Seminihkeyksiä

Jotenkin huvittavaa, että juuri kun on pari viikkoa sitten mesonnut lisäävänsä salitreenejä, tulee kaksi yhden kerran viikkoa putkeen. No, eiköhän tässä pikkuhiljaa palailla taas takaisin vähintään kahteen - tosin päätin rakastuttuani päätäpahkaa hiphop/street-tuntiin, että kesällä kolme kertaa neljän sijasta on oikein hyvä.

Kävin tosiaan maanantaina hoppailemassa toista kertaa, ja sunnuntain ei helvetti -fiiliksestä ei ollut tietoakaan. Ei se sisäinen true-hiphoppari vielä sieltä löytynyt, mutta keskityin vähemmän siihen miltä näytän esim. verrattuna ohjaajaan, ja osasin olla huomattavasti rennompi. Siitä huolimatta, että tunnilla oli osallistujia lisäkseni huikeat kolme.

Tiistaina oli paikallinen kävelytapahtuma, johon olin kaverini kanssa ilmoittautunut jo ennakkoon. Vettä satoi koko päivän eikä loppua näkynyt alkuillastakaan, mutta koska olin päättänyt, etten kestä jos olen vain ostanut 16 euron pinkin mainostuubihuivin, lähdimme kävelemään. Myöhemmin kotona tuli mieleen että niin, maksoin sitten 16 euroa siitä, että muistutin erehdyttävästi uitettua rottaa ja hytisin kylmästä koko viiden kilometrin ajan. Äääälyttömän fiksua, ja ihan ehdottomasti loogisempaa kuin vain maksaa siitä huivista... Ehkä ensi vuonna ilmoittaudun vasta, kun sääennusteet ko. päivälle ovat tiedossa.

Keskiviikkona oli viikon ainoa puntti ja päätin, että koska toista kertaa tuskin tulee, niin tehdään tästä yhdestä hyvä. Prässissä piti taas haastaa itseään piirun verran pidemmälle, ja sain kuin sainkin 180 kiloa liikkumaan. Treenin jälkeen luin Heidin postauksen painojen merkityksettömyydestä ja nauroin ääneen, kun en itse ollut mahtua salin ovista ulos egoni kanssa tuon prässienkan jälkeen. Tulinkin sitten miettineeksi, että miksi tuo prässi kiinnostaa niin kovasti ja miksi hihkun täällä ennätyksistäni. Syy taitaa olla se, että olen ylpeä siitä, että kehoni pystyy johonkin mihin en ole kuvitellut sen pystyvän. En koe olevani parempi kuin 80 kilolla prässäävä kanssatreenari tai huonompi kuin 300 kilolla prässäävä julkkisbloggari, koen vain hämmästystä ja kunnioitusta reisi- ja perslihaksiani kohtaan siitä, että ne tekevät tuollaista. Minusta 180 kiloa on ajatuksen tasolla niin älytön määrä, että on tolkuttoman hienoa kyetä nostamaan sitä jollakin ruumiinosallaan.

Ja on kai siinä joku itsetuntojuttukin (kun pystyt tähän, niin pystyt mihin vaan jne). Kulunut viikko on taas ollut jotenkin vaikea ja nihkeä, en ole viihtynyt kropassani ja tuntenut sen takia ajoittain syvääkin alakuloisuutta. Yritän opetella itselleni armollisempaa ja rakastavampaa ajattelumallia, mutta silloin tällöin ne epäonnistujan fiilikset vain nousevat pintaan, ja niistä on hankala yrittää päästä irti. Olisi varmaan syytä yrittää selvittää, miksi suhtaudun syömiseen niin eri tavalla kuin liikkumiseen; treenivapaat päivät ovat normaalia elämää eivätkä aiheuta huonoa omatuntoa, mutta huonosti syöminen ja herkuttelu ovat automaattisesti repsahduksia, sortumisia ja epäonnistujan tunnusmerkkejä. Ei ihan vedenpitävää logiikkaa, tiedetään.

No mutta, parin viikon päästä eräs suunnaton stressinaihe helpottaa joksikin aikaa, joten odotan mielenkiinnolla sen vaikutusta omaan olemiseeni. Josko onnistuisin hellittämään irti negatiivisista ajatuksista, tykkäämään itsestäni vähän enemmän ja lopettamaan itseni sabotoinnin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta todennäköisesti ihan tavoittelemisen arvoista.

Helteistä alkuviikkoa ihan joka sorkalle :)