvuoron muututtua treeni piti tehdä aamulla. Pakotin itseni nousemaan sängystä seitsemältä, mikä ei varsinaisesti ollut päivän helpoin suoritus, mutta treenin jälkeen oli totutusti hyvä fiilis. Jalkaprässiä meni kolme täyttä sarjaa edelliskerran ennätyspainoilla, joten en voi valittaa. Mukavaa sekin, etten enää tarvitse tolkuttoman monta palautumispäivää, vaan kroppa alkaa sopeutua nykyiseen ohjelmaan.

Eilen aamulla vedin jälleen kerran meltdownin aiheesta vaa'an lukema. Miehekkeen tsemppauspuheenvuoron jälkeen päätin tehdä sen, mitä olen yrittänyt viimeisen vuoden: lopetan laihduttamisen. Voi tietysti miettiä olenko laihduttanut tähänkään asti, mutta ei nyt mennä siihen. Jostain syystä joku pitää kynsin hampain kiinni nykyisistä kiloista, ja alan uskoa, että kropan sijaan pahanteossa onkin korvienväli. Jatkan arjen fiksuja ja fiksuhkoja valintoja, liikun kuten tähänkin asti. Sen sijaan kieltäydyn miettimästä jatkuvalla syötöllä ja monta kertaa päivässä huonoja puoliani. Vaa'alle haistatan homeisen perseen.

Torstaina olisi se kauan kaihottu ja kammottu kehonkoostumusmittaus. Todennäköisesti palailen aiheeseen jossakin muodossa; joko kertomaan neutraalisti numeroita, hehkuttamaan viittäkymmentä kartuttamaani lihaskiloa tai raivoamaan sen takia, kun en "ikinä tee mitään oikein". Stay tuned.

Stressierkki

Hellurei ja hellät tunteet. Olen vihdoin päättänyt ottaa härkää sarvista ja selvittää syyn painoni jumittamiseen. Pelkkä "syö vähemmän, liiku enemmän" -saarna ei tällä kertaa riitä, vaan haluan tietää, voisiko se johtua jostain muustakin. Otan ehdottomasti syyt niskoilleni lihomisestani, mutta nyt kiinnostaisi tietää, voisiko painonpudotuksen hankaluuteen olla kenties muitakin syitä. Kroppani tuntuu pitävän kiinni tietystä painosta huolimatta siitä syönkö siististi vai annanko homman lähteä lapasesta, joten onhan sille joku selitys oltava.

Ensimmäisenä ajattelin tarttua siihen itsestäänselvään eli ruokavalioon. Pyysin personal traineriltani, että saisin kirjata ylös viikon ajalta kaikki syömiseni ja hän katsoisi, teenkö jotain ihan olennaisesti perseelleen. Tämä siksi, että olen kyllä aiemminkin käyttänyt ruokapäiväkirjojani hänen silmiensä alla, mutta ne ovat olleet vain yksittäisiä päiviä. Nyt kun listaan useammalta peräkkäiseltä päivältä kaiken mitä suuhuni työnnän, pt saa huomattavasti paremman kuvan rutiineistani.

Mikäli syömispolitiikka on suunnilleen kohdillaan, seuraava etappi on kilpirauhaskokeet. Viimeksi kävin arvot mittauttamassa syksyllä ja ne olivat normaalit, mutta ainahan nekin voivat muuttua. En varsinaisesti tunne itseäni sairaaksi, mutta tahtoisin silti varmistuksen sille, ettei tuo perhanan vaiva ole este tavoitteilleni.

Jos sekä ruokavalio että kilpirauhasarvot ovat kunnossa, selitykseksi taitaa jäädä stressi. Stressaan toki jo ihan pelkästä turhautumisesta jumittamiseen, mutta olen saanut painia myös isompien asioiden kanssa. Kerroin loppukesällä läheiseni yrittäneen itsemurhaa, ja nyt niitä yrityksiä on tullut puolessa vuodessa kuusi lisää. Muutenkaan ko. henkilöllä ei ole mennyt hyvin, joten onhan se ainaisessa pelossa eläminen jättänyt minuunkin jälkensä. Suht hyvin olen pystynyt elämään normaalia elämää ja työntämään pahat ajatukset pois mielestäni, mutta ajoittain on ollut iltoja, jolloin ei ole jaksanut muuta kuin rääkyä sohvannurkassa ja toivoa, että homma helpottaisi edes jotenkin. Unenlaatuun tuo on vaikuttanut myös enkä edes muista, milloin viimeksi olisin nukkunut kokonaisen yön. Ja ilmeisesti huonoilla yöunilla ja vähäisellä levolla voi olla jonkunlainen vaikutus rasva-aineenvaihduntaan.

Olen oikeastaan melko haluton avaamaan jälkimmäistä aihetta sen enempää, mutta todettakoon vielä, että nyt läheiseni on lukkojen takana tarkassa valvonnassa jonkin aikaa, joten lähipiiri saa tarvitun, toivotun ja ansaitun hermoloman. Toivon tämän myötä stressinkin helpottavan, joten ehkä tässä vielä jonkinlainen toivo elää - kaiken suhteen.  

Hyvä viikko, parempi mieli

Hyvää sunnuntaita! Kun viikko sitten peräänkuulutin parempaa viikkoa, sain mitä tilasin. Ilmeisesti kerran kahdessa kuussa esiintyvä ultimaattinen ällötysketutus oli vain tässä kuussa etuajassa, ja kulunut viikko on sujunut yllättävän harmonisesti. Ellei oteta lukuun alkuviikon lähes kaksi päivää kestänyttä päänsärkyä, joka on aina yhtä inhottavaa. Tuo särky on pääsyy siihen miksi vedän pillereitä pari listaa putkeen - kieltäydyn kärsimästä noin rasittavasta jomotuksesta yhtään sen useammin kuin on pakko. Pillerimerkkiäkään en aio vaihtaa, sillä olen syönyt samoja 11 vuotta, eikä kiinnosta tutustua muiden merkkien mahdollisiin sivuoireisiin. No, nyt mennään taas pari kuukautta vähemmillä päänsäryillä, which is nice.

Mitäpäs tästä viikosta muuta osaisi sanoa? Tulipa kokeiltua sitäkin, kuolenko kahteen perättäiseen combat-päivään - en kuollut. Tiistaina saimme muutaman biisin maistiaisia uudesta ohjelmasta, ja kieltämättä oli vähän hakemista. Mutta siitähän se taas lähtee, kun liikkeet ja biisit tulevat tutummiksi.

Keskiviikosta mainitsemisen arvoista lienee tuo 15 minuutin "salitreeni", käytännössä kolme sarjaa vatsoja, hauiksia ja ojentajia tunnin kuntopyöräilyn päälle. Tänään kävin tekemässä ylä- ja keskikroppaa, vähän pitkin hampain, mutta kävin kuitenkin. En tiedä missä mättää, mutta jostain syystä salitreeni tuntuu taas vaihteeksi epäkiinnostavalta. Ehkä sen takia innostuin ajatuksesta, että voisin ehkä sittenkin antaa bodypumpille mahdollisuuden. Olen jo varannut tunnin perjantaille, joten pumppineitsyys menee silloin ellen jänistä ennen sitä.

Paino oli hilannut itsensä 71,9 kiloon, ja tuntuu niiiin hyvältä. Siitä huolimatta, että tuo lukema on vain parisataa grammaa vähemmän kuin aiemmat alimmat lukemani. Uskomaton psykologinen vaikutus tuolla ykkösellä; vaikken pääsekään seitsemäänkymppiin Kreetan-reissuun mennessä, uskon taas että ylipäätään pääsen siihen seitsemäänkymppiin. Siinä vaiheessa kun painoni alkaa kutosella, on uuden voitontanssin paikka.

Semikipeä

Hoi taas uudelle lukijalle!

Ai että inhoan näitä päiviä, kun ei tiedä olisiko kipeäksi tulossa vai ei. Toissa iltana sain vieraakseni oikein viehättävän kurkkukivun, joka oli aamuun mennessä äitynyt jo niin inhottavaksi, että skippasin suosiolla aamutreeniksi suunnittelemani kuntopyöräilyn. Tänään ei ole koskenut enää niin paljon, mutta olo on kuitenkin ollut sen verran epänormaali, että verisiä kyyneleitä vuodattaen peruin aamulla bodycombatin. Iltapäivällä harmitti sillä olo koheni, ja nyt taas kurkussa kaivelee. Yrittäisi nyt päättää! Minulle nämä melkein-kipeät päivät ovat niitä kaikista pahimpia; en malttaisi olla paikallani, mutten myöskään viitsisi tieten tahtoen pahentaa tilannetta. Vaikka en todellakaan halua tai aio treenata kipeänä, liikkumattomuus harmittaa silti.

Olen seurannut mielenkiinnolla Bobby Jeanin tontilla käytävää keskustelua. Osallistuin siihen itsekin toteamalla, että omaan silmääni näytän tällä hetkellä suunnilleen samalta kuin BJ ennen huikeaa muodonmuutostaan, mutta painan vain pari senttiä pidempänä mahtavat 17 kiloa enemmän kuin hän aikanaan. Näinköhän tästä pitäisi päätellä, että vaa'an lukemat eivät ihan tosiaankaan kerro yhtään mitään?

Se olisi nimittäin kaikin puolin lohdullista. Olen aavistuksen pettynyt siihen, ettei kehoni olekaan kone joka pienenee näillä nykyisillä syömistottumuksilla puoli kiloa viikossa. Revin ressiä painostani, vaikka satatoista tuhatta kertaa olen luvannut itselleni, että nyt loppuu. Nähtävästi rakennan jokaisesta kilosta itselleni ns. seinän, josta kirjoittelin tuolla vähän yli 73 kilon kohdalla. En sisimmässäni ihan rehellisesti ottaen oikeastaan uskonut, että kykenisin pudottamaan elopainoni sen alapuolelle. 73 jäi taakse ajoittaisia turvotuksia jne. lukuunottamatta, joten nyt uusi seinä väijyy tuossa 72 kilon kohdalla. Periaatteessa tiedän kutistumisen olevan mahdollista, mutta en kuitenkaan taida uskoa omiin kykyihini. Ja itsensä mollaaminen ja huono itsetuntohan tunnetusti auttavat kaikissa asioissa, huoh.

Kerroin joitakin viikkoja sitten asettaneeni itselleni välitavoitteita, ja nyt harkitsen niistä yhden poistamista. En silloin kertonut tavoitettani numeroina, mutta sanottakoon nyt, että vieno toiveeni oli painaa n. 70 kiloa syyskuun lopussa. Mahdoton ajatus se ei ole edelleenkään, mutta aiheuttaa melko lailla stressiä. Laskeskelin aloittaessani aikaa olevan 10 viikkoa, jolloin painon olisi ollut suotavaa laskea se 500g viikossa, ja jolloin mukaan mahtuisi vielä pari jumiviikkoa. No, jumiviikot on nyt käytetty ja paniikki iskee. Tiedättehän; samaan tyyliin kuin silloin, kun tietää joutuvansa heräämään ihan liian aikaisin. Jos nukahdan nyt, ehdin saada 7 tuntia unta. Jos nukahdan nyt, ehdin saada 5 tuntia unta. Ja niin edelleen.

Ja kun eihän numeraalisesta tavoitteesta luopuminen tarkoittaisi kaiken muun romuttumista. Voisin edelleen jatkaa herkutonta arkea ja treenata samaan tyyliin, ja katsoa, mihin se riittää. Totuus kuitenkin on se, että muutoksia tapahtuu. Työvaatteet eivät enää kiristä, en masennu joka kerran peilin ohi kulkiessani, rakastan liikkumista ja olenpa jo ehtinyt tehdä ensimmäiset, hyyyyvin haparoivat etunojapunnerruksenikin. Siis sellaiset, joissa polvet eivät kosketa maata.

kuva

 

Oh fudge

Ja taas on yksi viikko ohi. Katselin juuri kansiota johon olen tallentanut Heiaheian screenshotit, jotka olen mielikuvituksekkaasti nimennyt juoksevalla numerolla treenitxx.jpg. Tämänkertainen shotti on nimeltään treenit29.jpg, joten olen todistetusti liikkunut (enemmän tai vähemmän) 29 viikkoa. Se on pitkä aika se. (Olen itseasiassa pidempäänkin, mutta noin kauan tämä blogi on ollut olemassa.)

Tämä viikko kampesi vähän painottumaan aerobiseen, mutta ei tuntunut pahalta moinen ratkaisu. Alunperin olin ajatellut salitreeniä maanantai- ja torstaiaamuille, mutta maanantaina odottelin puhelua ja torstaille sain ajan parturiin. Ja kyllä, olen niin tyttö, että joskus annan itsensä hemmottelun ajaa treenien yli. Eikä edes liiemmin kaduta, tukasta tuli jälleen kerran hyvän värinen. Btw, kuinka hienoa on kun vakkarikampaaja ilmoittaa oma-aloitteisesti tekstiviestillä vaihtavansa firmaa, jotta osaan etsiytyä jatkossakin tämän osaavien käsien armoille. Puljulla ei minulle ole väliä, mutta koska olen kyseisen tukkatohtorin taitoihin luottanut jo vuosia parin vuoden muualla asumisen aiheuttamaa taukoa lukuun ottamatta, en ihan hevillä luota päätäni muiden käsiin. Enkä edes humpalla, ehe ehe.

Niin, se salitreeni. Pähkäilin tänään mennessäni, että nyt kun tälle viikolle on luvassa vain yksi punttitreeni, pitäisikö mieluummin keskittyä joko ylä- tai alakroppaan vai soheltaa joku kokovartalotreeni, jolloin tulisi tehtyä vähän kaikkea muttei mitään kunnolla. Päädyin valitsemaan toisen, ja koska jaloille on tällä viikolla ollut oma kivansa kuntopyöräilyn, combatin, jamin ja lenkkeilyn muodossa, soin pääasiallisen huomioni ylävartalolle. En ollut syönyt normaalia puuroaamupalaani joten vähän jotenkin tökki, mutta tulipahan tehtyä ja käytyä.

En malttanut jättää keskivartaloliikkeitä pois tämänkään päivän ohjelmasta, mikä saattoi kyllä olla virhe. Kuntokeskukseni syksylukkari alkaa huomenna, ja ohjelmaan oli ilmestynyt uusi tuttavuus nimeltään abs30. Tottahan se on mentävä testaamaan heti huomenna, joten vähän veikkaan tiistaiaamun menevän itseään kiitellessä. Jos salilla saan vatsiksiin sellaisen mukavan kiristyksen, huominen puolen tunnin rykäisy lienee silkkaa kuolemaa alusta loppuun. Mikäli en palaa raportoimaan ensi sunnuntaihin mennessä, isäntä ei ole saanut nostettua minua sängystä.

Jatkan papupatailua vielä sen verran, että kävimme miehekkeen kanssa paikallisilla markkinoilla ja bongasin sieltä brittiläistä toffeeta myyvän kojun. Mikähän ihme siinä on, että saan aina markkinoiden kaltaisissa tapahtumissa huijattua itseni luulemaan, että ihan ehdottomasti haluan esim. metrilakuja, tai tässä tapauksessa niitä fudgeja. Voin kertoa, että sokeria ja rasvaa ei oltu säästelty, enkä oikeastaan ole vieläkään päättänyt, olivatko ne ihan hyviä vai kuvottavinta mitä olen koskaan suuhuni pistänyt. Eivät nimittäin olleet ihan pieniä paloja ne. No, tulipahan testattua, ja josko tämän ällöttävän olotilan muistaisi sitten, kun seuraavan kerran ihan ehdottomasti haluaa jotain vastaavaa.

Entäs se paino sitten? Tämän aamun lukema oli 72,2 kg, joka on 300g vähemmän kuin mihin vuosi sitten kesällä alimmillaan pääsin.

Huikean tavallista

Useamman kerran viikossa postaamisen huono puoli? Yhteenvetopäivinä ei ole mitään sanottavaa.

Jälleen kerran melko perusviikko. Maanantaina lähdettiin miehen kanssa iltalenkille ajatellen, että eihän siellä ole pakko olla kauan ja kunhan käy vähän haukkaamassa happea. Innostuimme kuitenkin kävelemään reilut seitsemän kilometriä, aavistuksen normilenkkivauhtia hitaammin - ihan kiva käppäily. Tiistain combatissa olin entiseen malliin ihan liekeissä, ja saan edelleen aivan järjettömät kiksit yhdestä tietystä biisistä ja liikesarjasta. Keskiviikon yläkroppatreenillä sain jostain mystisestä syystä jumiin myös takareidet, torstain sh'bam oli vähän pettymys ja tämän päivän salitreeni sellainen peruskiva. Innostuin pitkästä aikaa lisäämään alataljaan 2,5 kiloa hauiksiin ja saman verran ylätaljaan ojentajiin, ja totesin, että olen pitkään tehnyt turhan pienellä vastuksella. No, aina oppii jotain.

Painonpudotusta ei näytä olevan tälle viikolle luvassa mutta ei se mitään, aina ei voi voittaa. Tiedän kuitenkin syöneeni viikonloppua lukuunottamatta fiksusti ja liikkuneeni yli kuusi tuntia, joten päätän tällä kertaa jättää vaa'an lukeman omaan arvoonsa. Iloitsen sen sijaan miehen puolesta, -18 kiloa on melkoinen saavutus. Iloitsen lisäksi hänen kannustavista sanoistaan, joiden mukaan kyljistäni on "hävinnyt tavaraa". Jei.