Ei mennyt tämänpäiväinen combat-tunti niin kuin elokuvissa - joskus 25 minuutin jälkeen sekä musiikki että ohjaajan mikrofoni lakkasivat kuulumasta. Ohjaaja sai ansioituneesti taottua vahvistinta nyrkillä sen verran, että äänet palasivat - vain kadotakseen 30 sekunnin kuluttua uudelleen. Tästä muotoutuikin lopputunnin kuvio: muutama minuutti hiljaisuutta, 30-40 sekuntia musiikkia, muutama minuutti hiljaisuutta jne. Hiljaisina hetkinä käytiin läpi tekniikkaa ja eri potkujen eroja, musiikin lähdettyä kuulumaan äkkiä vain biisistä kiinni ja koreota läpi sen minkä ehti.
Eihän se nyt ihan niin tehokasta tai mielekästä ollut kuin yleensä, mutta alkutunnin ansiosta hiki irtosi ja parempihan se oli kuin ei mitään. Toki tuollaiset tekniset häröt ovat ikäviä sekä jumppareille että henkilökunnalle, mutta itseäni ainakin ärsytti huomattavasti enemmän se tunnin jälkeinen jurputus pukuhuoneessa. Joojoo ollaan maksavia asiakkaita ja joojoo harmittaa jos ei ole moneen viikkoon käynyt, mutta shit happens ja seuraavalla kerralla paremmalla tuurilla. Ohjaaja ei asialle voinut mitään ja taatusti tyypillä oli paskempi fiilis kuin yhdelläkään jumpparilla.
Mieli teki kysyä jupisijoilta viime viikon psykolla oppimani kysymys; mitä hyötyä tuosta on? Tajusivat sentään hoitaa narinansa ohjaajan kuulomatkan ulkopuolella. Räyh.
Sivut
maanantai 30. syyskuuta 2013
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Vuosihuolto
Olen näköjään taas palannut tuttuun ja turvalliseen kerta viikossa -postaustahtiin ja sekös ärsyttää, mutta jotenkin viikot vain hurahtavat ohi aivan hillittömällä vauhdilla. Siinä vaiheessa kun jostain hiipii mieleen että voisi ehkä kirjoittaakin jotain, on jo lauantai. Ja sitten ei enää viitsi, kun seuraava päivä on kuitenkin jo sunnuntai ja yhteenvedon aika. Tikkuistahan tällaista blogia on lukea, joten pahoittelen nöyrästi ja yritän tulevaisuudessa ryhdistäytyä.
Maanantaina kävin tutusti combatissa. Jotenkin tuntuu, että maailmassa on virhe, kun pääsen niin kivuttomasti lempparitunnilleni. Noo, voihan se olla, että seuraavat kuukaudet maanantait ovat iltavuoroja tai jotain. Mutta olihan se taas mukavaa. Ohjelmassa on ehkä hieman erikoisia biisivalintoja ja menee hetki ennen kuin liikkeet tulevat totaalisen tutuiksi, mutta ei se silti niin säätämistä enää ollut kuin ihan ensimmäisellä kerralla.
Tiistaille tein juoksumattotreffit kaverin kanssa. Peräänkuulutin rimpuiluseuraa Facebookissa heti ensimmäisen mattoharjoitteluni jälkeen jottei innostus jäisi siihen yhteen kertaan, ja sainkin muutaman lupautumaan hikoilukavereiksi. Tunti meni taas jolkotellessa - ei tullut pidettyä tarkkaa kirjaa kävely- tai hölkkäminuuteista, mutta uskoisin jälkimmäisten osuvan jonnekin 25-35 minuutin tienoille. Ja miten mainiota onkaan ajatella, että vielä joskus hölköttelen tuon määrän putkeen. Ja vielä pidempäänkin. Jei!
Keskiviikko meni huoltaessa sekä kehoa että mieltä. Aamulla suuntasin tunnin hierontaan, jossa käytiin läpi pohkeet, vähän takareisiä sekä selkä-hartia-niska-alue. Tykkään hierojastani kuin hullu puurosta, ja pisteet nousivat entisestään tällä kertaa, kun tyyppi hieroi niskaani ylimääräiset kymmenen minuuttia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan lisäksi pyysi anteeksi sitä, että vähän venähti. Siis mitä? Totesinkin hänelle melko epäuskoiseen äänensävyyn, että älä hyvä ihminen pyydä anteeksi; minua saa luvan kanssa veivata vaikka toisenkin tunnin putkeen. Vajaan kymmenen kuukauden kokemuksella voin nimittäin väittää ettei ole parempaa tuntemusta kuin se, kun joku muljuttelee peukalollaan lapojen välistä löytyviä muhkuroita.
Mielenhuolto tapahtui puolentoista tunnin tapaamisella työterveyspsykologin kanssa. Kuten sanottu aiemminkin, minulla ei ole hengenhätää ja saan elettyä elämääni ihan sujuvasti, mutta kuluva vuosi on ollut monella tapaa kovin raskas. Sen syvällisemmin en välitä paneutua tapaamisessa käsiteltyihin asioihin, mutta lämpimästi voisin suositella juttelutuokiota ihan jokaiselle ei-niin-rikkinäisellekin yksilölle. Ihan mahtavaa, miten joku saa haastettua pinttyneitä ajattelu- ja toimintatapoja muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä, ja nähtävästi jotkut asiat vaan on kuultava joltakin ammattilaiselta ja eritoten täysin ulkopuoliselta.
Torstaina crossailin, ja yritin jopa osan ajasta askeltaa oikein, eli viime viikolla oppimallani tavalla. Muuten ei mitään erityistä, Fit-lehti tuli luettua ja hikikin siinä tuli. Perjantaina sain tartuttua kahvakuulaan toista kertaa kahden viikon sisään - maailmassa on siis toinenkin virhe. Tällä kertaa touhusin ominpäin, joskin alkuvaiheessa toinen salin combat-ohjaajista tuli samaan tilaan harjoittelemaan uusinta ohjelmaansa. En ole koskaan viitsinyt kantaa omaa soitinta mukana salilla, joten kieltämättä oli ihan hauska heilutella kuugelia treenimusan soidessa taustalla.
Eilen iski työpäivän jälkeen kuolemanväsymyksen lisäksi täydellinen lorvikatarri, joten varovaiset ajatukset hölkkäilystä tai edes kävelystä haihtuivat kuin savuna ilmaan. Tänään join yhden siiderin ja söin pizzaa ja suklaata, joten juuri tällä hetkellä strömsöläisyys on melko kaukainen ajatus. Onneksi huomenna alkaa taas uusi viikko ;)
Maanantaina kävin tutusti combatissa. Jotenkin tuntuu, että maailmassa on virhe, kun pääsen niin kivuttomasti lempparitunnilleni. Noo, voihan se olla, että seuraavat kuukaudet maanantait ovat iltavuoroja tai jotain. Mutta olihan se taas mukavaa. Ohjelmassa on ehkä hieman erikoisia biisivalintoja ja menee hetki ennen kuin liikkeet tulevat totaalisen tutuiksi, mutta ei se silti niin säätämistä enää ollut kuin ihan ensimmäisellä kerralla.
Tiistaille tein juoksumattotreffit kaverin kanssa. Peräänkuulutin rimpuiluseuraa Facebookissa heti ensimmäisen mattoharjoitteluni jälkeen jottei innostus jäisi siihen yhteen kertaan, ja sainkin muutaman lupautumaan hikoilukavereiksi. Tunti meni taas jolkotellessa - ei tullut pidettyä tarkkaa kirjaa kävely- tai hölkkäminuuteista, mutta uskoisin jälkimmäisten osuvan jonnekin 25-35 minuutin tienoille. Ja miten mainiota onkaan ajatella, että vielä joskus hölköttelen tuon määrän putkeen. Ja vielä pidempäänkin. Jei!
Keskiviikko meni huoltaessa sekä kehoa että mieltä. Aamulla suuntasin tunnin hierontaan, jossa käytiin läpi pohkeet, vähän takareisiä sekä selkä-hartia-niska-alue. Tykkään hierojastani kuin hullu puurosta, ja pisteet nousivat entisestään tällä kertaa, kun tyyppi hieroi niskaani ylimääräiset kymmenen minuuttia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan lisäksi pyysi anteeksi sitä, että vähän venähti. Siis mitä? Totesinkin hänelle melko epäuskoiseen äänensävyyn, että älä hyvä ihminen pyydä anteeksi; minua saa luvan kanssa veivata vaikka toisenkin tunnin putkeen. Vajaan kymmenen kuukauden kokemuksella voin nimittäin väittää ettei ole parempaa tuntemusta kuin se, kun joku muljuttelee peukalollaan lapojen välistä löytyviä muhkuroita.
Mielenhuolto tapahtui puolentoista tunnin tapaamisella työterveyspsykologin kanssa. Kuten sanottu aiemminkin, minulla ei ole hengenhätää ja saan elettyä elämääni ihan sujuvasti, mutta kuluva vuosi on ollut monella tapaa kovin raskas. Sen syvällisemmin en välitä paneutua tapaamisessa käsiteltyihin asioihin, mutta lämpimästi voisin suositella juttelutuokiota ihan jokaiselle ei-niin-rikkinäisellekin yksilölle. Ihan mahtavaa, miten joku saa haastettua pinttyneitä ajattelu- ja toimintatapoja muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä, ja nähtävästi jotkut asiat vaan on kuultava joltakin ammattilaiselta ja eritoten täysin ulkopuoliselta.
Torstaina crossailin, ja yritin jopa osan ajasta askeltaa oikein, eli viime viikolla oppimallani tavalla. Muuten ei mitään erityistä, Fit-lehti tuli luettua ja hikikin siinä tuli. Perjantaina sain tartuttua kahvakuulaan toista kertaa kahden viikon sisään - maailmassa on siis toinenkin virhe. Tällä kertaa touhusin ominpäin, joskin alkuvaiheessa toinen salin combat-ohjaajista tuli samaan tilaan harjoittelemaan uusinta ohjelmaansa. En ole koskaan viitsinyt kantaa omaa soitinta mukana salilla, joten kieltämättä oli ihan hauska heilutella kuugelia treenimusan soidessa taustalla.
Eilen iski työpäivän jälkeen kuolemanväsymyksen lisäksi täydellinen lorvikatarri, joten varovaiset ajatukset hölkkäilystä tai edes kävelystä haihtuivat kuin savuna ilmaan. Tänään join yhden siiderin ja söin pizzaa ja suklaata, joten juuri tällä hetkellä strömsöläisyys on melko kaukainen ajatus. Onneksi huomenna alkaa taas uusi viikko ;)
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Niin kuin pitääkin
Olen excel-nörtti (kirjaan treenipainoni sinne, kun en jaksa kantaa vihkoa mukana salilla), ja nähtävästi myös sen verran heiaheia-natsi, että tunnustan vain lievästi häpeillen nauttivani siitä, että pitkästä aikaa viikkoni näyttää kuvassa siltä kuin pitääkin. Tottahan se myös tuntuu kropassa ja korvien välissä siltä kuin pitääkin, mutta on noissa erivärisissä palluroissa oma taikansa. Näyttää kivalta. Ja hirveän ahkeralta myös - olen näemmä käynyt salilla 50 kertaa tänä vuonna. Suhteutettuna kuluneeseen viikkomäärään se ei ole paljon, mutta onhan tuollainen kimalteleva hopeinen pallo älyttömän kiva.
Maanantain combat. Uudet musiikit ja uudet liikkeet. Minä eturivissä, suoraan ohjaajan edessä. Ja oli siellä niitä hyppysivupotkujakin. Eiväthän ne sujuneet, todellakaan, mutta eivät myöskään säikäyttäneet. Toisaalla oli kirjoiteltu pidempäänkin uudesta ohjelmasta, joka kuulemma on aika paska. Itse en osaa vielä yhden kerran perusteella sanoa tai tuomita, joten aion mennä tunnille myös huomenna. Ja todennäköisesti aina kun pääsen, jatkossakin.
Tiistain peruskuntolenkistä ei sen enempää, joten hypätään suoraan keskiviikon salitreeniin. Jalka-hauis-ojentaja-päivä, ja excel-taulukkoni tiesi kertoa välissä olleen kuukauden tauon. Voi hyvä helvetti, että oli vaikeaa. Jalkaprässiin latasin entisen 150 kilon sijaan 140 kiloa, sillä pelkäsin jääväni kelkan alle jumiin. And believe me, se oli sen reissun paras suoritus. Pohjeprässi oli tuskaa, SJMV oli tuskaa ja jossain toisen sarjan puolivälissä sain oikean takareiteni jumiin. Kyllähän noita lihasjumeja tulee useinkin, mutta yleensä vasta tuntien päästä tai seuraavana päivänä. Jätin reisikoneet suosiolla väliin, ja yritin epätoivoisesti vetreyttää säikähtänyttä koparaani Powerplate-masiinalla. Hauiskääntöihin piti tiputtaa painoja, ojentajista toistoja. Kaikin puolin todella takkuavaa menoa, mutta onneksi alhaalta pääsee yleensä vain ylöspäin.
Treenin päätteeksi yksi personal traineriksi kouluttautuva jumppaohjaaja kysyi, onko minulla kiire. Mihinkäs sitä valmiissa maailmassa, joten pääsin hänen koekaniinikseen tekemään niska-hartia-seutua avaavia keppijumppaliikkeitä. Hämmentävää, miten vaikeaa yksinkertaisista asioistakin tulee, kun yrittää muistaa pitää rinnan auki, lavat puristuksessa, vetää vatsaa selkärankaan ja vielä hengittääkin siinä välissä. Ymmärsin myös tuon kokeilun tiimellyksessä, etten osaa polkea crossaria oikein. Lohdutukseksi kuulin, ettei osaa suuri osa muistakaan ihmisistä.
Viikon toinen salipäivä oli tänään, eikä se oikeastaan ollut sen helpompaa kuin keskiviikkonakaan. Eri lihasryhmät ja liikkeet, sama voimattomuus. Ei niitä painoja nyt niin kauhean paljon vähemmän ollut, mutta huomasi kyllä flunssan ja tauon vaikutukset omasta tekemisestä.
Eilen aloitin epävirallisen virallisesti projektin nimeltä Tehdään Annista Juoksija. Kävin tutustumassa salin uusimpaan juoksumattoon (siihen, jossa on oma telkkari ja tuuletin sisäänrakennettuna jne) tunnin verran. Kävelin alkuun vartin, hölkkäsin 5 minuuttia. Kävelin 3 minuuttia, hölkkäsin kaksi. Kävelin kolme, hölkkäsin kaksi. Tuota jatkoin jonnekin reiluun 50 minuuttiin asti, loppuajan kävelin. Keskisyke taisi olla 134, maksimi 168, kaloreita valui maton rakoihin 418 kappaletta.
Jäi positiivinen fiilis. Vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan, että matolla juokseminen on perseestä ja ulkoliikunta ainoa oikea tapa suorittaa, taidan kuitenkin alkuun opetella hölköttelemistä sisätiloissa. En kiellä ulkoilman positiivisia vaikutuksia tai vaihtelevan maaston mielekkyyttä, mutta pelkään sekä syyspimeää että ylämäkiä ja ärsyynnyn pukeutumisongelmista. Salin matolla lönkytellessä noita ei tarvitse miettiä, ja josko vaikka kevääseen mennessä kuntoni kohenisi niin paljon, että uskaltautuisin ulkoilmaan kirmaamaan.
Maanantain combat. Uudet musiikit ja uudet liikkeet. Minä eturivissä, suoraan ohjaajan edessä. Ja oli siellä niitä hyppysivupotkujakin. Eiväthän ne sujuneet, todellakaan, mutta eivät myöskään säikäyttäneet. Toisaalla oli kirjoiteltu pidempäänkin uudesta ohjelmasta, joka kuulemma on aika paska. Itse en osaa vielä yhden kerran perusteella sanoa tai tuomita, joten aion mennä tunnille myös huomenna. Ja todennäköisesti aina kun pääsen, jatkossakin.
Tiistain peruskuntolenkistä ei sen enempää, joten hypätään suoraan keskiviikon salitreeniin. Jalka-hauis-ojentaja-päivä, ja excel-taulukkoni tiesi kertoa välissä olleen kuukauden tauon. Voi hyvä helvetti, että oli vaikeaa. Jalkaprässiin latasin entisen 150 kilon sijaan 140 kiloa, sillä pelkäsin jääväni kelkan alle jumiin. And believe me, se oli sen reissun paras suoritus. Pohjeprässi oli tuskaa, SJMV oli tuskaa ja jossain toisen sarjan puolivälissä sain oikean takareiteni jumiin. Kyllähän noita lihasjumeja tulee useinkin, mutta yleensä vasta tuntien päästä tai seuraavana päivänä. Jätin reisikoneet suosiolla väliin, ja yritin epätoivoisesti vetreyttää säikähtänyttä koparaani Powerplate-masiinalla. Hauiskääntöihin piti tiputtaa painoja, ojentajista toistoja. Kaikin puolin todella takkuavaa menoa, mutta onneksi alhaalta pääsee yleensä vain ylöspäin.
Treenin päätteeksi yksi personal traineriksi kouluttautuva jumppaohjaaja kysyi, onko minulla kiire. Mihinkäs sitä valmiissa maailmassa, joten pääsin hänen koekaniinikseen tekemään niska-hartia-seutua avaavia keppijumppaliikkeitä. Hämmentävää, miten vaikeaa yksinkertaisista asioistakin tulee, kun yrittää muistaa pitää rinnan auki, lavat puristuksessa, vetää vatsaa selkärankaan ja vielä hengittääkin siinä välissä. Ymmärsin myös tuon kokeilun tiimellyksessä, etten osaa polkea crossaria oikein. Lohdutukseksi kuulin, ettei osaa suuri osa muistakaan ihmisistä.
Viikon toinen salipäivä oli tänään, eikä se oikeastaan ollut sen helpompaa kuin keskiviikkonakaan. Eri lihasryhmät ja liikkeet, sama voimattomuus. Ei niitä painoja nyt niin kauhean paljon vähemmän ollut, mutta huomasi kyllä flunssan ja tauon vaikutukset omasta tekemisestä.
Eilen aloitin epävirallisen virallisesti projektin nimeltä Tehdään Annista Juoksija. Kävin tutustumassa salin uusimpaan juoksumattoon (siihen, jossa on oma telkkari ja tuuletin sisäänrakennettuna jne) tunnin verran. Kävelin alkuun vartin, hölkkäsin 5 minuuttia. Kävelin 3 minuuttia, hölkkäsin kaksi. Kävelin kolme, hölkkäsin kaksi. Tuota jatkoin jonnekin reiluun 50 minuuttiin asti, loppuajan kävelin. Keskisyke taisi olla 134, maksimi 168, kaloreita valui maton rakoihin 418 kappaletta.
Jäi positiivinen fiilis. Vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan, että matolla juokseminen on perseestä ja ulkoliikunta ainoa oikea tapa suorittaa, taidan kuitenkin alkuun opetella hölköttelemistä sisätiloissa. En kiellä ulkoilman positiivisia vaikutuksia tai vaihtelevan maaston mielekkyyttä, mutta pelkään sekä syyspimeää että ylämäkiä ja ärsyynnyn pukeutumisongelmista. Salin matolla lönkytellessä noita ei tarvitse miettiä, ja josko vaikka kevääseen mennessä kuntoni kohenisi niin paljon, että uskaltautuisin ulkoilmaan kirmaamaan.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Rakkautta ensirullailulla
Hankittiin eilen miehen kanssa keskiaikainen kidutusväline foam roller. Olen varmaan viimeinen ihminen jolla sitä ei jo ollut ennestään, mutta mikäli kaltaisiani myöhäisheränneitä vielä löytyy, niin suosittelen kyllä täydestä sydämestäni.
Naapureille tiedoksi, että meillä ei harrasteta perheväkivaltaa (jolta se kenties aluksi kuulosti) tai edes kovaäänistä makuuhuonepainia (jolta se lihasten lämmettyä epäilemättä kuulosti); se olen vain minä uuden parhaan ystäväni seurassa.
Ainut herännyt kysymys onkin, että miksi, miksi vasta nyt?
Naapureille tiedoksi, että meillä ei harrasteta perheväkivaltaa (jolta se kenties aluksi kuulosti) tai edes kovaäänistä makuuhuonepainia (jolta se lihasten lämmettyä epäilemättä kuulosti); se olen vain minä uuden parhaan ystäväni seurassa.
Ainut herännyt kysymys onkin, että miksi, miksi vasta nyt?
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Almost back in action
Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että saatan sittenkin jäädä henkiin flunssan jäljiltä. Ääneni on normalisoitunut ja niiskuttaminen palannut tavanomaiselle ikinuha-tasolle. Viikko meni silti vähän himmaillessa, sillä pelkäsin lenssun ottavan uuden niskalenkin heti, jos vähänkin liikaa riehaannun.
Keskiviikkona testasin ensimmäistä kertaa Fressin syksyn uutuuden, Party45-tunnin. Kyseessä on siis tanssillinen tunti semihelpoilla koreografioilla. Olihan se puolivälistä eteenpäin ihan hikistä hommaa, mutta ikävä kyllä en välttynyt beige-fiiliksiltä tämänkään tunnin kohdalla. Taidan alitajuisesti muistella bodyjamin kulta-aikoja, kun nähtävästi mikään perseenheilutusjumppa ei tunnu yltävän mielekkyydessä edes lähelle. Väitän kyllä menneeni tunnille avoimin mielin ja uteliaan odottavana, mutta joissakin kohdissa vain tuli sellainen semilahna-olo. Ja kuten rumasti kaverille tunnin jälkeen totesin, muutamista liikkeistä tuli mieleen kansalaisopisto gone wild. Mutta no, mitään tuntia ei kai pitäisi tuomita yhden kerran perusteella, joten ehkä raahaan hanurini heilumaan vielä toistekin.
Lauantaille olin ajatellut jonkinlaista lihaskuntoa, ja kun lukujärjestyksessä näkyi vapaita paikkoja kahvakuulatunnille, arvelin hetkeni koittaneen. En ole koskenut kuulaan kuukausiin, ja koska omin päin tuskin olisin saanut hommasta tehoja irti, tunti tuli oikein hyvään saumaan. Eikä se nyt oikeastaan ollut edes niin kamalan tylsää. Kolme varttia sujui yllättävän nopeasti, ja viimeistään hyppiessäni kuula sylissä haarahyppyjä steppilaudalle ja alas tunnustin, että kai siinä touhussa joku ajatus on. Nähtävästi vain tarvitsen ohjatun tunnin.
Tänään kevytspinnin ja vuoristospinnin yhdistelmä, oli kivaa pitkästä aikaa vaikka istuminen taas vaihteeksi sattuukin.
Ja koska kuolema ei korjannut kuluneella viikolla ja tunnen edelleen oloni terveeksi, ensi viikolla voisi yrittää palata normaaliin kahden lepopäivän rytmiin. Salilla voisi käydä rimpuilemassa, vaikka parin viikon tauon jälkeinen paluu puntille hirvittääkin etukäteen. Eniten hirvittää kuitenkin huominen combat, sillä kuulemani mukaan ohjelma on vaihtunut ja uudessa on luvassa hyppysivupotkuja. En edes yritä ymmärtää, miten sellainen on tarkoitus suorittaa ilman, että on vahingoksi itselleen ja/tai muille.
Keskiviikkona testasin ensimmäistä kertaa Fressin syksyn uutuuden, Party45-tunnin. Kyseessä on siis tanssillinen tunti semihelpoilla koreografioilla. Olihan se puolivälistä eteenpäin ihan hikistä hommaa, mutta ikävä kyllä en välttynyt beige-fiiliksiltä tämänkään tunnin kohdalla. Taidan alitajuisesti muistella bodyjamin kulta-aikoja, kun nähtävästi mikään perseenheilutusjumppa ei tunnu yltävän mielekkyydessä edes lähelle. Väitän kyllä menneeni tunnille avoimin mielin ja uteliaan odottavana, mutta joissakin kohdissa vain tuli sellainen semilahna-olo. Ja kuten rumasti kaverille tunnin jälkeen totesin, muutamista liikkeistä tuli mieleen kansalaisopisto gone wild. Mutta no, mitään tuntia ei kai pitäisi tuomita yhden kerran perusteella, joten ehkä raahaan hanurini heilumaan vielä toistekin.
Lauantaille olin ajatellut jonkinlaista lihaskuntoa, ja kun lukujärjestyksessä näkyi vapaita paikkoja kahvakuulatunnille, arvelin hetkeni koittaneen. En ole koskenut kuulaan kuukausiin, ja koska omin päin tuskin olisin saanut hommasta tehoja irti, tunti tuli oikein hyvään saumaan. Eikä se nyt oikeastaan ollut edes niin kamalan tylsää. Kolme varttia sujui yllättävän nopeasti, ja viimeistään hyppiessäni kuula sylissä haarahyppyjä steppilaudalle ja alas tunnustin, että kai siinä touhussa joku ajatus on. Nähtävästi vain tarvitsen ohjatun tunnin.
Tänään kevytspinnin ja vuoristospinnin yhdistelmä, oli kivaa pitkästä aikaa vaikka istuminen taas vaihteeksi sattuukin.
Ja koska kuolema ei korjannut kuluneella viikolla ja tunnen edelleen oloni terveeksi, ensi viikolla voisi yrittää palata normaaliin kahden lepopäivän rytmiin. Salilla voisi käydä rimpuilemassa, vaikka parin viikon tauon jälkeinen paluu puntille hirvittääkin etukäteen. Eniten hirvittää kuitenkin huominen combat, sillä kuulemani mukaan ohjelma on vaihtunut ja uudessa on luvassa hyppysivupotkuja. En edes yritä ymmärtää, miten sellainen on tarkoitus suorittaa ilman, että on vahingoksi itselleen ja/tai muille.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Ääni palailee pätkittäin
Eipä tuohon ihan hirveästi voi lisätä.
Viikonloppuna olo muuttui semiärtyisästä seinähulluksi. Oikeasti, ihmistä ei ole luotu makaamaan sohvalla puoltatoista viikkoa. Fysiikan puolesta olo oli ihan ok, ainoastaan kähisevä ääni ilmaisi jonkun olevan vialla. Pidän kuitenkin melko tiukkaan kiinni siitä, että sairaana ei riehuta, ja jos vielä on saikku päällä, silloin levätään. Mutta kun telkkarista ei tule mitään, kotityöt on tehty ja nettikin on luettu läpi, alkaa jossain vaiheessa kiipeillä pitkin seiniä ja olla valmis vaikka hyppäämään parvekkeelta vain, jotta saisi jotain tekemistä.
Ääni on edelleen vähän painoksissa mutta kulkee jo, joten uskaltauduin aamupäivällä miehen kanssa kävelylle. Vauhti oli tarkoituksella päätähuimaava n. 5km/h, mutta voi taivahan vallat miten hyvältä tuntui olla ulkona ja kävellä. Niin raivostuttavalta pirkkopirteältä kuin kuulostankin, niin kyllä ihmisen vaan on tarkoitus liikkua. Päätä kiristänyt vanne hellitti välittömästi, ja olisin voinut kirmata kuin hepo kesälaitumella.
En silti kirmaa. Huomisen combatin peruin, sillä ei kiinnosta pitkittää sairastamista tai hankkia jälkitautia. Aion silti liikkua vähän, nätisti ja varoen, ja odotan täysin tervettä fiilistä kuin viisivuotias joulua. Tervettä viikkoa teille muillekin :)
Viikonloppuna olo muuttui semiärtyisästä seinähulluksi. Oikeasti, ihmistä ei ole luotu makaamaan sohvalla puoltatoista viikkoa. Fysiikan puolesta olo oli ihan ok, ainoastaan kähisevä ääni ilmaisi jonkun olevan vialla. Pidän kuitenkin melko tiukkaan kiinni siitä, että sairaana ei riehuta, ja jos vielä on saikku päällä, silloin levätään. Mutta kun telkkarista ei tule mitään, kotityöt on tehty ja nettikin on luettu läpi, alkaa jossain vaiheessa kiipeillä pitkin seiniä ja olla valmis vaikka hyppäämään parvekkeelta vain, jotta saisi jotain tekemistä.
Ääni on edelleen vähän painoksissa mutta kulkee jo, joten uskaltauduin aamupäivällä miehen kanssa kävelylle. Vauhti oli tarkoituksella päätähuimaava n. 5km/h, mutta voi taivahan vallat miten hyvältä tuntui olla ulkona ja kävellä. Niin raivostuttavalta pirkkopirteältä kuin kuulostankin, niin kyllä ihmisen vaan on tarkoitus liikkua. Päätä kiristänyt vanne hellitti välittömästi, ja olisin voinut kirmata kuin hepo kesälaitumella.
En silti kirmaa. Huomisen combatin peruin, sillä ei kiinnosta pitkittää sairastamista tai hankkia jälkitautia. Aion silti liikkua vähän, nätisti ja varoen, ja odotan täysin tervettä fiilistä kuin viisivuotias joulua. Tervettä viikkoa teille muillekin :)
torstai 5. syyskuuta 2013
Yksi varis vain
Ei sillä että laskisin, mutta olen nyt ollut flunssainen 9 päivää. Siinä on joka tapauksessa yhdeksän liikaa, mutta täysin sietämättömäksi homma muuttui eilen, kun hävitin ääneni. Onnistuin taistelemaan iltavuoron loppuun, mutta ilmoitin jo puolivälissä esimiehelle, että tälle päivälle on pakko varata lääkäriaika. Olo ei ole erityisen huono, mutta asiakaspalvelutyössä olevalle asettaa tietynlaisia haasteita se, ettei pysty puhumaan. Sain kolme päivää sairauslomaa.
Toisin kuin joskus, en koe liikkumattomuudestani huonoa omatuntoa - mitäpä sitä kipeänä itseään rasittamaan. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei silti v*tuta kuin pientä oravaa. Vaikka muu fysiikka kestääkin sairastamisen, pää on se joka hajoaa puolentoista viikon sohvalla makaamiseen. Enkä usko olevani sairaana maailman helpoin tai mieluisin avovaimo; päänsärkyisenä ja raakkuvana hermorauniona pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat kaatavan maailman, olen äärettömän itkuherkkä ja kiukuttelen kuin kuusivuotias.
Mutta hei, koska jokaisella flunssapöpöpilvelläkin on hopeareunuksensa, kaivetaan se esiin vaikka väkisin. Lenssuni etenevät aina suht samalla kaavalla ja kolmessa eri vaiheessa; kurkkukipuisena, räkäsirkustirehtöörinä ja raakkuvana variksena. Joskus vaiheet saattavat vaihtaa paikkaa keskenään, mutta 95% tapauksista ääni lähtee aina viimeisenä. Eli vaikka tämä on syvältä ja poikittain, niin kurkkukivun ja nenäliinatalouden ylläpitämisen läpikäyneenä toivon ja tiedän, että tauti on menossa ohi. Sitäpaitsi ääni kulkee tänään jo hieman paremmin kuin eilen. (Muistatteko sen Atrian mainoksen muutaman vuoden takaa; "tänään ei sada yhtään niin paljon kuin eilen"? Huippu.)
Vielä kun pääsisi ajattelemasta, että kipeänä ja varsinkin saikulla voi vetää napaan mitä sattuu. Tänään sain uskoteltua itselleni, että kadonnut ääni palaa syömällä suklaata, ja homma oli sinetöity kun näin kaupassa tämän:
Ei siis ihan onnistunut alunperin tästä viikosta eteenpäin aloitettava vain yksi herkkupäivä viikossa, mutta en suostu antamaan periksi - tärkeintä kuitenkin, että niitä herkuttomiakin päiviä ylipäätään on.
Oliko suklaa hyvää? Ihan perusjuttua oikeastaan, eli tajunnanräjäytyksiä ei tapahtunut. Taisi olla vähän sama juttu kuin metrilakujen ja 5,99€/kg maksavien irtokarkkien kanssa: pakko ostaa kun on tarjolla/halpaa, mutta ilmankin pärjäisi oikein hyvin. Ei suosikkilistan kärkeen enkä välttämättä osta itse toiste, mutten sylje kuppiin jos tarjotaan.
Mutta koska tämä on treeniblogi ja treenibloggareiden kuuluu olla esimerkkejä ja elää terveellisesti, laitetaan tähän vielä kuva päivän lounaasta:
Pirkan caesarsalaattia (ilman kastiketta, ei kalorikammon vaan en tykkää -faktorin takia), krutonkeja, parmesanpölyäraastetta ja grillattu kananrinta.
Toisin kuin joskus, en koe liikkumattomuudestani huonoa omatuntoa - mitäpä sitä kipeänä itseään rasittamaan. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei silti v*tuta kuin pientä oravaa. Vaikka muu fysiikka kestääkin sairastamisen, pää on se joka hajoaa puolentoista viikon sohvalla makaamiseen. Enkä usko olevani sairaana maailman helpoin tai mieluisin avovaimo; päänsärkyisenä ja raakkuvana hermorauniona pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat kaatavan maailman, olen äärettömän itkuherkkä ja kiukuttelen kuin kuusivuotias.
Mutta hei, koska jokaisella flunssapöpöpilvelläkin on hopeareunuksensa, kaivetaan se esiin vaikka väkisin. Lenssuni etenevät aina suht samalla kaavalla ja kolmessa eri vaiheessa; kurkkukipuisena, räkäsirkustirehtöörinä ja raakkuvana variksena. Joskus vaiheet saattavat vaihtaa paikkaa keskenään, mutta 95% tapauksista ääni lähtee aina viimeisenä. Eli vaikka tämä on syvältä ja poikittain, niin kurkkukivun ja nenäliinatalouden ylläpitämisen läpikäyneenä toivon ja tiedän, että tauti on menossa ohi. Sitäpaitsi ääni kulkee tänään jo hieman paremmin kuin eilen. (Muistatteko sen Atrian mainoksen muutaman vuoden takaa; "tänään ei sada yhtään niin paljon kuin eilen"? Huippu.)
Vielä kun pääsisi ajattelemasta, että kipeänä ja varsinkin saikulla voi vetää napaan mitä sattuu. Tänään sain uskoteltua itselleni, että kadonnut ääni palaa syömällä suklaata, ja homma oli sinetöity kun näin kaupassa tämän:
Ei siis ihan onnistunut alunperin tästä viikosta eteenpäin aloitettava vain yksi herkkupäivä viikossa, mutta en suostu antamaan periksi - tärkeintä kuitenkin, että niitä herkuttomiakin päiviä ylipäätään on.
Oliko suklaa hyvää? Ihan perusjuttua oikeastaan, eli tajunnanräjäytyksiä ei tapahtunut. Taisi olla vähän sama juttu kuin metrilakujen ja 5,99€/kg maksavien irtokarkkien kanssa: pakko ostaa kun on tarjolla/halpaa, mutta ilmankin pärjäisi oikein hyvin. Ei suosikkilistan kärkeen enkä välttämättä osta itse toiste, mutten sylje kuppiin jos tarjotaan.
Mutta koska tämä on treeniblogi ja treenibloggareiden kuuluu olla esimerkkejä ja elää terveellisesti, laitetaan tähän vielä kuva päivän lounaasta:
Pirkan caesarsalaattia (ilman kastiketta, ei kalorikammon vaan en tykkää -faktorin takia), krutonkeja, parmesan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)