Viikko alkoi perinteisesti combatilla. Oli ehkä vähän väsymyksen merkkejä ilmassa, mutta ei kovin pahasti. Tiistaiaamuna töihin lähtiessä ajattelin, että jos en olisi etukäteen päättänyt mennä illalla salille, jäisi varmaan lähtemättä. Kävin kuitenkin, ja ihan kohtuuhyvän treenin teinkin.
Sen jälkeen iski jonkinlainen voimattomuus. Pääkopan puolesta treenejä olisi voinut suunnitella viikolle normaalisti, mutta kroppa tuntui jäätävän väsyneeltä. Koska pyrin nykyään elämään tuntosarvet mahdollisimman pystyssä, totesin jotta okei, levätään niin kauan kuin tarpeen on, vaikka koko loppuviikko.
Torstaina kävin hieronnassa, jossa käytiin läpi pohkeet, takareidet ja selkä-hartia-niska -alue. Teki niin gutaa, että olisi tehnyt mieli halata hierojaa. Perjantainakin levättiin koska hieronnan jälkeinen lihasarkuus ja edelleen hitusen tuntuva väsymys.
Eilen suuntasin käymään vanhempien luona sekä muutenkin ex-kotimaisemissa, joten tuli istuttua ns. puoli päivää autossa. Ajoin myös nykyistä edeltäneen asuinpaikan ohi/läpi ja totesin, etten tunne kyseistä kaupunkia kohtaan enää mitään. En positiivista, mutten myöskään negatiivista. Paikasta on tullut beige, ja nykyisestä kotikaupungista (perhana että kiertely on vaikeaa - tunnustettakoon, että asun Mikkelissä) koti. Ja koska reissut kotipuoleen ovat erinäisistä syistä nykyään henkisesti äärettömän raskaita, tuntuu valtavan hyvältä, kun kotiin on niin ihanaa tulla. Mitä lähemmäs Mikkeliä pääsen, sitä helpompi on hengittää.
Niiiiiiiin missäs olinkaan? Pahoittelut polveilevasta tekstistä, olen nykyään kyseisten reissujen jälkeen aina jonkin aikaa piirun verran rikki ja pois päältä, joten hengentuotos on sen mukaista.
Joka tapauksessa, päivän autoilun jälkeen alkoi illalla tuntua, että oikeastaan ulkona olisi ihan mukava käydä. Siispä pienelle lenkille äitipuolen kanssa ja avot - piristyi niin mieli kuin kroppakin. Tänään ajelin isovanhempien kautta takaisin kotiin, ja kun olin aiemmin bongannut tämän päivän lukujärjestyksestä sen hiphop/street -tunnin jota oli tarkoitus joka tapauksessa kokeilla joskus, niin pitihän sinne mennä ämpyilemään.
Ja olihan se vallan positiivinen kokemus, kuten olin hitusen pelännytkin. Ohjaaja oli todella sympaattinen, suloinen ja välitön nuori tyttö, joka onnistui vakuuttamaan todennäköisesti jokaisen salissa olleen siitä, että meistä kaikista tulee hiphopguruja. No joo. Tunnustettakoon tosin, että ensimmäinen ajatus tunnin kunnolla alettua oli, että **ttu tästä tuu hevonhelvettiäkään. Vaan tiedättekö, mikä on paras lääke tuollaiseen fiilikseen? Päättää olla ottamatta itseään liian vakavasti, antaa itsensä näyttää sammakolta tehosekoittimessa ja ottaa tanssista kaikki irti. Huomenna uudestaan!
Viikonloppuna söin sekä hyvin...
... että hyvin huonosti. Molemmat toiminnot tekivät hyvää.
Viikon/viikonlopun saldona siis lepoa treeneistä, liian vähän unta, lukuisia syötyjä plussakaloreita, treffattuja rakkaita ja läheisiä, ja vähän sitä liikuntaakin. Sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja antoisaa, sydäntäraastavaa surua, väsymystä, naurua ja voimaantumista. Ei pöllömpää, mutta saa arvostamaan perusviikkoja. Olisikohan ensi viikko sellainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti