Sivut

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Jumppamaraton ja henkinen seinä

Päivät 22-28. Torstaina oli Fressillä reilun kolmen tunnin LesMills-maraton, ja itse osallistuin siitä ensimmäiselle puolikkaalle. Puoli tuntia Sh'bamia, puoli tuntia attackia ja puoli tuntia bodysteppiä. Sh'bam oli pitkästä aikaa vallan mukavaa, ja mietittiinkin maratonille myös osallistuneen kaverin kanssa, että miksi ihmeessä tätä tuntia ei ikinä "muista". Olen käynyt tanssimassa viimeksi joskus viime vuoden puolella, enkä keksinyt muuta syytä kuin että verta, terästä ja hevosia -tyyppiset attack ja combat ovat vieneet voiton.

Attack oli taas rakkautta ensihölkällä, vaikka tuo puolen tunnin pätkäkin oli ns. riittävän rankka. Stepissä en ollut käynyt ennen torstaita koskaan, ja pahoin pelkään, etten mene tästä eteenpäinkään. Tunnissa ei sinänsä ole mitään vikaa ja ihanissa ohjaajissa vielä vähemmän, mutta kun ei vaan lähe. Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntee itsensä vastasyntyneeksi hevosen varsaksi? Rullaluistimet jalassa? Jäällä? Ei vaan ole meikäläisen raajoja suunniteltu pomppimaan sille perhanan laudalle. Mutta ei se mitään; päätin, että ihan kaikessa ei tarvitsekaan pärjätä.

Viikonlopun aikana penikoissa onkin sitten tuntunut häivähdys tuntemuksesta, kuten asian viime viikolla hierojalle ilmaisin. Ei kipua eikä jatkuvaa tunnetta, mutta jotain pientä kuitenkin. Ja anteeksi nyt vaan ja pardon my French, mutta aletaan olla melko lähellä sitä, että erästä bloggaajaa lainatakseni vituttaa niin että sukat sulavat jalkoihin. Olen niiiiiin kypsä noihin särösääriin ja niiiiiin valmis terveisiin penikoihin, etten osaa sitä sanallisesti riittävän hyvin edes ilmaista. Minä tahdon attackiin! Tahdon combattiin, spinniin, testaamaan uuden HIIT-tunnin ja aloittaa hölkkäämisen! Joko saa vetää itkupotkuraivarit?

No joo, se siitä. Jatketaan aiheesta, jolle olisin voinut pyhittää oman postauksenkin, mutta yritetään saada se tiivistettyä muutamaan kappaleeseen. Onko käsite henkinen seinä tuttu? Täällä olisi nyt pari kappaletta sellaisia edessä. Painoni on siis sahannut eestaas jostain parikymppisestä asti, ja kaksi kertaa olen ihan tosissani yrittänyt pudottaa sitä. Molemmilla kerroilla putosi 4,3 kiloa, jonka jälkeen "tapahtui jotain" ja homma tyssäsi. Ja paino kipusi takaisin, yleensä vielä hitusen entistä ylemmäs.

Nyt mennään siinä kohtaa Alkuvalmennusta, että painoa on tippunut 4,2 kiloa. Olo on edelleen kohtuullisen luottavainen, mutta joku iiiiihan pieni ininä jossain takaraivon tienoilla silti kuuluu. Muistatko miten viimeksi kävi? Oletko varma, että riittävästi on muuttunut jotta onnistut nyt? Entä jos et onnistu? Toistaiseksi ininä on pysynyt taka-alalla, ja aion kyllä apinan raivolla sen siellä pitääkin. Koska tiedän, että onnistunhan minä. Ei ole mitään oikeaa syytä, miksi en onnistuisi.

 kuva

Ja vaikka sitä vaakaa ei pitäisi liikaa tuijottaa, niin tässä kohtaa sen merkitys on jotenkin korostunut. Ensimmäiseen seinään on matkaa enää 300 grammaa (tämän jälkeen painan vähemmän kuin edellisen kerran jälkeen). Toinen seinä odottaa 2,2 kilon päässä (tämän jälkeen painan vähemmän kuin vuosiin). Onneksi suomalainen sisu vie läpi harmaan kiven, vaikka joskus olisikin ehkä fiksumpaa kiertää se.

Ja hei! Ostin eilen treenipaidan kokoa 36. Löysää mallia se on, mutta silti. Viimeksi olen käyttänyt mitään kolmekutosta joskus armon vuonna 2009. Eli kyllä se tästä, vaikka sitten väkisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti