Matka jatkuu

Päivät 29-35. Ihan käsittämätöntä ajatella, että tätä uutta meininkiä on takana jo viisi viikkoa. Vastahan tämä alkoi, ja vastahan sitä tuskaili törkeiden pasta- ja vaalea leipä -himojen kanssa, ja vastahan sitä oli kuolla nälkään aterioiden välillä.

Tästä on tullut jotenkin hirveän normaalia. Työkaveri kysyi jokin aika sitten, että kuinka paljon tätä on jäljellä. En meinannut aluksi ymmärtää kysymystä - vaikka varsinainen valmennus kestää sen kuusi viikkoa, ei minulla ole minkäänlaista aikomusta lopettaa nyt, kun olen vasta päässyt vauhtiin. Järkyttävistä lihavuorista jääkaapissa, miehen kanssa suoritetusta foodprepistä, jokapäiväisestä tiskaamisesta ja/tai kasvisten höyryttämisestä on tullut arkipäivää ja niin helppoa, ettei koko asiaa ymmärrä enää ajatella koko aikaa.

Voi elämä. En voi uskoa, että minä höyrytän yhtään mitään. Koko sanakin on suorastaan raivostuttava. Lisäksi olen muodostanut rakkaussuhteen bataattiranskalaisiin, ja tein eilen elämäni ensimmäiset raakasuklaat. Joko ärsyttää?

No, sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ei se raakasuklaa Fazerin punaista voita. On se hyvää ja aion tehdä toistekin, mutta ei minusta silti ole tullut sellaista ituhippiä, joka herkuttelee pelkillä proteiinipatukoilla ja goji-marjoilla. Kaikella rakkaudella. Ja eilen tässä residenssissä oli iltaruokana Kotipizzan tuotoksia - omani kyllä gluteenittomalla pohjalla, mutta eivät ne kinkut, tonnikalat ja salamit taida ihan suoraan tuosta ruokavalio-ohjeistuksesta olla. Ja kaksi siideriäkin join, hyi minua.

Sen takia tämä kai onkin ollut niin helppoa. Olen jostain mystisestä syystä oppinut käyttämään maalaisjärkeä, ja ihan oikeasti sisäistänyt sen, että jos 90% ruokavaliosta on kunnossa, sillä lopulla ei ole hitonkaan väliä. Nuo kymmeneen prosenttiin kuuluvat repsahdukset on helppo antaa itselleen anteeksi, kun ei ole mitään anteeksiannettavaa. Elämässäni ei oikeastaan ole enää repsahduksia.

Höhö, tuo kuulostaisi järjettömän omahyväiseltä, ellen olisi juuri kirjoittanut vetäneeni pizzaa ja siideriä. Tarkoitan siis, että herkuttelu ei ole hävinnyt kokonaan - vähentynyt toki, mutta edelleen nautin sokerisuklaasta, pizzasta ja saunasiideristä. Enkä yritäkään huijata itseäni väittämällä, etten tarvitse enää koskaan mitään muita herkkuja kuin raakasuklaan. Mutta jotenkin se asennoituminen noihin ruokavalion ohi syömisiin on muuttunut huikeasti, mikä tuntuu ihan huippuhyvältä.

Se, että fiilis on nykyään niin hyvä, tasapainoinen ja keveä, on syy sille, että tämä blogi on tainnut tulla tiensä päähän. Sen suurempia sentimentaalisia puheita pitämättä toivotan teidät tervetulleeksi uuteen osoitteeseeni Lilyn tontille. Toivottavasti nähdään siellä, mutta jos ei, niin lämmin kiitos tähänastisesta :)

P.S. Ainiin, meinasi ihan unohtua. Viidessä viikossa vaa'an lukema on hilautunut 4,8 kiloa pienemmäksi. Matka jatkuu tälläkin saralla.

Kolmannen viikon lisäykset

Iltaa ihanaiset! Ajattelin ensin liittää tähän perinteisen viikon liikuntapäiväkirjan, mutta koska screenshotin nappaaminen heiasta on tällä hetkellä jotenkin ihan hirvittävän ponnistuksen takana, mennään ilman.

Päivät 15-21 sujuivat ihan kohtalaisen mallikkaasti. Uudet ohjeet tulivat totutusti taas heti maanantaina, ja tällä viikolla ruokavalioon lisättiin joitakin juttuja. Hiilarilisäykset olivat ihan tervetulleita (treenipäivän yhdellä aterialla normisapuskoiden lisäksi hiilarilisä), sillä jotenkin tuo painojen nostelu sun muu venkoilu tuntui parilla ensimmäisellä viikolla vähän tahmealta. Tällä viikolla sainkin sitten käytyä kahdesti salilla, kahdesti lenkillä ja kerran bodycombatissa. Kävelylenkkipäiviin hiilareita ei tarvitse/ole suotavaa lisätä, mutta salitreeneillä ja kovemmilla aerobisilla ne saa lunastettua itselleen. Works for me.

Treenit sujuivat ihan kohtalaisen hyvin, vaikka salipuolella vaivaa ehkä jonkinlainen kyllästyminen. Täytynee katsoa, olisiko ohjelmia aihetta päivittää - mielenkiinnon totaaliseen romahtamiseen ei nyt oikein olisi varaa. Bodycombat tuntui kolmen kuukauden tauon jälkeen sekä taivaalta että helvetiltä maan päällä yhtä aikaa - olin innoissani kuin lehmä kesälaitumella, mutta olihan se melkoisen kovatempoista ja rankkaa. Penikat eivät olleet tunnin aikana millänsäkään, mutta seuraavana päivänä pieniä tuntemuksia taas ilmaantui. Lienee syytä edetä tunnustellen.

Viikon piristys oli ehdottomasti kananmunien lisääminen ruokavalioon. En ollut kuitenkaan täysin varautunut siihen, millaisen määrän niitä saa/joutuu syömään. Vai mitä sanotte tästä:

 Eikös laihduttajan pitäisi olla aina nälässä, eikä vetää Utahin kokoisia annoksia?

Aivan jäätävä kasa tavaraa, oli tuossa melkoinen pupeltaminen. Onneksi munat ovat hyviä, joten sen suhteen ei paniikkia. Mutta olihan tuolle pakko semihuutonauraa.

Niin, ja olihan tällä viikolla lupa siihen herkkuhetkeenkin. FB-ryhmässä tuntui suurin osa vetävän ruokavalioon sopivaa linjaa, itse vetäisin eilen huiviin puolikkaan suklaalevyn, ja kohta aion syödä sen toisen puolen. Ja se, mikä tästä tekee erityistä on se, että en ole edes pahoillani. Oikeasti. En tunne minkään valtakunnan huonoa omatuntoa enkä tarvetta ruoskia itseäni, ja se jos mikä on mukavaa vaihtelua. Samoin se, että perjantaina salin peilistä ei katsonutkaan takaisin se tuttu pullero joka siellä on ennen ollut, vaan ihan nätti ja vahva nainen. Fyysinen muutos ei ole tähän päivään mennessä pudonneista kiloista huolimatta mikään aivan järjetön, joten taitaa suurin päivitys olla tapahtunut korvien välissä.

Niitä pudonneita kiloja on nyt tähän mennessä 3,8. Tahti on selkeästi hidastunut, mutta ottaen huomioon salitreenit, lisähiilarit ja suklaat, ei voi olla muuta kuin tyytyväinen :)

Alkuihmisen toinen viikko

Päivät 8-14. Toinen viikko alkuvalmennusta takana, ja olo alkaa olla lähellä näinhän mie olen syönyt aina. Olo on suorastaan hämmästyttävän keveä; ei ahdista, purista eikä ketuta. Saa syödä sellaista mikä on omasta mielestä hyvää, mikä tuntuu raejuusto- ja soijalesitiinivihaajasta suoranaiselta luksukselta. Mistään syödystä ei tule huono omatunto, kroppa kehrää ja hyvä ettei pituuttakin ole tullut lisää, kun on niin hyvä fiilis omasta tekemisestä.

Vaalean leivän ja pastan seireenimäinen huutelu on himppasen verran hiljentynyt, mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää ruusuilla joraamista, maanantaina pystyin ajattelemaan ainoastaan Fazerin uusia tummasuklaalevyjä. Jossain kohtaa viikkoa bongasin Instagramista Maraboun uutuuden (Marabou + Tuc-suolakeksit, taatusti a match made in heaven), ja loppuviikolla tuo kuva pyöri mielessä suht tiuhaan.

Tein jopa pari harkittua ohilyöntiä. Perjantaista lauantaihin olimme Keski-Suomessa äippäni luona, jonne lähdettiin periaatteella syödään mitä on tarjolla. Iltapala koostui rakettispagetista ja jauhelihakastikkeesta - oli hyvää, mutta vatsa veti annoksesta ihan hitonmoiset kilarit. Nopeasti sitä näköjään tottuu uuteen ja parempaan. Lauantain aamupalalla imaistu riisipiirakka ja ruisleipä + mummilassa syöty peruna possunlihakastikkeella saivat aikaan himppasen tukkoisen olon, mutta maistuivat kyllä hyvältä. Pakko saada lisääääää -himotus jäi kuitenkin syntymättä, ja seuraava ateria olikin tutusti lihaa ja rehuja.

Ainiin, söin myös sellaisen 60 gramman CocoVin minttu-raakasuklaalevyn. Oli ihan ok, mutta suht rakeista. Hintansa väärti? Hardly. Huonoa omatuntoa aiheuttava? Nope. Eli jes, olen onnistunut asennoitumaan hommaan siten, että satunnaiset poikkeamat ovat elämää eivätkä repsahduksia. Ja aion kyllä pitää sen ihan rehellisen mättöpäivänkin joskus.

Painoa 3,3 kiloa vähemmän kuin pari viikkoa sitten. Voittajafiilis in so many ways :)

No nyt on tehoja

Bongasin pari päivää sitten @voimariinin instagramista vinkin, jotta Teho sportin uusi, suklaanmakuinen proteiinipatukka on lähimpänä oikeaa suklaapatukkaa kuin mikään muu vastaava. Pitihän se rynniä epäuskoisena kaupan lisäravinnehyllylle, koska minusta yhtään yleistämättä kaikki maailman proteiinipatukat ovat ihan kamalia, jauhoisia kuvotuksia.

Ja miten riemastuttavaa, kun löytyi yksi joka ei ole kamala, jauhoinen tai kuvottava. Ei nyt ihan Fazerinaa, mutta todellakin lähimpänä normisuklaata kuin mikään tuollainen, mitä olen ennen maistanut. Patukassa on proteiinia 24,1 g, hiilareita 14 g ja sokeria vain 1,5 g.

En kestä, miten hyviä nuo ovat <3 (Voi luoja, en kyllä kestä sitäkään jos minusta tulee yksi niistä, jotka herkuttelevat vähäsokerisilla prodepatukoilla.)

P.S. Teho ei sponsoroi minua. En pistäisi pahakseni, jos sponsoroisi.

Niiskutusta ja hakusanoja

Jotta ei nyt suju ihan toivotusti tämä viikko. Maanantaina terveempi olotila sai huijattua minut pienelle kävelylle, mutta tiistaina lyötiin flunssan toimesta avokämmenellä poskelle, ja tämä helkkarin niiskutus alkoi. Olisin ollut niiiiin valmis luopumaan pöpöistäni jo pelkillä kurkkuoireilla mutta ehei, vedetään nyt ihan koko täyspitkän käsikirjoituksen mukaan.

Se on kuitenkin mainittava saavutuksekseni, etten ole lenssusta huolimatta vetänyt ruokapuolta ns. vessanpöntöstä alas. Taisi olla eilen, kun tajusin että jumaliste, ties monesko päivä flunssaa menossa enkä ole imuroinut sisuksiini esim. puolta kiloa suklaavanukasta tai kokonaista suklaalevyä. Töihin viedyistä tuliais-Dumleista toki olen syönyt muutaman sillä en minäkään mikään yli-ihminen ole, mutta pääasiassa syömingit ovat pysyneet aisoissa. Harvinaista, mutta erittäin miellyttävää.

Kun nyt ei sinne treenailemaan päästä, niin herkutellaan muutamalla hakusanalla, joilla blogiini on päädytty:

¤ täytetyt paprikat

Kyllä, ne ovat hyviä, melkeinpä yksi lempiruuistani. Käyttämäni hyvin yksinkertaisen reseptin saat tästä.

¤ anoreksia kehonkuva

Olen hämmentynyt. Hyvin, hyvin hämmentynyt. Kirjoittelin omasta kehonkuvastani täällä, mutten muista edes maininneeni anoreksiaa missään kohtaa blogiani. En ole varma mitä etsit, mutta toivottavasti saat sen avun mitä tarvitset ja tahdot.

¤ kilppariarvot ja lääkitys

Molemmat ovat minulla pitkän, pitkän taistelun jälkeen kunnossa. Mikäli on syytä epäillä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa, suosittelen lämpimästi käymään testeissä. Jos on syytä epäillä lääkityksen olevan perseellään, suosittelen mainitsemaan asiasta lääkärille. Elämä on huikean paljon helpompaa, kun nuo hommat skulaavat.

¤ katu-uskottavuutta

Kyllä. Sitä täältä löytyy roppakaupalla, kaikilta elämän osa-alueilta. Hahahahahaha jooei.

¤ hanna karttusen

Tanssi? Kroppa? Lahjakkuus? Tanssipari? Etsitpä mitä hyvänsä, niin suosittelen sydämeni pohjasta katsomaan tämän:

Kylmiä väreitä alusta loppuun, en kykene ymmärtämään miten ihmisvartalo pystyy tuollaisiin asioihin.

¤ täsmäliikkeet selkäläskeille

Olen pahoillani tuottaessani pettymyksen, mutta kärsin samasta ilmiöstä. Kerro minullekin, jos löydät avun vaivaan.

¤ hymyily asiakaspalvelutyössä

Se on haaste, silloin tällöin jokapäiväinen sellainen. Valitettavasti kuitenkin pakollista, tai ainakin suotavaa.

¤ pallonaama

Ding ding ding, you've hit the jackpot!

¤ hitu pienesti blog

En tänä päivänäkään ole ymmärtänyt mitä hait, mutta toivottavasti löysit etsimäsi.

Mukavaa viikonloppua! 

Home sweet home

Minua on nyt parin kuukauden sisällä näpäytetty kaksi kertaa. Olen tunnetusti aina ollut hyvin epäileväinen vierailevia tai itselleni tuntemattomia ryhmäliikuntaohjaajia kohtaan, sillä monta kertaa olen todennut, ettei ole vakkarilemppareiden voittanutta. Tänään oli kuitenkin taas edessä pähkäily: bodycombat ohjaajanaan nimi, joka ei soittanut päässäni minkään valtakunnan kelloja. Sain kuitenkin varattua tunnin kuinka hirveää se oikeasti voisi olla -ajatuksen siivittämänä sillä arvelin, että saadakseen combatista huonon on oltava kyseenalaisella tavalla harvinaisen lahjakas.

Niinpä siis saapastelin odottamaan tunnin alkua ja bongasin jumppareiden joukosta naisen, jonka olen nähnyt moneen kertaan maanantain combat-tunnilla ja joskus miettinyt, uskaltaisinko käydä sanomassa, että kadehdin hänen sivupotkuaan. Välähtipä siinä mieleen, että olisipa se ohjaaja nyt tuo tuossa - ja mikä hienointa, sehän oli. Nainen veti tunnin ammattilaisen ottein, eikä jättänyt edes tällaiselle vastarannan kiiskille mitään moitittavaa. Kävinkin kiittämässä tunnista ja kerroin, että en nimen perusteella tiennyt yhtään ketä odottaa, mutta salaa toivoin hänen olevan puikoissa. Nainen kertoi olevansa vielä täysi noviisi ja vasta aloittelevansa, totesin hänen vetäneen hyvin ja kehuin sitä sivupotkuaankin, sekä kannustin jatkamaan samaan malliin. Tyyppi vaikutti aidosti ilahtuneelta palautteesta, ja vaikka aiemmin olen pitänyt häntä jotenkin "kovan" oloisena, vaikutti hän hyvinkin herttaiselta höpöttäessään.

Eli kyllä, joudun toiseen kertaan tapaninpäivän jälkeen tunnustamaan, että kyllä niiden tuntemattomien ohjaajienkin tunneille vaan kannattaa välillä uskaltautua. Pahinta mitä voi tapahtua on menettää tunti ajastaan - parhaassa tapauksessa puikoissa voi heilua ihan omaa luokkaansa oleva attack-ohjaaja tai tämänpäiväinen iloinen yllätys. Not too bad.

*** 
Risteilyltä on siis kotiuduttu ja kutakuinkin palauduttukin. Jännää on se, että vaikka alkoholinkulutus olisi hyvin vähäistä (yhteensä 3,5 annosta koko reissun aikana) ja valvominenkin kohtuuden rajoissa (molempina öinä yli 7h unta), vanha menee tuollaisista reissuista ihan rikki. Rankinta taisi olla bussissa istuminen, kun ei saanut riittävästi oikoa jumittavia jäseniään. Voisinko kuulostaa enää kurpahtaneemmalta?

Joka tapauksessa, mitä tulee painonpudotushaaveisiin ja terveellisiin ruokavalioihin sun muihin, parantamisen varaa jäi seuraavaa kertaa ajatellen reilusti. En kuitenkaan vetänyt totaaliövereitä missään suhteessa, ja osan ajasta tein jopa niin järkeviä valintoja kuin olosuhteet huomioiden oli mahdollista. Ja niin kivoja irtiottoja kuin tuollaiset reissut ovatkin, niin olipa silti äärettömän mukava tulla takaisin kotiin ja syödä ihan tavallista ruokaa.

Harvinainen herkku eli suklaagelato shoppailupäivän lomassa. Oli muuten aivan törkeän hyvää.

Are we there yet?

Hyvää helmikuuta! En voi uskoa miten nopeasti aika nykyään menee, vaikka toisaalta tammikuu tuntuikin jatkuvan ikuisuuden. Jotenkin tuntuu, ettei ajankulu ainakaan hidastu kevättä kohti, kun huhtikuun puolenvälin tienoilla vaanivat ne kolmekymppiset... No, onneksi on vielä pari kuukautta aikaa tuntea itsensä nuoreksi.

Poukkoilujen puolesta kulunut viikko sujui ihan mallikkaasti. Maanantaina oli treffit Lempparin kanssa, ja se ihana nainen laittoi minut temppuilemaan taas powerplatella. Ja vaikka en mukamas juuri mitään tehnyt, niin seuraana päivänä tuntui portaiden kävely sekä takareisissä että persuksissa. Tiistaina kävelylenkki ja pitkästä aikaa spinningiä, ja osasin tällä kertaa kiinnittää kenkäni polkimiin ihan itse.

Keskiviikkona pääsin taas nauttimaan balancesta, joskin kylkivenähdykseni tuntui aavistuksen suutahtaneen siitä. Alle polkaisin parikymmentä minuuttia crossarilla ja kävelin päivällä 25min, mutta koska nyrkkisääntöni heiassa on kirjata suoritukset vain puolesta tunnista ylöspäin, nuo yhteensä 45min jäivät nyt kirjaamatta.

Torstaina piti ns. päästä takaisin hevosen selkään ja käydä tekemässä yhden jalan prässin sisältänyt saliohjelma, ettei kyseisestä vempaimesta jäisi venähdyksen takia kauhua. Tein 10 kiloa pienemmillä painoilla, hitusen lyhyemmillä liikeradoilla ja jäätävän intensiivisesti keskittyen, ja ihan hyvin se sujui, ilman kipuja. Josko sitä jatkossa osaisi olla sen verran varovainen, ettei järjestäisi itselleen lisää ongelmia.

Jos liikuntojen suhteen voinkin olla viikkoon tyytyväinen, muuten oli jotenkin outoa. En tiedä miksi ja mihin se kohdistui, mutta ilmassa oli jonkinlaista turnausväsymystä. Viime sunnuntaina tehtiin itse pizzaa kotona, ja koska en syö pellillistä kerralla, sitä jäi myös muutamalle seuraavalle päivälle. Ja tulihan sitä maisteltuakin sitten useampana päivänä. Keskiviikkona piti testata Fazerin uusi chili-suklaapatukka. Ei siis mitään maata kaatavaa, mutta jotain epämääräistä kapinointia, jota ei voinut suunnata mihinkään tai keneenkään. Kyllästytti, tylsistytti, ärsytti kun tavoitteeseen on vielä matkaa. Teki mieli whinettää, että joko ollaan perillä. Ärsytti myös kun venkoilu näkyi vaa'alla - ja niin paljon kuin ärsyänkin (kyllä se on sana) valinnoista puhumista, niin ihan omasta tahdostahan ne pizzapalat ja suklaa suuhun menivät. En siis voi syyttää ketään muuta, pah.

No mutta. Johan tässä on kolmisen kuukautta mentykin hyvällä energialla, joten oli sen huonon viikon aikakin jo tulla. Ja kun ei auta kiukuttelu tai kapinointi ja on vaan jatkettava, niin eiköhän se taas tästä lähde sujumaan. Sitäpaitsi on enää neljä työvuoroa ennen talvilomaa, niin ei tässä naama niin kovin nurinpäin voi olla :)

Randomness

Pari huomiota parilta edelliseltä päivältä:

1. En voittanut mykoplasma-arpajaisissa. Lääkäri soitti eilen ja sanoi, ettei minulla ole mykoa. Juuri muuta hän ei sitten sanonutkaan, joten vaikka tiedän verikokeeni tulokset katsottuani ne lekurifirman oma terveys -osiosta, en edelleenkään tiedä, mitä ne tarkoittavat. Olisin tahtonut kysellä jos ja vaikka mitä, mutta satuin istumaan soittohetkellä vakuutusyhtiön tädin juttusilla, ja joku kumma kohteliaisuuspuuska esti ärähtämästä puhelimeen, että selitä saatana. Ilmeisesti on vain nielaistava se, että sairastan neljättä flunssaa reilun kolmen kuukauden sisällä ja toivottava, että tämä olisi vihdoin tässä eikä niitä tulisi lisää.

2. Kotitekoisen pizzan väsääminen ja syöminen on tehokas tapa muistuttaa itselleen, miksi on yrittänyt omaksua uudenlaiset ja kevyemmät syömismeiningit. Pizza oli hyvää, mutta luojan kiitos sitä ei tule tehtyä/syötyä usein. Niin raivostuttavan itseriittoiselta kuin kuulostankin, niin en voi uskoa, että tuollainen toimintakyvyttömyyttä lähentelevä ähky oli joskus normaalia.

3. Paino on edelleen laskussa, neljättä viikkoa putkeen. Pizzaähkystä ja tänään tehdyistä joulutortuista huolimatta uskon vieläkin, että tämä hommahan skulaa.

Rauhallista itsenäisyyspäivän iltaa seuraavan kuvan myötä:

Kaunista, valkoista, rauhallista. Parvekkeen lasien takaa kuvattuna tietysti.

Kuulumisia

Sairastelu jatkuu, ja sitä myöten liikuntatauko ainakin tämän viikon loppuun. Kävin eilen lääkärillä kertomassa, että olin pari kuukautta sitten oikein kunnon flunssassa äänenlähtöä myöten, 3-4 viikkoa terveenä, 1,5 viikkoa sairaana, 2 viikkoa terveenä ja nyt taas viime viikon alusta semikipeänä. Lekuri tsekkasi ontelot, korvat ja keuhkot (sain kuuntelun lisäksi puhaltaa sellaiseen ihmeelliseen härveliin) - kaikki puhtaat. Sain kuitenkin antibioottireseptin sitä ajatellen, että yhdellä työkaverilla on mykoplasma ja toisella mahdollisesti myös, eli mikäli oloni ei kohennu sunnuntaihin mennessä, ensi viikon popsin nappeja. Sanomattakin selvää, että soisin vointini parantuvan.

Kävin myös Lempparia tapaamassa, vuorossa oli kehonkoostumusmittaus ja ruokavalioasiaa. Lemppari oli kovin kannustava kk-tulosten suhteen, eikä tilanne ruokapuolenkaan kanssa ole kuulemma ollenkaan toivoton. Opin myös, että vasen puoleni on vahvempi kuin oikea, ja keskivartalossani on keskimääräistä enemmän lihasta. Olisin todennäköisesti nauranut itseni tärviölle, ellen olisi ollut niin hämmästynyt. Siellä ihran alla siis on kuin onkin jotain!

Totesin myös sen, etten handlaa pettymyksiä kovin hyvin. Kuulin eilen etten saanut yhtä hakemaani ja kovasti himoitsemaani työpaikkaa, ja lisäksi korviin kaikui jälleen kerran uutinen yhdestä itsemurhayrityksestä. Nämä kaksi yhdistettynä johtivat herkkupäivään (tunnesyöjä, minäkö?), mutta mikä kuitenkin lämmitti hitusen mieltä kaiken sen ulvonnan keskellä oli se, että siihen herkkupäivään kuului 70g minipussi sipsejä ja Fazerina-patukka. You know, ison sipsipussin ja suklaalevyn tai 0,5l jäätelöämpärin sijaan.

Tänään kävin shoppailemassa:

Kuva löytyy myös Instagramista, tekstillä "New #best #friend, I can't believe I actually need that to #eat". En tosiaankaan voi uskoa, että vuosikausien rimpuilun jälkeen itseasiassa halusin ostaa tuon vempeleen, mutta katsotaan, josko siitä olisi ihan oikeaakin hyötyä.

Vuosihuolto

Olen näköjään taas palannut tuttuun ja turvalliseen kerta viikossa -postaustahtiin ja sekös ärsyttää, mutta jotenkin viikot vain hurahtavat ohi aivan hillittömällä vauhdilla. Siinä vaiheessa kun jostain hiipii mieleen että voisi ehkä kirjoittaakin jotain, on jo lauantai. Ja sitten ei enää viitsi, kun seuraava päivä on kuitenkin jo sunnuntai ja yhteenvedon aika. Tikkuistahan tällaista blogia on lukea, joten pahoittelen nöyrästi ja yritän tulevaisuudessa ryhdistäytyä.

Maanantaina kävin tutusti combatissa. Jotenkin tuntuu, että maailmassa on virhe, kun pääsen niin kivuttomasti lempparitunnilleni. Noo, voihan se olla, että seuraavat kuukaudet maanantait ovat iltavuoroja tai jotain. Mutta olihan se taas mukavaa. Ohjelmassa on ehkä hieman erikoisia biisivalintoja ja menee hetki ennen kuin liikkeet tulevat totaalisen tutuiksi, mutta ei se silti niin säätämistä enää ollut kuin ihan ensimmäisellä kerralla.

Tiistaille tein juoksumattotreffit kaverin kanssa. Peräänkuulutin rimpuiluseuraa Facebookissa heti ensimmäisen mattoharjoitteluni jälkeen jottei innostus jäisi siihen yhteen kertaan, ja sainkin muutaman lupautumaan hikoilukavereiksi. Tunti meni taas jolkotellessa - ei tullut pidettyä tarkkaa kirjaa kävely- tai hölkkäminuuteista, mutta uskoisin jälkimmäisten osuvan jonnekin 25-35 minuutin tienoille. Ja miten mainiota onkaan ajatella, että vielä joskus hölköttelen tuon määrän putkeen. Ja vielä pidempäänkin. Jei!

Keskiviikko meni huoltaessa sekä kehoa että mieltä. Aamulla suuntasin tunnin hierontaan, jossa käytiin läpi pohkeet, vähän takareisiä sekä selkä-hartia-niska-alue. Tykkään hierojastani kuin hullu puurosta, ja pisteet nousivat entisestään tällä kertaa, kun tyyppi hieroi niskaani ylimääräiset kymmenen minuuttia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan lisäksi pyysi anteeksi sitä, että vähän venähti. Siis mitä? Totesinkin hänelle melko epäuskoiseen äänensävyyn, että älä hyvä ihminen pyydä anteeksi; minua saa luvan kanssa veivata vaikka toisenkin tunnin putkeen. Vajaan kymmenen kuukauden kokemuksella voin nimittäin väittää ettei ole parempaa tuntemusta kuin se, kun joku muljuttelee peukalollaan lapojen välistä löytyviä muhkuroita.

Mielenhuolto tapahtui puolentoista tunnin tapaamisella työterveyspsykologin kanssa. Kuten sanottu aiemminkin, minulla ei ole hengenhätää ja saan elettyä elämääni ihan sujuvasti, mutta kuluva vuosi on ollut monella tapaa kovin raskas. Sen syvällisemmin en välitä paneutua tapaamisessa käsiteltyihin asioihin, mutta lämpimästi voisin suositella juttelutuokiota ihan jokaiselle ei-niin-rikkinäisellekin yksilölle. Ihan mahtavaa, miten joku saa haastettua pinttyneitä ajattelu- ja toimintatapoja muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä, ja nähtävästi jotkut asiat vaan on kuultava joltakin ammattilaiselta ja eritoten täysin ulkopuoliselta.

Torstaina crossailin, ja yritin jopa osan ajasta askeltaa oikein, eli viime viikolla oppimallani tavalla. Muuten ei mitään erityistä, Fit-lehti tuli luettua ja hikikin siinä tuli. Perjantaina sain tartuttua kahvakuulaan toista kertaa kahden viikon sisään - maailmassa on siis toinenkin virhe. Tällä kertaa touhusin ominpäin, joskin alkuvaiheessa toinen salin combat-ohjaajista tuli samaan tilaan harjoittelemaan uusinta ohjelmaansa. En ole koskaan viitsinyt kantaa omaa soitinta mukana salilla, joten kieltämättä oli ihan hauska heilutella kuugelia treenimusan soidessa taustalla.

Eilen iski työpäivän jälkeen kuolemanväsymyksen lisäksi täydellinen lorvikatarri, joten varovaiset ajatukset hölkkäilystä tai edes kävelystä haihtuivat kuin savuna ilmaan. Tänään join yhden siiderin ja söin pizzaa ja suklaata, joten juuri tällä hetkellä strömsöläisyys on melko kaukainen ajatus. Onneksi huomenna alkaa taas uusi viikko ;)

Yksi varis vain

Ei sillä että laskisin, mutta olen nyt ollut flunssainen 9 päivää. Siinä on joka tapauksessa yhdeksän liikaa, mutta täysin sietämättömäksi homma muuttui eilen, kun hävitin ääneni. Onnistuin taistelemaan iltavuoron loppuun, mutta ilmoitin jo puolivälissä esimiehelle, että tälle päivälle on pakko varata lääkäriaika. Olo ei ole erityisen huono, mutta asiakaspalvelutyössä olevalle asettaa tietynlaisia haasteita se, ettei pysty puhumaan. Sain kolme päivää sairauslomaa.

Toisin kuin joskus, en koe liikkumattomuudestani huonoa omatuntoa - mitäpä sitä kipeänä itseään rasittamaan. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei silti v*tuta kuin pientä oravaa. Vaikka muu fysiikka kestääkin sairastamisen, pää on se joka hajoaa puolentoista viikon sohvalla makaamiseen. Enkä usko olevani sairaana maailman helpoin tai mieluisin avovaimo; päänsärkyisenä ja raakkuvana hermorauniona pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat kaatavan maailman, olen äärettömän itkuherkkä ja kiukuttelen kuin kuusivuotias.

Mutta hei, koska jokaisella flunssapöpöpilvelläkin on hopeareunuksensa, kaivetaan se esiin vaikka väkisin. Lenssuni etenevät aina suht samalla kaavalla ja kolmessa eri vaiheessa; kurkkukipuisena, räkäsirkustirehtöörinä ja raakkuvana variksena. Joskus vaiheet saattavat vaihtaa paikkaa keskenään, mutta 95% tapauksista ääni lähtee aina viimeisenä. Eli vaikka tämä on syvältä ja poikittain, niin kurkkukivun ja nenäliinatalouden ylläpitämisen läpikäyneenä toivon ja tiedän, että tauti on menossa ohi. Sitäpaitsi ääni kulkee tänään jo hieman paremmin kuin eilen. (Muistatteko sen Atrian mainoksen muutaman vuoden takaa; "tänään ei sada yhtään niin paljon kuin eilen"? Huippu.)

Vielä kun pääsisi ajattelemasta, että kipeänä ja varsinkin saikulla voi vetää napaan mitä sattuu. Tänään sain uskoteltua itselleni, että kadonnut ääni palaa syömällä suklaata, ja homma oli sinetöity kun näin kaupassa tämän:

Ei siis ihan onnistunut alunperin tästä viikosta eteenpäin aloitettava vain yksi herkkupäivä viikossa, mutta en suostu antamaan periksi - tärkeintä kuitenkin, että niitä herkuttomiakin päiviä ylipäätään on.

Oliko suklaa hyvää? Ihan perusjuttua oikeastaan, eli tajunnanräjäytyksiä ei tapahtunut. Taisi olla vähän sama juttu kuin metrilakujen ja 5,99€/kg maksavien irtokarkkien kanssa: pakko ostaa kun on tarjolla/halpaa, mutta ilmankin pärjäisi oikein hyvin. Ei suosikkilistan kärkeen enkä välttämättä osta itse toiste, mutten sylje kuppiin jos tarjotaan.

Mutta koska tämä on treeniblogi ja treenibloggareiden kuuluu olla esimerkkejä ja elää terveellisesti, laitetaan tähän vielä kuva päivän lounaasta:

Pirkan caesarsalaattia (ilman kastiketta, ei kalorikammon vaan en tykkää -faktorin takia), krutonkeja, parmesanpölyäraastetta ja grillattu kananrinta.

Melko jees

Hyvää iltaa sedät, tädit ja henkilöt. Taas on yksi viikko taputeltu pakettiin, ja onneksi se sujui urhistelujen merkeissä noin satatoistatuhatta prosenttia paremmin kuin edeltäjänsä. Kuten edellisessä postauksessa totesin, flunssan jälkeen on joka kerta yhtä hankalaa lähteä liikkeelle. Toisaalta flunssaisena ei malttaisi olla paikallaan ja ketuttaa olla kipeä, mutta kun tauti lopulta väistyy sen verran että kykenisi liikkumaan, ei yhtäkkiä huvittaisikaan yhtään. Sanokaa mitä sanotte, kyllä se sohva ehtii viikossa kasvaa persiiseen kiinni hyvinkin tehokkaasti.

Oikeassa elämässä tuota maanantain kävelyä ei oikeastaan laskettaisi, mutta koska liikun työmatkat autolla yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta, otin vapauden kuitata sillä päivän lenkin. Viikon muut merkkaukset ovat kyllä ihan oikeita suorituksia, ja sainpa tämän päivän jälkeen Heialta mitalinkin - olen liikkunut tänä vuonna kymmenellä eri tavalla. Kiitos tästä saavutuksesta kuuluu pt:ltä saaduille keppijumppaohjeille, joilla saan sekä liikkuvuusharjoitusta että kevyen hien pintaan. Juuri sellaista sopivaa tv:n edessä härväämistä joka ei vaadi kummoisia välineitä - kuka muka tarvitsee urheiluliikkeiden jumppakeppejä kun on olemassa Tokmannin 1,59 euron hintaisia harjanvarsia?

Mitään ihmeellisempää kuukausikatsausta en viitsi tehdä, mutta herkuttelun puolelta tunnustettakoon että hanurilleenhan se meni niin että heilahti. Helmikuun viimeisenä päivänä jokapäiväinen herkuttelu ei todellakaan kiinnostanut, mutta kummasti se alkoi taas viikkojen edetessä maistua. Huomasin myös tällä viikolla olevani totaalinen tunnesyöjä - maanantai meni hienosti ilman herkkuja, mutta kotipuolesta kuuluneiden huonojen uutisten jälkeen tiistaina piti syödä suklaapatukka. Ja jokaisena muunakin päivänä jotain. Eli eipä se kolmen viikon lakkoilu ihan hirveän vahvasti alkanut, mutta turha parkua kun pissi on jo housuissa maito on jo maassa. En kyllä mitenkään kykene ymmärtämään omaa logiikkaani: jos jollain läheisellä menee elämä perseelleen, ei ole kovinkaan todennäköistä, että minun syömäni suklaa korjaisi tilannetta. Vaikka hienoahan se olisi, jos korjaisi.

Joka tapauksessa, jonkinlainen lakkoilu on vääjäämättä edessä. En tiedä tapahtuuko se huomisesta alkaen vai kesällä tai joskus muulloin, mutta tunnistan kyllä oman mittani täyttymisen merkit kun sellaisia näen.

Ensi viikolla salitreffit pt:n kanssa, ajattelin pyytää erikseen tyyppiä avuksi pystypunnerruksiin, joihin olisin torstaina halunnut nostaa painoja mutten uskaltanut, kun kävin puntilla yksin. Varmistajan puuttuessa pelko olkapäiden sijoiltaan muljahtamisesta sai jättämään isommat käsipainot vielä telineeseen, mutta polte jäi. Lisäksi saanen jotain uutta saliohjelmaani, toivottavasti yhtä palkitsevia asioita kuin nykyisessä on.

Ja aivan, hankkiudun eroon rakennekynsistäni. Kolme kuukautta näköjään menee siihen, että alkaa kasvaa elin otsaan sen takia, ettei osu kosketusnäytöillä mihinkään mihin yrittää ja blogipostauksen kirjoittaminen kestää noin seitsemäntoista vuotta. Mikäänhän ei luonnollisesti estä allekirjoittanutta muuttamasta mieltään, mutta tällä hetkellä houkuttelee se fiilis, kun salilla tankoihin tarttuminen ei pelota.

Prässiriemua ja paluu herkkuihin

Pari uutta lukijaa ilmaantunut, teretulemast kelkkaan!

Perussettiä kuluneella viikolla, melko aerobista vain. Kahvakuula kiinnostaa yhtä vähän kuin aina ennenkin, joten se jäi kokonaan välistä - salille olisin halunnut keskiviikkoaamuna, mutta muutin suunnitelmia pienen kurkkukipuilun takia. Tammikuun lopun kaksiviikkoisen flunssan jälkeen olen jotenkin erityisen varovainen ja yritän kuunnella kroppaa kaikki tuntosarvet pystyssä, sillä en kaipaa tälle keväälle (tai koko vuodelle mieluummin) enää yhtään sairaspäivää lisää. Tottakai niitä on luvassa, mutta jos voin sairasteluja jotenkin ehkäistä, teen sen ehdottomasti. Onneksi kipuilut hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, joten pääsin torstaina jamiin.

Perjantaina pääsin salille asti, ja intouduin taas kokeilemaan rajojani jalkaprässillä. 120 kg liikkui, ja olin taas tukehtua omaan mahtavuuteeni. En tiedä minkälaisia painoja tämän kokoisen jumpparin pitäisi saada liikkeelle, mutta omassa mittakaavassani tuo on minulle itselleni hyvä saavutus. Muutenkin nykyisessä saliohjelmassa on juttuja joissa kehittyminen kiinnostaa ja motivoi hurjasti, joten ehkä senkin takia kahvakuulailu tuntuu vähän pakkopullalta. Huomenna aamulla voisin taas yrittää kotitreenailla, niin tulisi sitä toiminnallista harjoittelua edes pari kertaa kuussa.

Sain tosiaan vedettyä herkuttoman helmikuun kunnialla loppuun. Tai no, sekin taitaa riippua vähän siitä keneltä kysytään; söin töissä Läkeroleja, ja muutaman kerran miehekkeen kanssa söimme ei-niin-terveellistä ruokaa. Mutta koska pointtina oli kuitenkin pärjätä kuukausi ilman suklaata, karkkia, sipsejä, pullaa, keksejä jne, katson ns. vetäneeni homman himaan. 

Perjantaina en tuntenut ylitsepääsemätöntä himoa vetää sokeriövereitä, joten söin päivän mittaan kuusi Pätkis-karkkia. Eilen ja tänään onkin tullut tankattua siinä määrin, että paluu jokapäiväiseen herkutteluun ei kiinnosta pätkääkään, kun siitä kerran seuraa öklöys. Lakkokuukaudesta voi siis katsoa olleen ihan konkreettista hyötyä, jos kerran onnistun muuttamaan suhtautumistani terveellisempään suuntaan.

Alkavalla viikolla tiedossa stand-upia, kynsihuoltoa ja elämäni kolmas spinning. Aurinkoista maaliskuuta för alla!  

Maailman parhaat työkaverit

Kun menin eilen töihin, pukukaappini edessä odotti yllätys työkaverilta:

Lempparisuklaatani siinä parhaassa muodossa. Yritin miettiä mitä olin tehnyt ansaitakseni moisen yllärin, mutta en keksinyt oikein mitään (synttäritkin ovat vasta huhtikuussa). Työkaveri tuli töihin tuntia myöhemmin, jolloin kiitin kauniisti ja utelin syytä. Selitys oli varsin yksinkertainen: No mie ajattelin että sie tarviit piristystä.

Siis miten ihana ele, lämmitti kovasti mieltä ja todellakin piristi. Olen siis kyseiselle työkaverille kertonut viime aikojen raskaista asioista, mutten todellakaan osannut odottaa mitään tällaista. Kaveri oli bongannut boksin äitinsä luota ja kuultuaan etteivät ne ole oikein kenenkään, tokaissut että joo, mie vienkin ne Annille töihin. Saatoin ostaa noita bokseja muutaman joulun aikaan, joten olen kuulemma Pätkisnainen :D Joka tapauksessa, tuli niin lämmin olo ja hyvä mieli siitä, että olen saanut elämääni tuollaisia kollegoita.

Boksi on keittiön pöydällä avattuna - sen takia tosin, että otin sieltä muutaman karkin lähettääkseni ne postissa kaverilleni, joka asiasta kuultuaan heitti, että lähetä muutama maistiainen. Perjantaina on maaliskuu, herkuttomuus hellittää ja saan myös itse kajota noihin. Enkä voi vieläkään uskoa, että olen pystynyt tähän koko kuukauden. Vau.

Herkuttomasta

Koska en näytä tälläkään viikolla pääsevän liikunnan makuun, niin postataan nyt vaikka kuva viikonlopulta:

Houkutuksia, houkutuksia... Isä vaimoineen kävi kylässä, ja tuovat perinteisesti aina jotain tullessaan - en muistanut etukäteen pyytää, että jättäisivät mahdolliset tuliaiset kauppaan. Ilmoitin kyllä kahvipöytään käydessä, että nyt on tarjolla pullien sijaan riisipiirakoita, sillä täällä on meneillään herkuton helmikuu, eikä tuo tuntunut menoa haittaavan. Jätin siis ah niin suloisen suklaarasian avaamatta ja työnsin sen kaappiin piiloon - parastahan on se, että siellä se on vieläkin.

Olen siis vakaasti päättänyt onnistua tässä. Toisin kuin esimerkiksi marraskuussa, nyt en yritä mitään, olen vain syömättä. Hoen päässäni erinäisiä mantroja, kuten että herkut eivät kuulu tämän kuun ruokavalioon ja piste, joten niitä on silloin ihan turha ostaa. Toki yritän heikkoina hetkinä perinteiseen tapaan miettiä millä tätä kiertäisin ja mitä voisin syödä, mutta mieleen ei ole tullut yhtään herkuksi laskemaani asiaa, jota syömällä en tuntisi rikkoneeni tekemääni päätöstä. Siispä en syö.

Ja onhan tässä tukena vaikka minkälaisia positiivisia asioita. Vatsani on alkanut kiukutella silloin tällöin kun työnnän sinne jotain mitä ei pitäisi, joten onhan oleminen huikean paljon mukavampaa silloin, kun ei satu mihinkään. Nestepöhötykset sun muut häviävät, ja painokin on alhaisempi kuin hetkeen (vielä on silti matkaa alimpiin lukemiin ja siihen, että voi taas alkaa puhua painon putoamisesta). Lisäksi voin ns. sairastaa hyvällä omatunnolla, eli treenitauko harmittaa vähemmän, kun ei vedä suklaata kaksin käsin. Harmittaa kyllä siitä huolimatta, mutta ihan muista ja huomattavasti terveemmistä syistä.

Eli joo, kyllä tästä on nyt pidettävä kiinni, ja mahtavaahan se olisi, jos helmikuun jälkeen ei tekisi enää mieli mässyttää entiseen malliin. Saatan silti olla 1.3. ihan kevyesti riemuissani. 

Nollat taulussa

Ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta ajatellaan positiivisesti: ainakaan huonompia viikkoja ei voi tulla. Olo on edelleen turhan räkäinen, joten alkava viikko lienee sekin hyvin kevyt. Soitan huomenna aamulla pt:lle ja perun keskiviikon salitreffit, sillä en usko kahden päivän ihmeparanemiseen, ja pt:n mukaan ei oteta riskejä jos et ehdi kuntoon.

Huomenna takaisin töihin, sillä ylilämpö on laskenut takaisin normilukemiin ja pysyn muutenkin suht hyvin tolpillani. Yskimistä ja niistämistähän tämä edelleen on, mutta josko siellä tunnelin päässä alkaisi pikkuhiljaa näkyä valoa. Luin joskus jostakin, että taudin jälkeen olisi syytä pitää taukoa rankoista treeneistä ainakin yhtä monta päivää kuin sairaspäiviäkin on ollut, joten taidan kuopata haaveet salitreeneistä tai combateista ihan suosiolla. Mieluiten nimittäin sairastaisin tämän nyt kerralla pois, liian aikainen riehaantuminen ja uusintaflunssa ei ihan hirmuisen suuresti napostele.

Ja eihän sitä tiedä, vaikka jossain vaiheessa viikkoa pääsisi jo vaikka kävelylle.

Herkutonta takana kolme päivää. Sinänsä onni onnettomuudessa että helmikuu alkoi sairaana - en maista tai haista mitään enkä juurikaan tunne nälkää tai ruokahalua, joten herkkujen himoitsemisenkin olen jollain tavalla unohtanut. Veikkaan pelin kovenevan sitä mukaa kun olo kohenee, mutta josko siinä vaiheessa olisi jo niin monta päivää takana, ettei viitsi enää luovuttaa.

Viikon reenit ja syntilista

Notta semmoista. Vajaat 6h liikkumista, ja onpa tuonne eksynyt joku omituinen punainen pallokin. Yleensähän en siis merkkaa venyttelyjä koska ikäänkuin kuuluvat treeniin vaikka ne kotona suoritankin, mutta perjantaille merkitsin, sillä oikeasti syvennyin siihen touhuun. Ja teki kyllä gutaa; viime sunnuntain ja tämän viikon ma-ti suoritetun combat-pumppi-combat -yhdistelmän jäljiltä jalat painoivat loppuviikolla tonnin. Siispä annoin niille armoa ja keskityin rauhallisempaan menoon.

Torstain tuplatreeni jäi välistä ohjaajan vaihtumisen takia. Kyllä, olen inhottava ja hankala asiakas, ja lisäksi vielä äärettömän muutosvastarintainen. En ollut käynyt torstain zumbaohjaajan tunneilla kertaakaan tai edes nähnyt koko tyyppiä, joten päätimme yksissä tuumin työkaverin kanssa olla sluibaperseitä ja siirtää tuplat sellaiseen kertaan, kun varmasti saamme sitä mitä tilaamme.

Sitten siihen syntilistaan: marraskuuta on kulunut nyt 11 päivää, ja toistaiseksi päätökseni olla ostamatta herkkuja on pätenyt. Viikonlopun ruokalistalle eksyivät kuitenkin kotikotona nautitut 2 pientä suklaapisara-keksiä ja yksi Gifflar-minikorvapuusti, ja leivoinpa perjantaina suklaamuffinseja. And I'm not even sorry. Ainekset ja suklaa olivat jo kaapissa ja ostettu ennen marraskuuta, joten niitähän ei lasketa? No joo. Ei todellakaan tyylipuhdas suoritus mutta melko hyvä kuitenkin, joten ehkäpä tällä kuukaudella on mahdollisuus onnistua. Pienillä syntisillä poikkeuksilla, tietysti.