Sivut

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Tauon paikka

Moni seuraamistani blogeista on nyt kevään aikana jäänyt tauolle tai lopetettu kokonaan. Noita toistaiseksi viimeisiä postauksia lukiessani on tullut itsekin mietittyä omaa bloggaamista. Miksi? Miksi ei? Saanko tästä enää mitään? Saako joku muu?

Pyöriteltyäni viimeksi mainittuja kysymyksiä joidenkin viikkojen ajan tulin siihen tulokseen, että vastaus on kaunistelematon ei. Blogini ei taida palvella tällä hetkellä ketään, ei minua sen enempää kuin ketään muutakaan.

Olen kirjoittanut blogeja nyt arviolta seitsemisen vuotta putkeen. Aloittanut uuden, palannut vanhaan, aloittanut uuden, lopettanut kaikki, aloittanut taas uuden. Tämä taitaa olla pisin pätkä, kun olen jaksanut postata enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Viime aikoina tästä hommasta on vaan kadonnut se juju, enkä oikein enää tiedä, miksi bloggaan. Minulla ei ole tarjota huikeaa laihdutustarinaa, elämäntapavinkkejä, ruokaohjeita tai kisadieettejä. Minä vain liikun, koska se on niin helkkarin kivaa.

Treenejä on ollut kiva kirjata ylös, mutta pelkästään se ei vain ikävä kyllä ole kovin kiinnostavaa. Blogi ei ole vienyt paljon aikaa, mutta blogi projekteineen on vienyt liikaa ajatuksia. Ja sitäpaitsi, jäähän minulle heia sekä excel-taulukkoni, joten pääsen toteuttamaan sisäistä nörtähtävää tilastofriikkiäni, vaikken bloggaisikaan.

Viimeinen postaus ikinä tämä tuskin on, mutta toistaiseksi viimeinen todennäköisesti kyllä. Ehkä pidän kesätauon ja palaan syksyllä entistä ehompana, ehkä aloitan kokonaan uuden blogin sitten joskus, tai ehkä lopetan bloggailun kokonaan. Mitään muuta varmaa en tiedä kuin sen, että haluan nyt kokeilla miltä tuntuu liikkua ilman viikoittaista yhteenvetoa.

Aikansa kutakin, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun joka toiselle kuoppaa kaivoi. Ihanaista kesää teille kaikille, jotka olette urhoollisesti jorinoitani lukeneet! Ensi viikolla alkaa attack :)

Tuollaisissa maisemissa vietin synttäreitäni reilu kuukausi sitten. Ollapa mieleni tulevana kesänä yhtä tyyni kuin tuo järvi.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Seminihkeyksiä

Jotenkin huvittavaa, että juuri kun on pari viikkoa sitten mesonnut lisäävänsä salitreenejä, tulee kaksi yhden kerran viikkoa putkeen. No, eiköhän tässä pikkuhiljaa palailla taas takaisin vähintään kahteen - tosin päätin rakastuttuani päätäpahkaa hiphop/street-tuntiin, että kesällä kolme kertaa neljän sijasta on oikein hyvä.

Kävin tosiaan maanantaina hoppailemassa toista kertaa, ja sunnuntain ei helvetti -fiiliksestä ei ollut tietoakaan. Ei se sisäinen true-hiphoppari vielä sieltä löytynyt, mutta keskityin vähemmän siihen miltä näytän esim. verrattuna ohjaajaan, ja osasin olla huomattavasti rennompi. Siitä huolimatta, että tunnilla oli osallistujia lisäkseni huikeat kolme.

Tiistaina oli paikallinen kävelytapahtuma, johon olin kaverini kanssa ilmoittautunut jo ennakkoon. Vettä satoi koko päivän eikä loppua näkynyt alkuillastakaan, mutta koska olin päättänyt, etten kestä jos olen vain ostanut 16 euron pinkin mainostuubihuivin, lähdimme kävelemään. Myöhemmin kotona tuli mieleen että niin, maksoin sitten 16 euroa siitä, että muistutin erehdyttävästi uitettua rottaa ja hytisin kylmästä koko viiden kilometrin ajan. Äääälyttömän fiksua, ja ihan ehdottomasti loogisempaa kuin vain maksaa siitä huivista... Ehkä ensi vuonna ilmoittaudun vasta, kun sääennusteet ko. päivälle ovat tiedossa.

Keskiviikkona oli viikon ainoa puntti ja päätin, että koska toista kertaa tuskin tulee, niin tehdään tästä yhdestä hyvä. Prässissä piti taas haastaa itseään piirun verran pidemmälle, ja sain kuin sainkin 180 kiloa liikkumaan. Treenin jälkeen luin Heidin postauksen painojen merkityksettömyydestä ja nauroin ääneen, kun en itse ollut mahtua salin ovista ulos egoni kanssa tuon prässienkan jälkeen. Tulinkin sitten miettineeksi, että miksi tuo prässi kiinnostaa niin kovasti ja miksi hihkun täällä ennätyksistäni. Syy taitaa olla se, että olen ylpeä siitä, että kehoni pystyy johonkin mihin en ole kuvitellut sen pystyvän. En koe olevani parempi kuin 80 kilolla prässäävä kanssatreenari tai huonompi kuin 300 kilolla prässäävä julkkisbloggari, koen vain hämmästystä ja kunnioitusta reisi- ja perslihaksiani kohtaan siitä, että ne tekevät tuollaista. Minusta 180 kiloa on ajatuksen tasolla niin älytön määrä, että on tolkuttoman hienoa kyetä nostamaan sitä jollakin ruumiinosallaan.

Ja on kai siinä joku itsetuntojuttukin (kun pystyt tähän, niin pystyt mihin vaan jne). Kulunut viikko on taas ollut jotenkin vaikea ja nihkeä, en ole viihtynyt kropassani ja tuntenut sen takia ajoittain syvääkin alakuloisuutta. Yritän opetella itselleni armollisempaa ja rakastavampaa ajattelumallia, mutta silloin tällöin ne epäonnistujan fiilikset vain nousevat pintaan, ja niistä on hankala yrittää päästä irti. Olisi varmaan syytä yrittää selvittää, miksi suhtaudun syömiseen niin eri tavalla kuin liikkumiseen; treenivapaat päivät ovat normaalia elämää eivätkä aiheuta huonoa omatuntoa, mutta huonosti syöminen ja herkuttelu ovat automaattisesti repsahduksia, sortumisia ja epäonnistujan tunnusmerkkejä. Ei ihan vedenpitävää logiikkaa, tiedetään.

No mutta, parin viikon päästä eräs suunnaton stressinaihe helpottaa joksikin aikaa, joten odotan mielenkiinnolla sen vaikutusta omaan olemiseeni. Josko onnistuisin hellittämään irti negatiivisista ajatuksista, tykkäämään itsestäni vähän enemmän ja lopettamaan itseni sabotoinnin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta todennäköisesti ihan tavoittelemisen arvoista.

Helteistä alkuviikkoa ihan joka sorkalle :)

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Sillisalaattia

Hyvää iltaa täältä erikoislaatuisen viikon jäljiltä. Ei ehkä mennyt kuten suunniteltu, mutta itseä kuunnellen ja tuli kyllä tarpeeseen.

Viikko alkoi perinteisesti combatilla. Oli ehkä vähän väsymyksen merkkejä ilmassa, mutta ei kovin pahasti. Tiistaiaamuna töihin lähtiessä ajattelin, että jos en olisi etukäteen päättänyt mennä illalla salille, jäisi varmaan lähtemättä. Kävin kuitenkin, ja ihan kohtuuhyvän treenin teinkin.

Sen jälkeen iski jonkinlainen voimattomuus. Pääkopan puolesta treenejä olisi voinut suunnitella viikolle normaalisti, mutta kroppa tuntui jäätävän väsyneeltä. Koska pyrin nykyään elämään tuntosarvet mahdollisimman pystyssä, totesin jotta okei, levätään niin kauan kuin tarpeen on, vaikka koko loppuviikko.

Torstaina kävin hieronnassa, jossa käytiin läpi pohkeet, takareidet ja selkä-hartia-niska -alue. Teki niin gutaa, että olisi tehnyt mieli halata hierojaa. Perjantainakin levättiin koska hieronnan jälkeinen lihasarkuus ja edelleen hitusen tuntuva väsymys.

Eilen suuntasin käymään vanhempien luona sekä muutenkin ex-kotimaisemissa, joten tuli istuttua ns. puoli päivää autossa. Ajoin myös nykyistä edeltäneen asuinpaikan ohi/läpi ja totesin, etten tunne kyseistä kaupunkia kohtaan enää mitään. En positiivista, mutten myöskään negatiivista. Paikasta on tullut beige, ja nykyisestä kotikaupungista (perhana että kiertely on vaikeaa - tunnustettakoon, että asun Mikkelissä) koti. Ja koska reissut kotipuoleen ovat erinäisistä syistä nykyään henkisesti äärettömän raskaita, tuntuu valtavan hyvältä, kun kotiin on niin ihanaa tulla. Mitä lähemmäs Mikkeliä pääsen, sitä helpompi on hengittää.

Niiiiiiiin missäs olinkaan? Pahoittelut polveilevasta tekstistä, olen nykyään kyseisten reissujen jälkeen aina jonkin aikaa piirun verran rikki ja pois päältä, joten hengentuotos on sen mukaista.

Joka tapauksessa, päivän autoilun jälkeen alkoi illalla tuntua, että oikeastaan ulkona olisi ihan mukava käydä. Siispä pienelle lenkille äitipuolen kanssa ja avot - piristyi niin mieli kuin kroppakin. Tänään ajelin isovanhempien kautta takaisin kotiin, ja kun olin aiemmin bongannut tämän päivän lukujärjestyksestä sen hiphop/street -tunnin jota oli tarkoitus joka tapauksessa kokeilla joskus, niin pitihän sinne mennä ämpyilemään.

Ja olihan se vallan positiivinen kokemus, kuten olin hitusen pelännytkin. Ohjaaja oli todella sympaattinen, suloinen ja välitön nuori tyttö, joka onnistui vakuuttamaan todennäköisesti jokaisen salissa olleen siitä, että meistä kaikista tulee hiphopguruja. No joo. Tunnustettakoon tosin, että ensimmäinen ajatus tunnin kunnolla alettua oli, että **ttu tästä tuu hevonhelvettiäkään. Vaan tiedättekö, mikä on paras lääke tuollaiseen fiilikseen? Päättää olla ottamatta itseään liian vakavasti, antaa itsensä näyttää sammakolta tehosekoittimessa ja ottaa tanssista kaikki irti. Huomenna uudestaan!


 Viikonloppuna söin sekä hyvin...

... että hyvin huonosti. Molemmat toiminnot tekivät hyvää.

Viikon/viikonlopun saldona siis lepoa treeneistä, liian vähän unta, lukuisia syötyjä plussakaloreita, treffattuja rakkaita ja läheisiä, ja vähän sitä liikuntaakin. Sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja antoisaa, sydäntäraastavaa surua, väsymystä, naurua ja voimaantumista. Ei pöllömpää, mutta saa arvostamaan perusviikkoja. Olisikohan ensi viikko sellainen?

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Mitä tapahtuu, kun syö viikon eineksiä?

No okei, ei koko viikkoa eikä kaikkia aterioita. Mutta mitä tapahtuu, jos syö kuusi päivää töissä lounaaksi eineksiä?

Tapahtuu kyllästyminen.



Kyllästymistä seuraa tunnin verran foodpreppiä sunnuntaina ja voilá: terveellistä evästä koko viikoksi. Vielä kun keksisi, mitä muita vaihtoehtoja maailmassa on kuin kana ja pakasterehut. You know, ettei kyllästy.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Positiivinen ongelma

Uskomatonta, että on taas sunnuntai. Ajan kiitäminen viime viikkoina on kyllä todennäköisesti johtunut ylimääräisistä vapaapäivistä (mainitsinko jo, että nykyisessä työssäni pyhät ovat oikeasti pyhiä?), joten josko ajankulu normalisoituisi, kun pääsen aloittamaan täydet työviikot.

Kuluva viikko näyttää ahkeralta, ja oikeastaan tuntuikin siltä. Lepopäiviä on vain yksi, mutta missään vaiheessa ei tuntunut pahalta. Reenit tuntuivat muutenkin sujuneen ns. omalla painollaan, sillä mitään ihan hirveän erityistä ei ehtinyt jäädä mieleen (paitsi se, että torstaina pääsin vapun takia salille jo aamupäivällä). Autopilotti-moodi saattoi kyllä johtua siitäkin, että sain taas käsiteltäväkseni asioita, joita en heittäisi edes pahimman vihamiehen naamalle. Brrrrh.

Ehdin muistaakseni tiistain puntin jälkeen miettiä, että nyt kun kahden kerran viikkotahti on omaksuttu, olisi mukava vaikka lisätä salitreenejä. Sitten bongasinkin Fressin kesälukujärjestyksen ja kyllä, minulla on ongelma.

Alkuperäinen ajatus oli, että josko joka toinen viikko tekisin neljä punttia ja joka toinen viikko kaksi. Kesälukujärjestyksen nähtyäni totesin kuitenkin ensitöikseni, että voihan helvetti. Tarjolla on vanhoja tuttuja eli combattia, balancea ja spinningiä, ja uutuutena hiphop&street -niminen tanssitunti sekä bodyattack. Salilla pitäisi käydä, ja myös kävelylenkit tuntuvat tärkeiltä. Olin myös ajatellut, että jos jossain vaiheessa taas herättelisi henkiin sitä hölkkärimpuilua. Ja näiden kaikkien keskellä pitäisi muistaa se lepo.

See my problem here? En ole erityisen halukas luopumaan mistään ihanuuksista, mutta jopa minun laskukaavallani suhteutettuna 5-6 aerobista, 4 salitreeniä ja yksi balance eivät ihan kohtaa nykyisen kunto-/energiatasoni tai  vuorokaudesta käytettävissä olevien tuntien kanssa. Jostain olisi siis luovuttava, mutta mistä?

Attack tulee olemaan osa viikko-ohjelmaa, sillä sitä ohjaa kesällä potentiaalinen ohjaajalemppari. Salistakaan en luovu, joten pyhänä pyrkimyksenä on alkaa jossain vaiheessa noudattaa tuota neljän ja kahden kerran vuorottelua eri viikkoina. Tässä kohtaa pitkällä matikalla laskettuna toisella viikolla on jo menossa neljä punttia + attack. Sen verran onnistuin neuvottelemaan oman pääni kanssa, että ehkä yksi totaalilepo riittää, ja toinen voisi olla palauttava lenkki tai balance. Tsek, kuusi treenikertaa käytössä.

Toisella viikolla olisi saman logiikan mukaan käytettävissä neljä päivää, jos pari salitreeniä on vakio. Spinningeistä luovuin alkuunsa, joten jäljellä olisi hiphop&street, balance, lenkkeily, combat ja attack. Kaiken järjen mukaan pitäisi pudottaa pois toinen kovatehoisimmista, mutta kun minen taho yhyhyy byääh.

Viikon päästä maanantaina näkyy olevan tarjolla tuota hiphoppia, joten ajattelin käydä kokeilemassa. Toivon ja rukoilen sormet ristissä että vihaisin koko lajia, ja että tunti olisi yhtä helvettiä alusta loppuun. Tai edes vähemmän-kivaa niin kuin zumba ja sh'bam (niiden muistikuvien mukaan, jotka minulla niistä on). Pahoin kuitenkin pelkään, että nykyään uinuvat mutta jossain sisuksissa vielä hengissä pihisevät tanssihimoni saavat yliotteen, ja/tai tunti on pelkkää mannapuuroa mansikoilla. Siinä tapauksessa giljotiinin alla on combat, ja se jos mikä kuulostaa oudolta ja väärältä omaankin korvaan.

Vaan onhan tämä aika positiivinen ongelma, runsaudenpula. Voisi olla ja joskus olikin myös niin, että sitä mieleistä harrastetta tai liikuntamuotoa ei ollut. Ja onhan tässä vielä muutama viikko kesälukkarin alkuun, eli vielä ehtii alkaa vihata jotain parhaustuntia tai kehittää viikkoon yhden päivän lisää.