Sivut

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Uusi alku

Kuten edellisessä postauksessa tunnustin, ostin itselleni pari viikkoa sitten Alkuvalmennuksen. Viikon verran ehdin henkisesti valmistautua siihen, että kohta syödään maidottomasti ja viljattomasti, ja maanantaina se sitten alkoi. 

Päivä 1: Tänään se alkaa. Ohjeita ei näkynyt vielä ihan aamulla, joten söin aamupalaksi valkuaisista tehdyn munakkaan. Töihin evääksi lohta, kukkakaalia ja papuja, "kahvitauoille" omena ja purkki tonnikalaa. Ei kai näillä kovin pieleen voi mennä?

Note to self: älä lämmitä savulohta. Enää ikinä.

Jaahas, ruokaohjeet tulivat. Ruokavalioon ei kuulu ensimmäisten kahden viikon aikana juurikaan hiilareita, hedelmiä tai kananmunia (lisätään myöhemmin). Byhyy, kaikki ostetut nektariinit ja omenat menevät hukkaan, niinkö? Liityn alkulaisten suljettuun FB-ryhmään, joka tulvii kysymyksiä ja postauksia enemmän kuin ehdin lukea. Nälkä on ihan koko ajan.

Päivä 2. Söin taas aamupalaksi paistettuja valkuaisia vaikka ei "saisi", sillä ruokakaupassa käytiin viikonloppuna ja kaikkia tarvittavia ruoka-aineita ei tullut ostettua. Maissia ei suositella, hedelmät ja kananmunat eivät kuulu ensimmäisiin viikkoihin, tonnikalaa ei suositella elohopean takia... Syön lounaaksi lohta kurkun, paprikan ja maissin kanssa. Aamun tauolla meni omena, iltapäivällä purkki tonnikalaa. Töistä lähtiessä syön vielä vähäsokerisen proteiinipatukan, sillä en pääse heti kotiin syömään. Tunnen itseni kapinalliseksi. Pahin näläntunne häviää iltapäivällä, eikä tule takaisin koko päivänä.

Päivä 3. Taas nälkä. Olen tainnut totuttaa kroppani siihen, että täysi olo on se normaalitila, ja pompannut jääkaapille heti, kun on tuntunut siltä että jotain voisi syödä. Kaipa tuo ruho oppii ajan kanssa siihenkin, että pieneen näläntunteeseen ei kuole?

Eilen illalla tuli joka tapauksessa ensimmäistä kertaa sellainen olo, että hyvä tästä tulee. Maanantaina pää oli ihan pyörällä kaikesta uudesta, ja tiistaipäiväkin meni zombeillessa. Vieläkin kyllä tuntuu nälkä ja ajoittain tökkii ajatus, mutta ihan toiveikkaana tässä silti ollaan. Vaikka heraproteiinijauhe on ihan jäätävää kuraa, oliiviöljy ällöttää ja macadamiapähkinät maksavat enemmän kuin laki sallii, vaihtoehtoja on onneksi ihan suhteellisen hyvin. Ei tee mieli lyödä hanskoja tiskiin vaan ennemminkin opetella tätä uutta olemista ja syömistä - eivät ne valmentajat taida ihan paskaa puhua liputtaessaan maidottoman ja viljattoman puolesta.

Nesteet ainakin ovat lähteneet liikkeelle, sillä paino on pudonnut maanantaiaamusta 1,2 kiloa. Moinen tahti ei jatkune montaa päivää eikä laihtumisesta voi vielä puhua, mutta konkreettinen numeron pieneneminen lämmittää tällaisen vaakanatsin mieltä.

Päivä 4. Aamupalaksi kanafilettä, porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja macadamiapähkinöitä. Kanan syöminen klo 7 aamulla tuntuu vielä vähän oudolta, mutta kun vaihtoehtona on nenästä kiinni pitäen juotava heraproteiinipirtelö, syön kotkottajaa varsin onnellisena. Toisin kuin aiemmin viikolla, vielä yhdeltätoistakaan ei ole jäätävä nälkä. Öisin nukuttaa hyvin, olo on kevyempi ja pahin muutosvastarinta alkaa taittua. Muistan vihdoin ottaa "aloituskuvat" ja suhtaudun niihin yllättävän lämpimästi - siinähän sitä mahaa on, mutta siitähän se myös lähteekin.

Ei ihan perinteinen aamupala. Mutta (lähes) kaikkeen tottuu.

Päivä 5. Pienen näläntunteen kanssa pärjää jo ihan kohtuullisen hyvin - kroppa taitaa yrittää opettaa minua erottamaan nälän ja janon toisistaan. Suklaa ja sipsit olisivat ns. ihan hyviä, mutta eivät aiheuta sen suurempia tuntemuksia tai himotuksia. Sen sijaan Lidlin paistopisteen sämpylät ja riisipiirakat huutavat nimeäni, ja kuulen karjunnan parin kilometrin päähän työpaikalleni asti. Valkosipulin, mausteiden ja paprikakuutioiden kanssa paistettu jauheliha rehuineen saa silti masun tyytyväiseksi, ja samaa herkkua on tarjolla vielä kotonakin. Eilen ihan hyvässä hapessa heitetty reipas kävelylenkki luo uskoa siihen, että huomenna voisi käydä kokeilemassa, miltä kevennetty salitreeni tuntuu.

Päivä 6. Saan käytyä siellä salilla, jes! Parissa liikkeessä joutuu himmailemaan hitusen pienemmillä painoilla, mutta muuten sujuu hyvin. Nälkä yllättää myöhään iltapäivällä johtuen pidentyneestä ateriavälistä, mutta muulloin päivällä nälkää ei tunnu tai ainakaan se ei häiritse. Suklaata tekisi vähän mieli ja illan leffareissu jänskättää vähän ennakkoon (koska leffa=herkuttelu), mutta skippaan päivän aterioilta rasvat ja otan leffaan mukaan koko päivän annoksen pähkinöinä. Ei ihan oppikirjan mukaan eikä ihan yhtä hyvää, mutta huomattavasti parempi vaihtoehto kuin perinteinen Pätkispussi ja hervoton ämpärillinen popcorneja.

Päivä 7. Nukun vapaapäivän kunniaksi vähän myöhempään, ja tuntuu, että koko päivän saa/pitää syödä jotta ehtii imeä sisäänsä kaiken ohjeissa lukevan. Olo on suhteellisen energinen, lenkillä otan jopa muutaman hölkkäaskeleen. Totean, että lihapullia saa aikaan myös ilman korppujauhoja, sipulikeittoa ja kananmunaa, ja että kukkakaalimuusi on ihan toimiva perunamuusin korvike. Nestettä ja kuonaa on poistunut kehosta 2,4 kg sitten maanantaiaamun, joten ei huono ensimmäinen viikko.

Perinteiset lihapullat ja muusi vai ei-niin-perinteiset lihapullat ja kukkakaalimuusi?
 
 
Ensimmäinen viikko siis ohi, ja oikein positiivisin mielin jo ollaan. Ihan joka päivä tuskin enää tarvitsee kirjoittaa sillä jotenkin tämä kaikki tuntuu jo ihan normaalilta, mutta poikkeamista tai muuten vaan mieleen tulevista häpsingeistä voisin sanasen laittaa ylös. Miten on, kiinnostaako kyseisen ihmiskokeen seuraaminen päiväkirjamuodossa?

keskiviikko 27. elokuuta 2014

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pää pilvissä ja siivet kantapäissä

No ei nyt ihan, mutta melkein. Penikat ovat toipuneet hämmästyttävän hyvin, ainoastaan pientä vihlontaa/juilimista tuntuu aika ajoin. Mieli tekisi mennä, juosta ja pomppia, mutta joku ihmeellinen järjen ääni hillitsee kuitenkin vielä. Viime päivien mantra on monestakin syystä ollut älä innostu liian aikaisin.

Huvitti tuossa aamuna eräänä herätä; näin yöllä varsin liikuntapainotteista unta. Kävin siis unissani peräkkäin combatissa ja attackissa, huonoilla tennareilla eikä tuntunut missään. Naureskelin onnesta juostessani takaisin kotiin. Jotenkin teki mieli silittää alitajunnan päätä ja sanoa, että mie tiedän että sie tahtoisit jo mennä, mutta odota nyt kuitenkin vielä hetki. Vaikka tuo alitajuntani osaakin halutessaan olla varsinainen bitch ja järjestää minut kyseenalaisiin tilanteisiin, niin on silläkin hetkensä (yrittipä muuten toissa viikolla viestittää hyvin selvästi, että olin unohtanut hoitaa töissä yhden asian, mutta en tajunnut vihjeitä). No joo. Se siitä, ennen kuin alan kuulostaa liikaa Anastasia Steeleltä (Kuinka raivostuttavaa muuten puhua alitajunnasta kuin ihmisestä? Erittäin.)

No, koska en päässyt unelmoimaani attackiin enkä pääse vielä ainakaan viikkoon, kävin lievittämässä eroahdistustani Intersportissa. And look, how pretty they are:


Niiiiiin nätit. Ja istuvat kuin hanska. Eivät hiertäneet ensimmäisellä kävelylenkillä mistään kohtaa, ja tuntuivat muutaman hölkkäaskeleen aikana kuin noh, siiviltä kantapäissä. Kunhan joskus ikinä koskaan milloinkaan pääsen sinne attackiin, niin voisi ottaa nämä testiin myös sinne.

Otsikon ensimmäinen osaa taas viittaa yhteen blogin aihepiirin ulkopuoliseen projektiin nimeltä vaihda asuntoa. Mieli tekisi semisti innostua, mutta joku kummallinen järjen ääni on toistaiseksi ollut mukana tässäkin. Treenipuolta kyseinen projekti kyllä verottaa ja perinteineen 5-6 viikkokertaa on olosuhteiden pakosta vaihtunut 3-4 kertaan, mutta eiköhän se tästä taas tasoitu ja sitten mennään lujaa.

tiistai 19. elokuuta 2014

Oho, vol. satatoistatuhatta

Noniin. Olen virallisesti vienyt treenivaateshoppailuni niin sanotusti nextille levelille. Joku saattaa muistaa lukeneensa shortsipohdintani toisen blogini puolelta, ja osalle teistä olen aiheesta avautunut ihan livenäkin. Jos haluat (tai olisit halunnut, nythän sesonki on jo ohi) löytää naisten treenishortsit, jotka eivät a) ole caprit tai b) nuole reisiä, niin good luck, eioleeeee. Ostin kesän aikana kolmet shortsit, joista yhdet nuolevat niitä reisiä, toiset oli tilattava rapakon takaa Englannista ja kolmannet olivat miesten mallistosta. Viimeksi mainitut ovat muuten heittämällä parhaat, pitäisiköhän laajentaa vaateshoppailua enemmänkin vastakkaisen sukupuolen reviirille?

No anyway. Kuvan shortsit eivät ole yhtä hyvät kuin parhaat löytöni, mutta ihan semihyvät kuitenkin. Eivät nuole reisiä, pysyvät jalassa eivätkä ole liian pitkät. Mistäkö nämä löysin? Omasta vaatekaapistani. Pengoin huomiselle salikamppeita, ja mitkäs ne sieltä housupinon alta löytyivätkään... Muisti palaili pätkittäin, ja muistan ostotapahtuman, kioskin josta nämä ostin ja jopa tarkoituksen, jota varten nämä ostin. Olenko käyttänyt näitä kertaakaan? Krhm.

Olen saattanut sanoa näin ennenkin, mutta hupsista saatana.

perjantai 15. elokuuta 2014

A bit excited, yes

Ilmeeni, kun tänä aamuna penikat eivät kipuilleet vähääkään, vaikka kävelin eilen ystävän kanssa vajaan 7 kilometrin lenkin:

 
Ei, en silti aio mennä vielä attackiin. Mutta aion kävellä. Ja käydä salilla. Ja ehkä ensi viikolla spinningissä ja/tai balancessa. Jajajajaja.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Tuskanhiki (and I mean that literally)

Herään aina silloin tällöin tajuamaan sen, miten mainiota on, kun elämässä on eri tavalla ihania ja arvokkaita ihmisiä. Kävin eilen tosiaan hierottamassa noita sääriraukkojani, ja sain fysioterapeuttinakin työskentelevältä hierojaltani kasan hyviä vinkkejä koipieni hoivaamiseen. Päällimmäisenä oli lepo siitä, mistä ongelma on aiheutunut, joten ei kai se auta kuin lammasmaisesti kuunnella viisaamman neuvoja ja pysyä pois attackista ainakin pari viikkoa. Jos olisin yhtään teatraalisempi tapaus niin väittäisin sydämeni murtuneen, mutta mieluummin huilaan pari viikkoa nyt kuin monta kuukautta joskus myöhemmin. H totesi lempeästi, että kipu on aina kropan tapa pyytää hidastamaan, joten onhan se kuunneltava.

Lisäksi sain paljon kotihoitovinkkejä; venyttelyä, omatoimista hierontaa, rullailua, kylmähoitoa, tennispallokikkailua, pohjetreenin lisäämistä ja hölkkäpätkiä kävelylenkkien ohessa. Tunnen itseni taas paljon luottavaisemmaksi; luulisi hankalienkin penikoiden näillä tokenevan.

Se itse hierontakokemus sitten. Oletteko koskaan hierottaneet säärien etuosia? En minäkään tätä ennen. Enkä luojan kiitos tiennyt ennakkoon sen olevan edessä, sillä olisin ennen käsittelyä karannut ikkunasta karmit kaulassa. Vasta asetuttuani makuulle H totesi, että hierotaanpa tänään noiden pohkeiden ja sisäsyrjien lisäksi etuosat. Voin vaikka vannoa, että siinä muutoin niin lempeässä hymyssä oli aavistus käärmemäisyyttä.

Voi hyvä helvetti, että teki kipeää. Imakkaa, ihanan kamalaa ja suurimman osan ajasta pelkästään kamalaa. "Ei minulla mitään jumeja ole ollut" on kyllä suurin itsepetos ikinä. Mielestäni säärteni ulkosyrjät ovat olleet ihan ok, mutta miten väärässä olenkaan ollut - yllättäen lähes pahimmat jumit löytyivät juuri sieltä. En voi sanoin kuvailla miltä tuntuu, kun peukaloiden päillä hierotaan sääriluun viereistä lihasta irtonaisemmaksi, eikä pohkeiden veivaaminen tuntunut tuon jälkeen enää missään. Irvistelin epäilemättä todella naisellisesti, ja hengitys muuttui epämääräiseksi puhalteluksi.

Olen kuullut ja itsekin käyttänyt sanaa tuskanhiki, mutta koskaan ennen en ole sitä noin konkreettisesti kokenut. Huoneessa ei ollut mitenkään kuuma, mutta hikoilin kuin pieni porsas ja selästä jäi suojapaperiin märkä läntti. Kuulostaa äärimmäisen nautinnolliselta, eikö totta?

No, olihan se. Tavallaan. Tai ei oikeastaan ollut, mutta joku siinä kuitenkin viehätti. Olisin kuvitellut, että moisen käsittelyn jälkeen olisin toivottanut H:lle mukavaa loppuelämää ja juossut karkuun, mutta sen sijaan varasin uuden ajan kahden viikon päähän. Kai tuo housunlahkeistakin itseensä ottava kosketusarkuus siihen mennessä helpottaa?

maanantai 11. elokuuta 2014

Apuja särösäärille?

Heippa taas. Näköjään en osaa pysyä täältä poissa, mutta se annettakoon anteeksi.

Nyt nimittäin ottaa ohimoon ja rankasti. Kuten olen jo viime Tapaninpäivästä asti hehkuttanut, on bodyattack suurin piirtein parasta, mitä voi tehdä vaatteet päällä. No, ei ihan, muttei kovin kaukanakaan. My point being, olen ns. löytänyt lajini, menettänyt sydämeni (ja kaikesta päätellen myös järkeni) ja jossain vaiheessa jopa miettinyt, että siellähän voisi käydä kaksikin kertaa viikossa.

No ei näköjään voi. Sääli, että kropallani tuntuu olevan täysin vastakkainen käsitys asiasta kuin minulla. Säärten sisäsyrjät nimittäin ryhtyivät hankaliksi jo parin attackin jälkeen joskus alkukesästä. Olin kokenut vastaavaa kipuilua lievempänä jo vuosia aiemmin huonojen kenkien takia, joten vaihdoin jumppapopot järeämpiin juoksukenkiin. Ongelma lieveni kertalaakista. Hetkeksi.

En nyt viitsi koko kesää alkaa tähän referoida, mutta nythän tilanne on se, etteivät nuo perhanan koparat tunnu kestävän oikein minkäänlaista pomppimista. Olen paikallistanut kivun muutamaa senttiä nilkan yläpuolelle, noin kymmenen sentin matkalle. Kai siellä joku lihas tai lihaskalvo on, mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa sattuu. Kipuilevia sääriä on uitettu Voltarenissa ja säikytelty sekä kylmä- että kuumageelillä, ja ahdettu koivet (ihastuttaviin pinkkeihin) kompressiosäärystimiin attackin ajaksi. Reilu viikko sitten kuvittelin ongelman jo kaikonneen koska jalat tuntuivat suht hyviltä jopa pomppiessa, mutta sitten kävelin pari päivää ballerinoilla ja menin sen jälkeen attackiin - VIRHE. Koko tunti meni pilalle vain sen takia, että kunto ja into olisivat riittäneet vaikka mihin, mutta sääret eivät antaneet hyppiä ollenkaan.

Suomeksi sanottuna vituttaa kuin liito-oravaa hakkuuaukealla. Kävin viime viikolla hieronnassa, ja juttelin myös ft-hierojani kanssa ongelmasta. Rivien välistä oli luettavissa myös hienoinen "jos menee paikat rikki niin kannattaako jatkaa" -toteamus, mutta suostun luovuttamaan vain kuolleen ruumiini yli. No hyvä on, ehkä vähän aikaisemmin, mutta kaikki keinot aion kyllä ottaa käyttöön sitä ennen.

Lepo on ollut ensimmäinen niistä, ja olen sydän verta vuotaen skipannut tähän mennessä yhden tunnin. Keskiviikolle tulee toinen skippaus, sillä tiistaina käytän keinon numero kaksi ja käyn hierotuttamassa pelkkiä pohkeita/jalkoja puoli tuntia. Keino numero kolme on pohjetreenin lisääminen jotta lihakset vahvistuvat, mutta luonnollisesti tämän mahdollinen hyöty tulee esiin vasta kuukausien kuluessa. Keino numero neljä voisi olla muutaman kilon karistaminen, sillä tuskin ylimääräisen kuorman vähentämisestä haittaakaan on. Kompressiosäärystimien ja kylmä-/kuumageelien käyttö jatkuu.

Onko muita ideoita? Pakkohan se olisi nuo koivetkin saada kuntoon, vaikken ihan herkästi haluaisikaan harrastuksestani luopua. Etenkään nyt, kun olen jopa muutosvastarinnan kruunaamattomana kuningattarena hyväksynyt sen, että toiseksi paras ohjaajavaihtoehto on ihan riittävän hyvä. Vinkkivitosia, kikkakolmosia? Jalkaproteeseja? Anyone?