Kun menin eilen töihin, pukukaappini edessä odotti yllätys työkaverilta:
Lempparisuklaatani siinä parhaassa muodossa. Yritin miettiä mitä olin tehnyt ansaitakseni moisen yllärin, mutta en keksinyt oikein mitään (synttäritkin ovat vasta huhtikuussa). Työkaveri tuli töihin tuntia myöhemmin, jolloin kiitin kauniisti ja utelin syytä. Selitys oli varsin yksinkertainen: No mie ajattelin että sie tarviit piristystä.
Siis miten ihana ele, lämmitti kovasti mieltä ja todellakin piristi. Olen siis kyseiselle työkaverille kertonut viime aikojen raskaista asioista, mutten todellakaan osannut odottaa mitään tällaista. Kaveri oli bongannut boksin äitinsä luota ja kuultuaan etteivät ne ole oikein kenenkään, tokaissut että joo, mie vienkin ne Annille töihin. Saatoin ostaa noita bokseja muutaman joulun aikaan, joten olen kuulemma Pätkisnainen :D Joka tapauksessa, tuli niin lämmin olo ja hyvä mieli siitä, että olen saanut elämääni tuollaisia kollegoita.
Boksi on keittiön pöydällä avattuna - sen takia tosin, että otin sieltä muutaman karkin lähettääkseni ne postissa kaverilleni, joka asiasta kuultuaan heitti, että lähetä muutama maistiainen. Perjantaina on maaliskuu, herkuttomuus hellittää ja saan myös itse kajota noihin. Enkä voi vieläkään uskoa, että olen pystynyt tähän koko kuukauden. Vau.
Sivut
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
tiistai 26. helmikuuta 2013
Stressierkki
Hellurei ja hellät tunteet. Olen vihdoin päättänyt ottaa härkää sarvista ja selvittää syyn painoni jumittamiseen. Pelkkä "syö vähemmän, liiku enemmän" -saarna ei tällä kertaa riitä, vaan haluan tietää, voisiko se johtua jostain muustakin. Otan ehdottomasti syyt niskoilleni lihomisestani, mutta nyt kiinnostaisi tietää, voisiko painonpudotuksen hankaluuteen olla kenties muitakin syitä. Kroppani tuntuu pitävän kiinni tietystä painosta huolimatta siitä syönkö siististi vai annanko homman lähteä lapasesta, joten onhan sille joku selitys oltava.
Ensimmäisenä ajattelin tarttua siihen itsestäänselvään eli ruokavalioon. Pyysin personal traineriltani, että saisin kirjata ylös viikon ajalta kaikki syömiseni ja hän katsoisi, teenkö jotain ihan olennaisesti perseelleen. Tämä siksi, että olen kyllä aiemminkin käyttänyt ruokapäiväkirjojani hänen silmiensä alla, mutta ne ovat olleet vain yksittäisiä päiviä. Nyt kun listaan useammalta peräkkäiseltä päivältä kaiken mitä suuhuni työnnän, pt saa huomattavasti paremman kuvan rutiineistani.
Mikäli syömispolitiikka on suunnilleen kohdillaan, seuraava etappi on kilpirauhaskokeet. Viimeksi kävin arvot mittauttamassa syksyllä ja ne olivat normaalit, mutta ainahan nekin voivat muuttua. En varsinaisesti tunne itseäni sairaaksi, mutta tahtoisin silti varmistuksen sille, ettei tuo perhanan vaiva ole este tavoitteilleni.
Jos sekä ruokavalio että kilpirauhasarvot ovat kunnossa, selitykseksi taitaa jäädä stressi. Stressaan toki jo ihan pelkästä turhautumisesta jumittamiseen, mutta olen saanut painia myös isompien asioiden kanssa. Kerroin loppukesällä läheiseni yrittäneen itsemurhaa, ja nyt niitä yrityksiä on tullut puolessa vuodessa kuusi lisää. Muutenkaan ko. henkilöllä ei ole mennyt hyvin, joten onhan se ainaisessa pelossa eläminen jättänyt minuunkin jälkensä. Suht hyvin olen pystynyt elämään normaalia elämää ja työntämään pahat ajatukset pois mielestäni, mutta ajoittain on ollut iltoja, jolloin ei ole jaksanut muuta kuin rääkyä sohvannurkassa ja toivoa, että homma helpottaisi edes jotenkin. Unenlaatuun tuo on vaikuttanut myös enkä edes muista, milloin viimeksi olisin nukkunut kokonaisen yön. Ja ilmeisesti huonoilla yöunilla ja vähäisellä levolla voi olla jonkunlainen vaikutus rasva-aineenvaihduntaan.
Olen oikeastaan melko haluton avaamaan jälkimmäistä aihetta sen enempää, mutta todettakoon vielä, että nyt läheiseni on lukkojen takana tarkassa valvonnassa jonkin aikaa, joten lähipiiri saa tarvitun, toivotun ja ansaitun hermoloman. Toivon tämän myötä stressinkin helpottavan, joten ehkä tässä vielä jonkinlainen toivo elää - kaiken suhteen.
Ensimmäisenä ajattelin tarttua siihen itsestäänselvään eli ruokavalioon. Pyysin personal traineriltani, että saisin kirjata ylös viikon ajalta kaikki syömiseni ja hän katsoisi, teenkö jotain ihan olennaisesti perseelleen. Tämä siksi, että olen kyllä aiemminkin käyttänyt ruokapäiväkirjojani hänen silmiensä alla, mutta ne ovat olleet vain yksittäisiä päiviä. Nyt kun listaan useammalta peräkkäiseltä päivältä kaiken mitä suuhuni työnnän, pt saa huomattavasti paremman kuvan rutiineistani.
Mikäli syömispolitiikka on suunnilleen kohdillaan, seuraava etappi on kilpirauhaskokeet. Viimeksi kävin arvot mittauttamassa syksyllä ja ne olivat normaalit, mutta ainahan nekin voivat muuttua. En varsinaisesti tunne itseäni sairaaksi, mutta tahtoisin silti varmistuksen sille, ettei tuo perhanan vaiva ole este tavoitteilleni.
Jos sekä ruokavalio että kilpirauhasarvot ovat kunnossa, selitykseksi taitaa jäädä stressi. Stressaan toki jo ihan pelkästä turhautumisesta jumittamiseen, mutta olen saanut painia myös isompien asioiden kanssa. Kerroin loppukesällä läheiseni yrittäneen itsemurhaa, ja nyt niitä yrityksiä on tullut puolessa vuodessa kuusi lisää. Muutenkaan ko. henkilöllä ei ole mennyt hyvin, joten onhan se ainaisessa pelossa eläminen jättänyt minuunkin jälkensä. Suht hyvin olen pystynyt elämään normaalia elämää ja työntämään pahat ajatukset pois mielestäni, mutta ajoittain on ollut iltoja, jolloin ei ole jaksanut muuta kuin rääkyä sohvannurkassa ja toivoa, että homma helpottaisi edes jotenkin. Unenlaatuun tuo on vaikuttanut myös enkä edes muista, milloin viimeksi olisin nukkunut kokonaisen yön. Ja ilmeisesti huonoilla yöunilla ja vähäisellä levolla voi olla jonkunlainen vaikutus rasva-aineenvaihduntaan.
Olen oikeastaan melko haluton avaamaan jälkimmäistä aihetta sen enempää, mutta todettakoon vielä, että nyt läheiseni on lukkojen takana tarkassa valvonnassa jonkin aikaa, joten lähipiiri saa tarvitun, toivotun ja ansaitun hermoloman. Toivon tämän myötä stressinkin helpottavan, joten ehkä tässä vielä jonkinlainen toivo elää - kaiken suhteen.
maanantai 25. helmikuuta 2013
Turquoise love
Unohdin bannerinvääntömehuissani esitellä uudet kaunistukseni. Tai no "uudet", johan nuo ovat yli kaksi viikkoa sormissa olleet ja ensi viikolla saan taas jotain uutta. Mutta ai että, ovat kyllä liki täydelliset - en tiennyt mennessäni muuta kuin että haluan mustaa ja turkoosia, ja sain epämääräisistä ohjeista huolimatta juuri sitä mitä olin halunnut. Vaikken tarkkaan tiennytkään mitä se oli. Tai jotain.
Hyvin näihin on kyllä tottunut, ja normielämä luonnistuu joitain poikkeuksia lukuun ottamatta oikein hyvin. Joutuu kyllä siitä huolimatta pyytämään ensi kerralla vähän pituutta pois, alkavat nimittäin olla melkoiset lapiot. Grrr.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Mitalit kaulaan
Tiistain spinning-järkytyksestä toivuttu ja muutenkin viikko taputeltu pakettiin, sain Heiaheialta tuollaisia mitaleitakin! Kävelyä ja crossailua suoritettu tänä vuonna kymmenen kertaa kumpaakin, wuhuu.
Maanantain kahvakuulailu oli melko perussettiä, tällä kertaa tosiaan kotitreeninä tehtynä kun hommaan soveltuva jumppasali oli varattu. Tiistain sykespinnistä ei tarvinne enää enempää avautua, keskiviikkona oli vuorossa perusmukava iltalenkki kera miehekkeen. Torstaita pelkäsin hitusen ennakkoon lähinnä aikataulullisista syistä; pt:n viikon ainoa vapaa aika oli torstaina 10.30 joten jouduin tarttumaan siihen, vaikka tiesinkin, että kotoa olisi lähdettävä töitä kohti klo 12.45. Olin kotona piirun verran ennen kahtatoista, ja kyllä sitä vaan näemmä ehtii vaikka mitä kun riittävän hyvin suunnittelee. En edes myöhästynyt töistä.
Torstain treeni oli kuitenkin enimmäkseen tekniikoiden tarkistelua, joten ihan kunnon rääkkiä en päässyt tekemään - näinpä tunsin tarvetta päästä puntille vielä toistamiseen, ja hiippailin sinne tänään aamupalan jälkeen. Luisti ihan kohtuullisesti, vaikka tekniikkakorjauksen jäljiltä jouduinkin laskemaan alataljasoudun painoja alas (väärällä tekniikalla rautaa liikkui enemmän, mutta se tuskin on sen pointti). Jalkaprässillä tein sarjat 90, 100 ja 110 kilolla, ensi viikolla voisi kokeilla liikahtaako 115 tai 120 kiloa johonkin.
Combatiin on ikävä. Tunteja on mennyt yleensä maanantaisin ja torstaisin kahden eri ohjaajan vetämänä, joista toinen on nyt ollut olkapääleikkauksen takia sairaslomalla. Tästä johtuen esim. huomisen combat on vaihtunut toiseen tuntiin, ja torstaille olen jo varannut jamin (en jaksa molempia putkeen). Seuraavat kaksi maanantaita tulevat olemaan iltavuoroja, joten odotan tukehtuvani omaan katkeruuteeni viimeistään kahden viikon päästä. Tasan ei käy nallekarkit, ei voi mitään.
Tiistaina taas spinnisatulaan; uskon toisiin mahdollisuuksiin, joten kai sellainen on annettava sille persuksentappajallekin.
Maanantain kahvakuulailu oli melko perussettiä, tällä kertaa tosiaan kotitreeninä tehtynä kun hommaan soveltuva jumppasali oli varattu. Tiistain sykespinnistä ei tarvinne enää enempää avautua, keskiviikkona oli vuorossa perusmukava iltalenkki kera miehekkeen. Torstaita pelkäsin hitusen ennakkoon lähinnä aikataulullisista syistä; pt:n viikon ainoa vapaa aika oli torstaina 10.30 joten jouduin tarttumaan siihen, vaikka tiesinkin, että kotoa olisi lähdettävä töitä kohti klo 12.45. Olin kotona piirun verran ennen kahtatoista, ja kyllä sitä vaan näemmä ehtii vaikka mitä kun riittävän hyvin suunnittelee. En edes myöhästynyt töistä.
Torstain treeni oli kuitenkin enimmäkseen tekniikoiden tarkistelua, joten ihan kunnon rääkkiä en päässyt tekemään - näinpä tunsin tarvetta päästä puntille vielä toistamiseen, ja hiippailin sinne tänään aamupalan jälkeen. Luisti ihan kohtuullisesti, vaikka tekniikkakorjauksen jäljiltä jouduinkin laskemaan alataljasoudun painoja alas (väärällä tekniikalla rautaa liikkui enemmän, mutta se tuskin on sen pointti). Jalkaprässillä tein sarjat 90, 100 ja 110 kilolla, ensi viikolla voisi kokeilla liikahtaako 115 tai 120 kiloa johonkin.
Combatiin on ikävä. Tunteja on mennyt yleensä maanantaisin ja torstaisin kahden eri ohjaajan vetämänä, joista toinen on nyt ollut olkapääleikkauksen takia sairaslomalla. Tästä johtuen esim. huomisen combat on vaihtunut toiseen tuntiin, ja torstaille olen jo varannut jamin (en jaksa molempia putkeen). Seuraavat kaksi maanantaita tulevat olemaan iltavuoroja, joten odotan tukehtuvani omaan katkeruuteeni viimeistään kahden viikon päästä. Tasan ei käy nallekarkit, ei voi mitään.
Tiistaina taas spinnisatulaan; uskon toisiin mahdollisuuksiin, joten kai sellainen on annettava sille persuksentappajallekin.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Spinningneitsyyden korkkaus
Noniin. Nyt on sitten oltu ensimmäistä kertaa ikinä spinningpyörän selässä. Salilla on tarjolla montakin erilaista spinniä: löytyy kevyttä, vuoristoa, rasvanpolttoa, sykettä ja ties mitä. Olen aina kuitannut lajin epäkiinnostavana, joten en ole uhrannut erityistä ajatusta tuntien eroille saati perehtynyt tuntikuvauksiin. Eilen oli ohjelmassa sykespin, jonne armas työkaverini huijasi minut toteamalla sen olevan "silleen suht tehokas".
Työkaveri opasti alkuun pyörän säätöjen kanssa, ja huomattuaan sähläykseni myös ohjaaja tuli hommaan avuksi. Kysyi minulta olenko ensikertalainen, ja tunnustin etten ole ikinä koskenut koko vehkeeseen. Voin vannoa, että siinä kohtaa ohjaajan silmissä välähti jotenkin ovelasti, ja näin jälkeen päin ajateltuna paras ratkaisu olisi ollut kuunnella sitä syvältä pään sisältä kumpuavaa "PAKENE!!!!!" -karjuntaa. Ohjaaja köytti kenkäni kiinni pyörän polkimiin ja antoi ohjeeksi, että tee niin kuin jaksat, ei ole pakko nousta seisomaan jos ei siltä tunnu.
Seurasin muiden esimerkkiä ja aloin polkea. Persuksiin alkoi sattua ennen kuin tunti ehti edes kunnolla alkaa (KENEN idea on ollut tehdä spinnisatulasta sellainen kuin se on?). Kymmenen minuutin ja ensimmäisen sykkeenkohotuksen jälkeen aloin rukoilla, että seuraava 50-minuuttinen menisi nopeasti. No, voin kertoa että ei mennyt. Vilkuilin kelloa viiden minuutin välein, kroolailin omassa hiessäni kuin paraskin janisievinen ja vannoin, että jos ikinä pääsen omin jaloin salista ulos, en tee itselleni mitään noin pahaa enää koskaan.
Mutta kuten arvata saattaa, niin teenhän minä, joskaan en ihan tuolla intensiteetillä enkä ihan heti. Ensi viikolle ja seuraavalle olen varannut tunnit, mutta tällä kertaa kevytspinniin - jotenkin tuntuu, että hommaan olisi hyvä päästä jollain tavalla sisälle ennen seuraavaa itsetuhoisuuspuuskaa. Sillä eilinen oli valehtelematta suunnilleen maailman kamalinta, enkä ole koskaan ollut millään noin rankalla tunnilla. Seuraavan kerran kun combat tuntuu rankalta, voin nauraa paskaisesti ja muistuttaa itseäni, että pahempaakin on olemassa.
Seuraavan päivän tunnelmat? Persus on KIPEÄ. Enkä nyt tarkoita mitään söpöä jumitusta pakaralihaksessa vaan sitä, että kaikki istumiseen käytettävät osaset ihoa ja luita myöten tuntuvat siltä, kuin niille olisi näytetty pesäpallomailaa.
That being said, eihän siinä tunnissa mitään vikaa ollut, ainoa ongelma oli oma olematon kuntoni. Tietyssä mielentilassa voin jopa suositella, sillä olihan se tosiaan "silleen suht tehokas".
Työkaveri opasti alkuun pyörän säätöjen kanssa, ja huomattuaan sähläykseni myös ohjaaja tuli hommaan avuksi. Kysyi minulta olenko ensikertalainen, ja tunnustin etten ole ikinä koskenut koko vehkeeseen. Voin vannoa, että siinä kohtaa ohjaajan silmissä välähti jotenkin ovelasti, ja näin jälkeen päin ajateltuna paras ratkaisu olisi ollut kuunnella sitä syvältä pään sisältä kumpuavaa "PAKENE!!!!!" -karjuntaa. Ohjaaja köytti kenkäni kiinni pyörän polkimiin ja antoi ohjeeksi, että tee niin kuin jaksat, ei ole pakko nousta seisomaan jos ei siltä tunnu.
Seurasin muiden esimerkkiä ja aloin polkea. Persuksiin alkoi sattua ennen kuin tunti ehti edes kunnolla alkaa (KENEN idea on ollut tehdä spinnisatulasta sellainen kuin se on?). Kymmenen minuutin ja ensimmäisen sykkeenkohotuksen jälkeen aloin rukoilla, että seuraava 50-minuuttinen menisi nopeasti. No, voin kertoa että ei mennyt. Vilkuilin kelloa viiden minuutin välein, kroolailin omassa hiessäni kuin paraskin janisievinen ja vannoin, että jos ikinä pääsen omin jaloin salista ulos, en tee itselleni mitään noin pahaa enää koskaan.
Mutta kuten arvata saattaa, niin teenhän minä, joskaan en ihan tuolla intensiteetillä enkä ihan heti. Ensi viikolle ja seuraavalle olen varannut tunnit, mutta tällä kertaa kevytspinniin - jotenkin tuntuu, että hommaan olisi hyvä päästä jollain tavalla sisälle ennen seuraavaa itsetuhoisuuspuuskaa. Sillä eilinen oli valehtelematta suunnilleen maailman kamalinta, enkä ole koskaan ollut millään noin rankalla tunnilla. Seuraavan kerran kun combat tuntuu rankalta, voin nauraa paskaisesti ja muistuttaa itseäni, että pahempaakin on olemassa.
Seuraavan päivän tunnelmat? Persus on KIPEÄ. Enkä nyt tarkoita mitään söpöä jumitusta pakaralihaksessa vaan sitä, että kaikki istumiseen käytettävät osaset ihoa ja luita myöten tuntuvat siltä, kuin niille olisi näytetty pesäpallomailaa.
That being said, eihän siinä tunnissa mitään vikaa ollut, ainoa ongelma oli oma olematon kuntoni. Tietyssä mielentilassa voin jopa suositella, sillä olihan se tosiaan "silleen suht tehokas".
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Flunssan jälkeen
Ensimmäinen ajatus kuvaa katsoessa: jopas meni tämä viikko poukkoillessa. Harvoin tulee käytyä kolmella ohjatulla tunnilla yhden viikon aikana, mutta en kyllä voi valittaa. Maanantain combat oli taas joku maailman paras asia, ja kahden viikon lentsuilun jälkeen olin lievästi sanottuna liekeissä - yhdessä kohtaa sain kylmiä väreitä vain sen takia, että oli niin jäätävän kivaa. Lihaskuntobiisistä taisinkin avautua joskus aiemmin, on nimittäin rankkaa. Nyt sentään tajusin mitä siinä pitäisi tehdä, ja vaikken vielä rankimpaan versioon kykenekään niin edes kevyemmät luistavat. Kyllä se siitä, vaikka pelkäänkin että ohjelma ehtii vaihtua ennen omien voimieni kasvamista riittävälle tasolle.
Tiistai-iltana selailin jumppalukujärjestystä ja bongasin vapaita paikkoja keskiviikon zumbaan. Ohjaajana lempisetä, jolla on lähestulkoon joka tunnilla ns. patterit väärinpäin. Ei tarvinnut kauan harkita, sillä vaikken zumbasta lajina enää niin kovin sytykään, tiesin ohjaajan pelastavan koko tunnin. Ja niinhän siinä kävikin, en edes muista milloin viimeksi olisin oikeasti tykännyt zumbatunnista. Ennen tunnin alkua olin tosin vähällä vetää hernepellot hengitysteihin, sillä ympärilleni pelmahti kuusi vanhojentanssi-ikäistä tytskää jotka kiljuivat toisilleen ylitseni mm. siitä, kuka on dj:nä jatkoilla. Mulkaisin porukkaa taitavimmalla perkeleen nykynuoriso -katseella minkä osaan, ja siirryin mielenosoituksellisesti puoli metriä sivuun siltä loistavalta paikalta minkä olin ajoissa varannut. Ja joo, tunsin itseni ehkä satavuotiaaksi, mutta tulkaa helkkari soikoon ajoissa jos on pakko tunkea eturiviin. Tana.
Jam oli saman höperön sedän vetämä kuin zumbakin ja peruskivaa, mutta BJ59 nyt vaan tulee jo korvista ulos. Ko. ohjaaja ei ole siis vetänyt jameja tuon ohjelman jälkeen, joten tuuratessa vetää vanhoja. Ajatuksena vanhoissa ei mitään vikaa, mutta tuo kyseinen ohjelma vaan on yksi vähiten lemppareista.
Salimeininkejä tulikin jo avattua edellisessä tekstissä sillä tärkeimmällä pointilla; olen parin kokeilukerran jälkeen ihan hurahtanut jalkaprässiin. Ties mihin koipeni vielä pystyvätkään, jei.
Jaaaaa mitäs muuta. Huomenna ajattelin nolottavan pitkästä aikaa tehdä jotain kahvakuugelilla. Jumppasali näkyy olevan aamun varattu, joten taitaa olla kotitreenin paikka, ellen sitten yön aikana onnistu keksimään jotain itselleni kelpaavaa tekosyytä. Tiistaina mahdollisesti ensimmäistä kertaa elämässäni spinningiin, APUA.
Tiistai-iltana selailin jumppalukujärjestystä ja bongasin vapaita paikkoja keskiviikon zumbaan. Ohjaajana lempisetä, jolla on lähestulkoon joka tunnilla ns. patterit väärinpäin. Ei tarvinnut kauan harkita, sillä vaikken zumbasta lajina enää niin kovin sytykään, tiesin ohjaajan pelastavan koko tunnin. Ja niinhän siinä kävikin, en edes muista milloin viimeksi olisin oikeasti tykännyt zumbatunnista. Ennen tunnin alkua olin tosin vähällä vetää hernepellot hengitysteihin, sillä ympärilleni pelmahti kuusi vanhojentanssi-ikäistä tytskää jotka kiljuivat toisilleen ylitseni mm. siitä, kuka on dj:nä jatkoilla. Mulkaisin porukkaa taitavimmalla perkeleen nykynuoriso -katseella minkä osaan, ja siirryin mielenosoituksellisesti puoli metriä sivuun siltä loistavalta paikalta minkä olin ajoissa varannut. Ja joo, tunsin itseni ehkä satavuotiaaksi, mutta tulkaa helkkari soikoon ajoissa jos on pakko tunkea eturiviin. Tana.
Jam oli saman höperön sedän vetämä kuin zumbakin ja peruskivaa, mutta BJ59 nyt vaan tulee jo korvista ulos. Ko. ohjaaja ei ole siis vetänyt jameja tuon ohjelman jälkeen, joten tuuratessa vetää vanhoja. Ajatuksena vanhoissa ei mitään vikaa, mutta tuo kyseinen ohjelma vaan on yksi vähiten lemppareista.
Salimeininkejä tulikin jo avattua edellisessä tekstissä sillä tärkeimmällä pointilla; olen parin kokeilukerran jälkeen ihan hurahtanut jalkaprässiin. Ties mihin koipeni vielä pystyvätkään, jei.
Jaaaaa mitäs muuta. Huomenna ajattelin nolottavan pitkästä aikaa tehdä jotain kahvakuugelilla. Jumppasali näkyy olevan aamun varattu, joten taitaa olla kotitreenin paikka, ellen sitten yön aikana onnistu keksimään jotain itselleni kelpaavaa tekosyytä. Tiistaina mahdollisesti ensimmäistä kertaa elämässäni spinningiin, APUA.
perjantai 15. helmikuuta 2013
When I'm blue
Mieli maassa pitkin viikkoa, syvempää analyysia saattaa tulla tai olla tulematta myöhemmin. Eilen mietin jamin jälkeen että mitenkäs nyt vähän väsyttää ja jalat tuntuvat tukeilta, kunnes tulin ajatelleeksi, että edellinen lepopäivä oli flunssan vedellessä viimeisiään viime lauantaina. Liikun usein viitenä päivänä viikossa, mutta harvoin viittä putkeen. Nyt päiviä tuli kuusi - huomaa jotenkin, että on tehnyt mieli olla ajattelematta liikoja, ja mikäpäs sen parempaa päännollausta kuin treeni.
Laitoin tänään jalkaprässiin 100 kiloa ja sain tehtyä kokonaisen sarjan, mahdollisuuksia saattaisi olla useampaankin. Hardcore-jalkatreenipiireissä tuo lienee sama kuin hyttynen istuisi prässissä, mutta minulle kolminumeroisella painolukemalla on ihan valtava merkitys.
Tein keskiviikkona ensimmäistä kertaa elämässäni itse karjalanpaistia isän opeilla. Tuli ihan törkeän hyvää, ja teen taatusti toistekin. Oma kehu haisee, mutta vaikea olla vaatimaton kun on näin huikean pro.
Laitoin tänään jalkaprässiin 100 kiloa ja sain tehtyä kokonaisen sarjan, mahdollisuuksia saattaisi olla useampaankin. Hardcore-jalkatreenipiireissä tuo lienee sama kuin hyttynen istuisi prässissä, mutta minulle kolminumeroisella painolukemalla on ihan valtava merkitys.
Tein keskiviikkona ensimmäistä kertaa elämässäni itse karjalanpaistia isän opeilla. Tuli ihan törkeän hyvää, ja teen taatusti toistekin. Oma kehu haisee, mutta vaikea olla vaatimaton kun on näin huikean pro.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Katu-uskottavuutta rallivauhdilla
Kun ei ole katu-uskottavuutta omasta takaa, sitä on haettava kaupasta. Illan combatia odotellessa.
Taitaa olla myös syytä perehtyä Sports trackerin käyttöön hitusen tarkemmin. Sain viikko sitten isältäni vuoden vanhan, ylimääräiseksi jääneen puhelimen, ja ST:n versio on erilainen kuin vanhassa luurissani. Kävelin tänään kaupungille ja takaisin, ja pidin mittausta päällä ainoastaan meno- ja tulomatkalla, en urheiluliikkeissä sompaillessani. Kotiin päästyäni masiina ilmoitti minun kävelleen 6,01 kilometriä 47 minuutissa, jolloin keskinopeudekseni olisi tullut 7,6 km/h. Hahahhahhahhahhaha, etten paremmin sano. Kävelen parhaimmillani reilun kuuden kilometrin tuntivauhtia, joten joku tuossa nyt mättää ja pahasti. Aika lienee kohdillaan sillä suunnilleen tuon verran samanlaisiin reissuihin on kulunut aiemminkin, mutten ymmärrä mistä ne ylimääräiset sadat metrit ovat tulleet - arvioisin matkan pituudeksi lähemmäksi 5 kuin 6 kilometriä. Ilmeisesti pysäytä-nappi on toiminut ainoastaan ajan mittaamiseen, ja matkaa on kertynyt kaupoissa ollessakin. Argh.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Prässileikkejä
Ei nyt voi sanoa, että huomattava parannus viime viikkoon, mutta parannus kuitenkin. Olo on ollut jo useamman päivän sellainen ihankiva, joten pienestä yskästä ja niiskutuksesta huolimatta uskalsin lähteä salille kokeilemaan, vieläkö painot muistavat kuka olen. Suurin osa muisti, osan kanssa piti himmailla.
Reisikoneet ja vatsat sujuivat paremmin tai yhtä hyvin kuin viimeksi, loput vähän tai paljon huonommin. Esimerkiksi smithissä jäi pois vain viimeisen sarjan kaksi toistoa, kun taas haukkarit ja ojentajat jaksoivat tänään yhden kokonaisen sarjan vähemmän, ja vieläpä pienemmillä painoilla kuin edellisellä kerralla. Ottaa ehkä hitusen ohimoon moinen, mutta kai sitä on yli kahden viikon tauon jälkeen annettava itselleen anteeksi.
Koska etukyykkäilypaikkani oli varattu silloin kun sen aika olisi ollut, päätin kokeilla jalkaprässin pystyversiota (vaakaversiolla olen hinkannut aiemmissa ohjelmissa). En tosiaan ollut aiemmin kajonnut koko masiinaan, joten minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkä verran painoja koipeni jaksaisivat nostella. Laitoin koneeseen ensin 50 kg, jolla tein 12 äärettömän kevyttä toistoa. Seuraavan sarjan tein 60 kilolla, ei mainittavaa eroa edelliseen. Kolmas meni 70:llä, edelleen luisti mainiosti. Neljännen ja viimeisen sarjan tein 80 kilolla, joka tuntui jo jossakin mutta silti jäi fiilis, että enemmänkin olisi mennyt. Ilmeisesti koparani ovat vahvemmat kuin kuvittelen, joten mielenkiinnolla odotan seuraavaa kertaa kun pääsen testaamaan vielä isompia kiekkoja. Tänään en neljän sarjan jälkeen viitsinyt enää vääntää enempää, joten jääpähän jotain odotettavaa.
Mutta joo, ihankiva treeni ihankivalla ololla, huomennahan sen sitten näkee kannattiko vai ei. Huomenna olisi mahdollisuus bodycombatiin, joten toivon viimeisten limanrippeiden katoavan yön aikana sinne mistä tulivatkin.
torstai 7. helmikuuta 2013
Palkkapäivän kunniaksi
En olekaan ennen ostanut itselleni kukkia. Vietin tämän päivän kassalla, ja kuten usein kassavuoroissa, aloin himoita ties mitä asiakkaiden ostoksista. Ohitseni lipui ihanien tulppaanikimppujen lisäksi mm. Fazerin uutuuksia, ja kun en niihinkään voinut kajota, lahjoin itseni kukkasilla. No, kauniimpia nämä ovat maljakossa kuin donitsit, mutta jälkimmäisiäkin on parempi löytyä vielä maaliskuussa.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Herkuttomasta
Koska en näytä tälläkään viikolla pääsevän liikunnan makuun, niin postataan nyt vaikka kuva viikonlopulta:
Houkutuksia, houkutuksia... Isä vaimoineen kävi kylässä, ja tuovat perinteisesti aina jotain tullessaan - en muistanut etukäteen pyytää, että jättäisivät mahdolliset tuliaiset kauppaan. Ilmoitin kyllä kahvipöytään käydessä, että nyt on tarjolla pullien sijaan riisipiirakoita, sillä täällä on meneillään herkuton helmikuu, eikä tuo tuntunut menoa haittaavan. Jätin siis ah niin suloisen suklaarasian avaamatta ja työnsin sen kaappiin piiloon - parastahan on se, että siellä se on vieläkin.
Olen siis vakaasti päättänyt onnistua tässä. Toisin kuin esimerkiksi marraskuussa, nyt en yritä mitään, olen vain syömättä. Hoen päässäni erinäisiä mantroja, kuten että herkut eivät kuulu tämän kuun ruokavalioon ja piste, joten niitä on silloin ihan turha ostaa. Toki yritän heikkoina hetkinä perinteiseen tapaan miettiä millä tätä kiertäisin ja mitä voisin syödä, mutta mieleen ei ole tullut yhtään herkuksi laskemaani asiaa, jota syömällä en tuntisi rikkoneeni tekemääni päätöstä. Siispä en syö.
Ja onhan tässä tukena vaikka minkälaisia positiivisia asioita. Vatsani on alkanut kiukutella silloin tällöin kun työnnän sinne jotain mitä ei pitäisi, joten onhan oleminen huikean paljon mukavampaa silloin, kun ei satu mihinkään. Nestepöhötykset sun muut häviävät, ja painokin on alhaisempi kuin hetkeen (vielä on silti matkaa alimpiin lukemiin ja siihen, että voi taas alkaa puhua painon putoamisesta). Lisäksi voin ns. sairastaa hyvällä omatunnolla, eli treenitauko harmittaa vähemmän, kun ei vedä suklaata kaksin käsin. Harmittaa kyllä siitä huolimatta, mutta ihan muista ja huomattavasti terveemmistä syistä.
Eli joo, kyllä tästä on nyt pidettävä kiinni, ja mahtavaahan se olisi, jos helmikuun jälkeen ei tekisi enää mieli mässyttää entiseen malliin. Saatan silti olla 1.3. ihan kevyesti riemuissani.
Houkutuksia, houkutuksia... Isä vaimoineen kävi kylässä, ja tuovat perinteisesti aina jotain tullessaan - en muistanut etukäteen pyytää, että jättäisivät mahdolliset tuliaiset kauppaan. Ilmoitin kyllä kahvipöytään käydessä, että nyt on tarjolla pullien sijaan riisipiirakoita, sillä täällä on meneillään herkuton helmikuu, eikä tuo tuntunut menoa haittaavan. Jätin siis ah niin suloisen suklaarasian avaamatta ja työnsin sen kaappiin piiloon - parastahan on se, että siellä se on vieläkin.
Olen siis vakaasti päättänyt onnistua tässä. Toisin kuin esimerkiksi marraskuussa, nyt en yritä mitään, olen vain syömättä. Hoen päässäni erinäisiä mantroja, kuten että herkut eivät kuulu tämän kuun ruokavalioon ja piste, joten niitä on silloin ihan turha ostaa. Toki yritän heikkoina hetkinä perinteiseen tapaan miettiä millä tätä kiertäisin ja mitä voisin syödä, mutta mieleen ei ole tullut yhtään herkuksi laskemaani asiaa, jota syömällä en tuntisi rikkoneeni tekemääni päätöstä. Siispä en syö.
Ja onhan tässä tukena vaikka minkälaisia positiivisia asioita. Vatsani on alkanut kiukutella silloin tällöin kun työnnän sinne jotain mitä ei pitäisi, joten onhan oleminen huikean paljon mukavampaa silloin, kun ei satu mihinkään. Nestepöhötykset sun muut häviävät, ja painokin on alhaisempi kuin hetkeen (vielä on silti matkaa alimpiin lukemiin ja siihen, että voi taas alkaa puhua painon putoamisesta). Lisäksi voin ns. sairastaa hyvällä omatunnolla, eli treenitauko harmittaa vähemmän, kun ei vedä suklaata kaksin käsin. Harmittaa kyllä siitä huolimatta, mutta ihan muista ja huomattavasti terveemmistä syistä.
Eli joo, kyllä tästä on nyt pidettävä kiinni, ja mahtavaahan se olisi, jos helmikuun jälkeen ei tekisi enää mieli mässyttää entiseen malliin. Saatan silti olla 1.3. ihan kevyesti riemuissani.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Nollat taulussa
Ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta ajatellaan positiivisesti: ainakaan huonompia viikkoja ei voi tulla. Olo on edelleen turhan räkäinen, joten alkava viikko lienee sekin hyvin kevyt. Soitan huomenna aamulla pt:lle ja perun keskiviikon salitreffit, sillä en usko kahden päivän ihmeparanemiseen, ja pt:n mukaan ei oteta riskejä jos et ehdi kuntoon.
Huomenna takaisin töihin, sillä ylilämpö on laskenut takaisin normilukemiin ja pysyn muutenkin suht hyvin tolpillani. Yskimistä ja niistämistähän tämä edelleen on, mutta josko siellä tunnelin päässä alkaisi pikkuhiljaa näkyä valoa. Luin joskus jostakin, että taudin jälkeen olisi syytä pitää taukoa rankoista treeneistä ainakin yhtä monta päivää kuin sairaspäiviäkin on ollut, joten taidan kuopata haaveet salitreeneistä tai combateista ihan suosiolla. Mieluiten nimittäin sairastaisin tämän nyt kerralla pois, liian aikainen riehaantuminen ja uusintaflunssa ei ihan hirmuisen suuresti napostele.
Ja eihän sitä tiedä, vaikka jossain vaiheessa viikkoa pääsisi jo vaikka kävelylle.
Herkutonta takana kolme päivää. Sinänsä onni onnettomuudessa että helmikuu alkoi sairaana - en maista tai haista mitään enkä juurikaan tunne nälkää tai ruokahalua, joten herkkujen himoitsemisenkin olen jollain tavalla unohtanut. Veikkaan pelin kovenevan sitä mukaa kun olo kohenee, mutta josko siinä vaiheessa olisi jo niin monta päivää takana, ettei viitsi enää luovuttaa.
Huomenna takaisin töihin, sillä ylilämpö on laskenut takaisin normilukemiin ja pysyn muutenkin suht hyvin tolpillani. Yskimistä ja niistämistähän tämä edelleen on, mutta josko siellä tunnelin päässä alkaisi pikkuhiljaa näkyä valoa. Luin joskus jostakin, että taudin jälkeen olisi syytä pitää taukoa rankoista treeneistä ainakin yhtä monta päivää kuin sairaspäiviäkin on ollut, joten taidan kuopata haaveet salitreeneistä tai combateista ihan suosiolla. Mieluiten nimittäin sairastaisin tämän nyt kerralla pois, liian aikainen riehaantuminen ja uusintaflunssa ei ihan hirmuisen suuresti napostele.
Ja eihän sitä tiedä, vaikka jossain vaiheessa viikkoa pääsisi jo vaikka kävelylle.
Herkutonta takana kolme päivää. Sinänsä onni onnettomuudessa että helmikuu alkoi sairaana - en maista tai haista mitään enkä juurikaan tunne nälkää tai ruokahalua, joten herkkujen himoitsemisenkin olen jollain tavalla unohtanut. Veikkaan pelin kovenevan sitä mukaa kun olo kohenee, mutta josko siinä vaiheessa olisi jo niin monta päivää takana, ettei viitsi enää luovuttaa.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Köh-friggin-köh
Terveisiä leprasaarelta sairastuvasta. Alan ehkä pikkuhiljaa uskoa siihen, että elämällä on jonkinmoinen mahdollisuus voittaa vielä joskus.
Eilinen oli selkeästi pahin päivä; pidin Suomen nenäliinateollisuutta pystyssä yhden naisen voimin (MISTÄ sitä räkää voi riittää niin julmetusti?!), ja jouduin hakemaan kyseistä elämisen kannalta välttämätöntä tuotetta lisää lähi-Siwasta. En ollut ilmeisesti aiemmin ymmärtänyt omaa tilaani, sillä perille päästyäni keuhkoihin pisti, henkeä ahdisti, nenä vuoti ja koko naamaan sattui. Ensin pelkäsin kuolevani, sitten pelkäsin etten kuolekaan, ja lopulta pelkäsin etten pääse omin jaloin takaisin kotiin. Pääsin, mutta melkoinen henkiinjäämistaistelu se oli.
Tänään on jo ehkä hitusen parempi olo, vaikka rosoisesta äänestäni olisi Koivuniemikin kateellinen. Kykenin jopa lähtemään miehen kanssa ruokakauppaan, huomenna voisi varovasti yrittää taistelutannerta nimeltä suursiivous. Mielenkiinto aihetta kohtaan on huipussaan, ja siitä lähdetään etten ole kolmeen päivään edes peittänyt sänkyä.
Eilinen oli selkeästi pahin päivä; pidin Suomen nenäliinateollisuutta pystyssä yhden naisen voimin (MISTÄ sitä räkää voi riittää niin julmetusti?!), ja jouduin hakemaan kyseistä elämisen kannalta välttämätöntä tuotetta lisää lähi-Siwasta. En ollut ilmeisesti aiemmin ymmärtänyt omaa tilaani, sillä perille päästyäni keuhkoihin pisti, henkeä ahdisti, nenä vuoti ja koko naamaan sattui. Ensin pelkäsin kuolevani, sitten pelkäsin etten kuolekaan, ja lopulta pelkäsin etten pääse omin jaloin takaisin kotiin. Pääsin, mutta melkoinen henkiinjäämistaistelu se oli.
Tänään on jo ehkä hitusen parempi olo, vaikka rosoisesta äänestäni olisi Koivuniemikin kateellinen. Kykenin jopa lähtemään miehen kanssa ruokakauppaan, huomenna voisi varovasti yrittää taistelutannerta nimeltä suursiivous. Mielenkiinto aihetta kohtaan on huipussaan, ja siitä lähdetään etten ole kolmeen päivään edes peittänyt sänkyä.
Ainakin joku on tyytyväinen, kun saa emännästä päiväuniseuraa.
Ai niin, aloitin herkuttoman helmikuun. Yksi päivä takana, 27 edessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)