Oho

Olen huono shoppailija. Siis yleensä. Useimmiten näen parilla silmäyksellä onko kaupassa jotain kiinnostavaa, joten suurin osa liikkeistä tulee kirjaimellisesti juostua läpi ilman, että edes kosken yhteenkään vaatekappaleeseen.

Tämä ei koske treenivaatteita. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta minusta treenivaatteet ovat kauniita ja mukavia, ja voisin ostaa niitä loputtomasti. Tänään kävin muutamassa liikkeessä pyörimässä, ja haussa oli mm. tavallisia, kohtalaisen hyvin istuvia t-paitoja arkikäyttöön (ei siis treeneihin). Mihin ne ovat hävinneet? Jos löysinkin seulani läpäisevän mallin, rinnuksissa luki "you can sit with us always and forever" tai "bad habits like me". Siis mitä? Jäi ostamatta.

Koska olin kuitenkin antanut itselleni luvan päästää mopon irti, marssin Stadiumiin mentaliteetilla sovita ihan mitä haluat ja osta kaikki mikä käy päälle. Siitähän se ajatus sitten lähti...

Nainen tarvitsee aina "vielä yhdet" Niken treenihousut, jotka ovat unelmanpehmeät jalassa ja nuolevat ihoa kuin... no joo. Ja tietysti (Socin) paidan niitä hetkiä varten, kun maha on tiellä eikä sitä jaksa vetää sisään.

Nainen tarvitsee myös "vielä yhden" Niken hihattoman topin, joka on niin kivan värinen. Kaula-aukko laskeutuu ehkä sentin alemmas kuin välttämättä olisi tarpeen, mutta alle laitettava urheilutoppi pelastaa epävarmat päivät. Nainen olisi saattanut ostaa myös saman topin mustana, ellei sen kaula-aukko olisi laskeutunut yli viittä senttiä sisartaan alemmas.

Nainen tarvitsee myös vielä yhden hihattoman topin, koska se näyttää ja tuntuu kivalta päällä. Nainen saattaa myös kassalle kävellessään napata rekistä vielä saman topin sinisenä, koska... no ei kai näitä voi koskaan olla liikaa.

Ainiin oho, niitä tavallisia t-paitojahan piti ostaa myös. Ostin kyllä sellaisenkin. Yhden. Hups.

Vuoden viimeinen heia

Hyvää joulunjälkeistä aikaa, ihmiset :) En meinaa uskoa, että näppäimistöllä on vuoden viimeinen sunnuntaikooste, ja ensi viikolla pitäisi vetää kimppuun koko vuosi. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti vaikka tuntuukin, että paljon on ehtinyt tapahtua.

Vaikka joulunpyhinä tuli treenattua lähinnä vatsalaukun venyvyyttä ja kestävyyttä, mahtui viikkoon jotain oikeaa tekemistäkin. Keskiviikkona oli suorastaan huutava pakko päästä raittiiseen ilmaan, joten ohjelmassa oli vajaan tunnin kävelylenkki. Torstaina kävin tunnetusti menettämässä henkeni sydämeni bodyattackille, ja vaikka keuhkot tuntuivat hommasta vähän säikähtäneenkin ja pohkeet ovat edelleen arat, niin haluan haluan haluaaaaaannn olla itsetuhoinen haastaa itseni taas pian uudestaan. Toivoa siis todellakin sopii, että tilaisuus siihen tarjoutuu ennen ensi joulua. Muistelisin nähneeni attack-ohjaajan nimen viime joulun tienoilla jonkun näytetunnin yhteydessä, mutta en kuollaksenikaan muista, mikä tunti oli kyseessä - jos attack, niin tokihan kerta vuoteen on parempi kuin ei kertaakaan, mutta kovasti kaipailisin tuntia vakkariohjelmistoonkin.

Perjantaina oli vuorossa punttia. Olin kaukaa viisas ja läheltä helvetin hyvännäköinen, ja tein koukistavat lihakset, joka on ohjelmana itselleni helpompi enkä onnistu saamaan sillä ruhoani totaaliseen toimintakyvyttömyyteen. Ojentavien ohjelmassa rääkätään kaikesta herneen nenään vetäviä etureisiäni, joten tämän päivän kahvakuulatreeniä ajatellen skippasin sen kokonaan. Hyvin tuntui menevän kuulakin perille Lempparin tsemppauksessa, joten huomisesta combatista tullee vähintäänkin mielenkiintoinen.

Ihanaista alkuviikkoa ja loppuvuotta, pitäkää kiinni toisistanne :)

Uteliaisuus tappoi kissan ja muita ajatuksia bodyattackista

Tänään tein jotain, mitä en normaalisti tee - kahdellakin eri tasolla. Yksi: kävin ensimmäistä kertaa ikinä bodyattackissa ja kaksi: kävin vierailevan ohjaajan tunnilla vapaaehtoisesti. No, eipä kai minua kukaan ole ennenkään pakottanut vierailijoiden tunneille menemään, mutta tilanteet ovat yleensä olleet sellaisia, että jonkun lempparitunnin ohjaaja on vaihtunut lennossa ja peruakaan ei ole enää viitsinyt. Aiemmat kokemukset muista kuin vakkariohjaajista eivät ole olleet kovin mairittelevia, joten mietin pari kertaa, viitsisinkö ottaa riskin. Uteliaisuus kuitenkin voitti - olen halunnut jo pidempään testata attackin, ja kun sitä ei vakkariohjelmistossa tai vakkariohjaajien vetämänä ole ollut, piti antaa vierailijalle mahdollisuus.

Jumppasali oli kinkkua sulattelevista akoista täysi, jopa täydempi kuin olisin osannut odottaa. Ohjaajan nähtyäni ymmärsin miksi: salin edessä touhusi jäätävän hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nuorimies, jonka herättämä ensireaktio oli, että voi kun se on niin nätti. Luvassa oli siis ainakin silmänruokaa, jos tunti sattuisi jostain syystä muuten olemaan pettymys.

Vaan nopeastipa se eyecandy unohtui, kun päästiin tekemisen makuun. Naurahdin ääneen, kun alkulämmittelyn jälkeen sykkeen pompatessa 153:een ohjaaja totesi, että no nyt aloitetaan treeni. Vaihdoin peilin kautta kauhistuneen silmäyksen myös tunnille tulleen entisen työkaverini kanssa, ja vedin syvään henkeä.

Sen jälkeinen aika onkin hitusen hämärän peitossa. Mieleen jäivät lähinnä juokseminen, haarahypyt, kerähypyt (you know, polvet rintaan), askelkyykkyhypyt, polvennostojuoksu ja muu kevyt pieni aktiviteetti. Suurin osa energiasta kului hengittämiseen ja siihen, että yritin olla kuolematta. Biisien välissä oli nojattava käsillä polviin jotta kesti seisaallaan. Ohjaajan tokaistessa ensimmäisen sykehuipun jälkeen että nyt huilataan... ja punnerretaan, olisi tehnyt mieli sanoa, että there's like eighteen things wrong with that sentence.

Mutta siis, olihan se ihan loistavaa. Lukuun ottamatta sitä faktaa että itsensä saa hengiltä paljon helpommallakin, tunti oli ihan huippu. Ohjaajasta tykkäsin todella paljon; touhusi hyvin jumppaajien mukana, kannusti, kävi vieressä kisaamassa, otti katsekontaktia ja sai näin omatkin polvet nousemaan piirun verran korkeammalle. Olisi heittämällä potentiaalia lemppariohjaajaksi, mutta tyyppi on ikävä kyllä ulkoistanut itsensä asumaan toiselle paikkakunnalle, ja satoja kilometrejä en minäkään viitsi matkustaa hyvänkään jumpan takia. Kävin kiittämässä tunnista sanoin oot sie kyllä vähän hullu, mutta kiitos.

Jätin palautetta myös salille, että attack olisi mukava saada vakkariohjelmistoon, sillä tykkäsin ohjaajan lisäksi myös tunnista. Olihan se aivan järkyttävän rankkaa ja maksimisyke 180, mutta vastaavalla tavalla ei ole tullut itseään haastettua aikoihin. Ja vaikka tunti olikin pahinta missä olen koskaan ollut, tahdon ehdottomasti mennä joskus uudestaan.

No sitä positiivista

Silmäni vuotavat ja harittavat väsymyksestä, minun pitäisi olla jo nukkumassa ja olen niiiin joululoman tarpeessa, mutta pakko silti vetää pikapikaa kulunut viikko yhteen. Ihan täysillä höyryillä ei menty vieläkään mutta lähestulkoon - kuvakaappaus näyttää jo paljon paremmalta, tutummalta ja enemmän minulta.

Maanantain combat oli alkuun epävarmaa räpeltämistä; uusi ohjelma, puolentoista kuukauden tauko ja jatkuva pelko siitä, että keuhkot sittenkin leikkaavat kiinni. Eivät leikanneet. Tunti oli normirankka mutten ollut kuolla missään vaiheessa, sykkeet olivat normicombat-sykkeet ja pulssi rauhoittui biisien välillä montakymmentä lyöntiä. Lopputunnista uskalsin jo totella ohjaajan karjuntaa, ja tunnin jälkeen fiilis oli hämmentyneen loistelias.

Tiistaina kävin puntteilemassa ojentavia lihaksia, ja edelliskerran tapaan etureiteni ottivat moneksi päiväksi itseensä. On edelleen huikea fiilis kun aivot käskevät jalkoja koukistumaan, mutta koparat eivät tottele elleivät kädet ole ottamassa vastaan. Tänään koin pystyväni luottamaan koipiini sen verran että uskalsin käydä tekemässä koukistavat lihakset, joten viikkoon voi olla melko tyytyväinen. Väliin mahtui kävelylenkki ystävän seurassa, vaikka jouduinkin ennen lenkkiä lähettämään tekstarin "Toivottavasti hyväksyt töpötyskävelyn, kävin eilen salilla ja tuntuu kun mut ois hakattu. Jouduin meneen kellarikerroksesta sisään kun en kyenny nousemaan muutamaa rappusta hissille."

Joten kyllä - sain viime postauksessa peräänkuuluttamani positiivisten kokemusten viikon. Rintakehän paine tuntuu edelleen ajoittain, mutta mahdollisesti ehkä jopa vähän helpompana ja vähempänä kuin aiemmin. Yksi työkaveri oli myös samaa mieltä siitä, että kyseessä saattaa hyvinkin olla jumiutunut ranka, joten voi olla, että etsiydyn jossain vaiheessa kiropraktikon tai vastaavan juttusille. Sitä odotellessa annoin ko. työkaverin rusauttaa selkäni - ai jestas miten makealta tuntuu, kun jostain sisuksista kuuluu kraaahnaksnaks.

Tähän väliin toivottelen kaikille ihkupihkuille oikein ihanaa ja rauhallista Joulua. Torstaina olisi täällä Fressillä kinkunsulattelua ajatellen vaatimattomasti näytetunti bodyattackia - uskaltaisikohan olla niin itsetuhoinen, että lähtisi testaamaan?

Mitta täynnä

Huoh. No, onhan kaksi kertaa enemmän kuin nolla. Viikkoon mahtui siis tunnin crossailu sekä tunnin treeni powerplate-härpättimellä Lempparin ohjauksessa. Powerplate on siis se värisevä vekotin, jota voi käyttää niin hierontaan, venyttelyyn kuin voimatreeniinkin. Itse en ikävä kyllä päässyt nauttimaan pelkästä hieronnasta, vaan pääpaino oli voimatreenissä. Hauskaa sinänsä, että vaikka ei muka oikein mitään tee ja missään tunnu, seuraavana päivänä juntturoita löytyy vähän jos vaikka mistä. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus, siis.

Lemppari muuten ilmoitti jatkavansa tammikuussa opintojaan, ja muuttavansa arkipäiviksi toiselle paikkakunnalle. Tarjosi ensin treenarin vaihtoa, mutta lievästi sanottuna torjuvan ilmeeni nähtyään kertoi, että aikoo tehdä pt-töitä myös viikonloppuisin. Tuohon tarrauduin kuin hukkuva oljenkorteen - sunnuntait ovat (tai olisivat) treenipäiviäni usein muutenkin, joten treffit sopivat mainiosti myös silloin. Enkä tasan vaihda treenaria, jos ei ole ihan pakko.

Rintakehän paineentunne ei ole kadonnut vieläkään kokonaan, mutta olen alkanut epäillä sen johtuvan jostain muusta kuin flunssailusta. Jos keuhkoissa ei kuulu mitään, onteloissa ei ole mitään, tämä ei ole mykoplasmaa eikä minulla ole mitään muita oireita, niin ehkä se tuntemus ei liitykään flunssaan. Mikäli olen oikeassa, vaihtoehtoja on oikeastaan kaksi: stressiperäinen ahdistus/paine tai sitten rankani on vetänyt niin jumiin, että se tuntuu ilkeästi rintakehässä.

Huomenna on tarkoitus suorittaa hieman kyseenalainen koe: menen combat-tunnille. Mikäli happi loppuu ja olen vähällä kuolla, lienee turvallista olettaa vian olevan sittenkin keuhkoissa. Jos taas keuhkot eivät lennä salin lattialle ja syke pysyy normaaleissa combat-lukemissa, uskaltanen lisätä treenien määrää. Olo edellä on tarkoitus mennä edelleen, mutta on se nyt saatana jos ei ala oikeaa syytä löytyä. Nimimerkillä puolitoista kuukautta epänormaaliutta, ei toki sillä että laskisin.

Positiivisten kokemusten viikkoa meille kaikille, joohan?

Miten saada personal trainingista kaikki irti?

Olen monta kuukautta yrittänyt kirjoittaa postausta aiheesta kannattaako palkata personal trainer, ja kai se on vihdoin tunnustettava myös itselleen, ettei siitä tule mitään. Jos lyhyesti saa vastata niin kyllä, minusta kannattaa palkata personal trainer. Sen pidempiä jorinoita en taida saada aiheesta aikaiseksi, enkä osaa oman prosessini ollessa vasta aluillaan vakuuttaa ketään siitä, miksi se on niin kannattavaa. Siksi, koska minusta vaan tuntuu siltä. Sen sijaan voin omasta näkökulmastani kirjoittaa muutaman vinkin sitä silmällä pitäen, että joku innostuu trainerin itselleen hankkimaan:

Tiedä mitä tahdot. Kaikkien yksityiskohtien ei tarvitse olla selvillä, mutta helpottaa sekä sinua että traineriasi, jos tavoitteesi ovat suunnilleen tiedossa. Traineri osaa paremmin kustomoida juuri sinulle sopivan ohjelman jos tietää, haluatko laihduttaa, kasvattaa lihaksia, osallistua bikini fitness -kisoihin vai juosta maratonin.
 
Ole raivorehellinen. Jos pt-ohjaukseesi kuuluu myös ravintopuoli, trainerisi melko todennäköisesti pyytää sinua jossain vaiheessa pitämään ruokapäiväkirjaa. Syö mahdollisimman normaalisti, ja kirjaa kaikki ylös. Älä lisää mitään, äläkä jätä mitään kirjaamatta. Trainerisi ei tuomitse sinua syömistesi perusteella.
 
Älä kaunistele. Jos syöt viikossa kaksi suklaalevyä, pussin sipsejä ja puoli litraa jäätelöä, kerro se, äläkä sano herkuttelevasi silloin tällöin. Jos syöt kahdesti päivässä, kerro se, äläkä sano ruokarytmisi olevan suunnilleen ok.
 
Ole valmis muutokselle. Jos olet juuri vaihtamassa työpaikkaa, muuttamassa uuteen asuntoon, eronnut puolisostasi ja burnoutin partaalla, aika ei välttämättä ole otollisin vielä tehostetulle treenauksellekin. Etsi oikea ajankohta – muutos on helpompaa, kun muut elämän osa-alueet (tai ainakin suurin osa niistä) ovat kunnossa. Pt:n kanssa touhuamisen on tarkoitus auttaa sinua, ei aiheuttaa lisää stressiä.
 
Sitoudu. Personal trainer voi tehdä sinulle treeniohjelman ja ruokavalion, mutta sinä olet se, joka loppupeleissä ne puntit nostaa ja lapioi rahkat suuhusi. Traineri kyllä auttaa, ohjaa ja kannustaa, mutta sinä olet se, joka tekee varsinaisen työn. Jos et anna itsestäsi mitään, et todennäköisesti saavutakaan juuri mitään.
 
Ota apu vastaan. Jos et ole esimerkiksi oppinut kypsään 29 vuoden ikään mennessä syömään itse oikein, tunnusta se. Jos olet konkari ja suuret linjaukset riittävät, asia kunnossa. Mikäli tarvitset konkreettisia vinkkejä ratakiskosta väännettynä, pyydä niitä.
 
Tunne itsesi. Jos jo ajatus raejuustosta saa sinut huuto-oksentamaan, pyydä vaihtoehtoja. Jos et halua uittaa raikasta salaattiasi öljyssä, pyydä vaihtoehtoja (kiitos Lempparille avokado-vinkistä). Jos inhoat jotain tiettyä treenimuotoa, sano se ääneen. Ole silti valmis kokeilemaan uusiakin asioita – saatat yllättyä.
 
Ole positiivinen ja usko itseesi. Niin bambimaalta kuin tämä kuulostaakin, se lienee tärkein oivallukseni koko prosessin aikana.
 
Näin. Lista ei ole kaikenkattava, mutta saattaa auttaa alkuun. Toivon muillekin pt-hommista innostuneille yhtä ruusuisia kokemuksia kuin omani ovat tähän asti olleet :)

Järki vs. mieliteko

Viiden viikon ollako-vai-eikö-olla -leikin jälkeen alan olla todella, todella kyllästynyt tähän. Olen löytänyt itsestäni kiukuttelevan kuusivuotiaan jolla on huikean vahva oma tahto, ja joka ei millään haluaisi kuunnella viisaampaansa. Mieliteko liikkua on aivan järjetön; ikävöin salille, ikävöin kunnon lenkille, ikävöin crossailemaan ja ennen kaikkea ikävöin combattiin. Huomennahan sellainen taas menisi, mutta järki karjuu kaikin voimin vastaan - hengenahdistus ei ole edelleenkään täysin kadonnut, ja vielä loppuviikolla olo oli melko räkäinen (jos nyt jotain positiivista haluaa asiasta hakea, niin ainakin sen tunnisti flunssaksi). En ole varannut tuntia enkä varaa, mutta se ei poista sitä faktaa, että combathimoni alkaa olla jo arveluttavalla tasolla: jonkun tutun combatbiisin soidessa saan kylmiä väreitä kun muistan, miten kivaa sitä on hakata. Kohtalon ivaa on sekin, että joululukujärjestyksessä combattia on jopa kaksi kertaa viikossa (ei toki sillä, että sinne haluaisin mennä).

No, on vaan joka maanantai toivottava, että ehkä ensi viikolla.

Pienestä räkäisyydestä huolimatta liikuntakertoja tuli viikkoon kolme. Yksikään ei ollut tehokasta hikitreeniä, sillä en halua leikkiä hengelläni. Lauantaina kävin käppäilemässä miehen seurassa ja maanantaina ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Näin edellisenä yönä unta lenkkeileväni ko. ystäväisen kanssa, ja aamulla otin itseäni niskasta kiinni tekstiviestin verran. Lenkin jälkeen ystävä totesi viestin tulleen juuri oikeaan saumaan, ja päiviä vaivanneen huonon fiiliksen parantuneen huomattavasti. Hyvää teki kyllä omallekin pääkopalle.

Torstaina kävin keppijumppaamassa Lempparin ohjauksessa, ja opin taas kroppani toiminnasta uusia asioita. Ensi viikolla olisi tiedossa powerplate-voimatreeni, eli lihaskuntoa sellaisen tärisevän vehkeen päällä. Tervehtymisestä en uskalla sanoa enää yhtään mitään, mutta pyydän edelleen pitämään peukkuja, että armas kuuppani kestää kasassa :)

Randomness

Pari huomiota parilta edelliseltä päivältä:

1. En voittanut mykoplasma-arpajaisissa. Lääkäri soitti eilen ja sanoi, ettei minulla ole mykoa. Juuri muuta hän ei sitten sanonutkaan, joten vaikka tiedän verikokeeni tulokset katsottuani ne lekurifirman oma terveys -osiosta, en edelleenkään tiedä, mitä ne tarkoittavat. Olisin tahtonut kysellä jos ja vaikka mitä, mutta satuin istumaan soittohetkellä vakuutusyhtiön tädin juttusilla, ja joku kumma kohteliaisuuspuuska esti ärähtämästä puhelimeen, että selitä saatana. Ilmeisesti on vain nielaistava se, että sairastan neljättä flunssaa reilun kolmen kuukauden sisällä ja toivottava, että tämä olisi vihdoin tässä eikä niitä tulisi lisää.

2. Kotitekoisen pizzan väsääminen ja syöminen on tehokas tapa muistuttaa itselleen, miksi on yrittänyt omaksua uudenlaiset ja kevyemmät syömismeiningit. Pizza oli hyvää, mutta luojan kiitos sitä ei tule tehtyä/syötyä usein. Niin raivostuttavan itseriittoiselta kuin kuulostankin, niin en voi uskoa, että tuollainen toimintakyvyttömyyttä lähentelevä ähky oli joskus normaalia.

3. Paino on edelleen laskussa, neljättä viikkoa putkeen. Pizzaähkystä ja tänään tehdyistä joulutortuista huolimatta uskon vieläkin, että tämä hommahan skulaa.

Rauhallista itsenäisyyspäivän iltaa seuraavan kuvan myötä:

Kaunista, valkoista, rauhallista. Parvekkeen lasien takaa kuvattuna tietysti.

Zen-fiilis ja kadonneet sentit

No ei sujunut tälläkään viikolla kuin elokuvissa, mutta toisaalta tähänkin alkaa pikkuhiljaa tottua. Tai ehkä tottua on väärä sana, oikeampi termi lienee alistuminen. Alkuviikosta kävin kokeilemassa zumbaa joka sujui järkyttävän jumiutuneita etureisiä lukuun ottamatta suhteellisen hyvin, ja tiistaina sain Lempparilta toisen saliohjelman. Loppuviikon olenkin maannut perse homeessa sohvalla.

Hengenahdistus tosiaan palasi viikonlopun jälkeen, ja on taas vaihtelun vuoksi hellittänyt hiukan. Tilalle on tullut jonkinlaista tukkoisuutta, mutta ei edelleenkään mitään kovin hälyttävää. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että mykoplasmatesti on nyt tehty - oli tulos sitten mikä tahansa. Sen verran on joutunut nöyrtymään tämän edessä, että suurten suunnitelmien teko ennakkoon on täytynyt laittaa jäihin. En tällä hetkellä juurikaan merkkaile kalenteriin suunniteltuja treenejä, vaan liikun jos olo antaa myöten tai ehdin. Loppuviikon treenaamattomuus johtuu osittain epämääräisen semikipeästä olosta ja osittain siitä, että terveemmän tuntuisina hetkinä on ollut muuta tekemistä.

Kieltäydyn silti masentumasta, sillä kuten lääkäri sanoi, näillä vaivoilla on yleensä ollut taipumus mennä ohi. En jaksa uskoa tämän kestävän lopun elämää, joten yritän malttaa mieleni ja olla hyppimättä seinille. Käsittääkseni salini ei ole menossa minnekään, vaan odottaa minua vanhalla paikallaan vastakin.

Suurin mieltä rauhoittava asia on kuitenkin ehdottomasti se, että Lempparin laatimat ohjeet tuntuvat toimivan - jotenkin olo on suorastaan kummallisen tyyni. En ole varma viitsinkö julkaista tarkkoja mittoja tai tuloksia blogin puolella (todennäköisesti kyllä, etenkin jos edelleen mennään vähillä treeneillä ja tekemisenpuute iskee), mutta vähän on silti pakko keulia: paino on pudonnut kolmessa viikossa 1,4 kg (2,4 kg pahimmista lukemista), ja samassa ajassa kropastani on hävinnyt johonkin 10,5 senttiä. Ei löytöpalkkiota - löytäjä saa pitää, tai ainakaan ei tarvitse palauttaa :)