Viimepäivinä olen...

... käynyt viemässä rahaa kauppoihin kahdessa eri kaupungissa. Saaliiksi jäivät mm. seuraavat asiat:

Garminilla ratkaisin ongelman nimeltä v-käyrää holtittomasti nostanut sportstracker. Hauiksen ympärille viritettävällä taskulla ratkaisin ongelman nimeltä mihin tunkea mp3-soitin, pankkikortti ja kotiavain, kun on kaukonäköisesti hankkinut vain taskuttomia tai liian pienitaskuisia treenihousuja.

... ilostunut suunnattomasti siitä faktasta, että sain Garminin 90 euroa halvemmalla kuin mihin olin varautunut.

... huolehtinut paskan määrä on vakio -väittämän paikkansapitävyydestä ajamalla autoni eräällä hiekkatiellä sijainneeseen, Grand Canyonin kokoiseen kuravesimonttuun. Pakoputki ja kytkin ottivat sen verran osumaa, että jouduin viemään vihreän kiiturini autolääkärille. Koska vittuuntuneena oleminen on yleensä melko rassaavaa, pyrin näkemään tässäkin hopeareunuksia: isä onneksi osallistui korjauskustannuksiin, ja onneksi koko insidentti tapahtui lomalla, jolloin en ihan väkisin tarvitse autoa. Enkä voinut olla nauramatta ajaessani korjaamolle: on siinä autolla itsetunto kohdillaan, kun noin puolikkaan mopoauton kokoinen kosla kuulostaa ralliautolta.

... käynyt lenkillä, jonka pituudesta vähän alle puolet koostui hölkkäämisestä. Olen lähestulkoon sanaton. En nyt voi vielä kilometrin, 500m, 200m ja 700m mittaisten pätkien jälkeen uhota lähteväni maratoonariksi, mutta en siis olekaan ihan niin rapakuntoinen kuin kuvittelin. Mieltä lämmitti myös sykepiikkien jälkeinen nopeahko palautuminen.

... saanut pt:ltä ohjeet uuteen, kaksijakoiseen saliohjelmaan. Pääsen tekemään ihan aikuisten oikeita liikkeitä, mm. penkkipunnerrusta ja SJMV:a.

... riemastunut nektariinien ilmestymisestä kauppoihin. Viimekesäinen lemppariaamupalani tekee siis paluun tänäkin kesänä, kun pääsen väkertämään nektariini-pakastemarja-moniviljalese-pellavansiemenrouhe-maito-mehukeitto-rahkapirtelöitä.

... syönyt Kismet-jäätelöitä. Monikossa.

Lomille lomps

Lomalomalomaaaaa... mainitsinko jo, että jäin perjantaina lomalle? Ja saattoi ehkä ihan vähän tulla tarpeeseen. Torstain sekoiluistani kirjoitinkin jo, perjantaina olin unohtaa töihin lähtiessä eväät kotiin. Tällä kertaa lamppu välähti pääkopassa jo kotipihassa, eli suurimmilta v-käyrän nousuilta vältyttiin.

Viikosta ei ole oikeastaan juurikaan sanottavaa, joten postauskin jäänee tyngäksi. Maanantaina lenkkeilin varaamaan parturiaikaa, ja puhelimen sportstracker kertoi minun kävelleen 8,8 kilometriä vähän reilussa tunnissa. Joo, epäilemättä. Mieli teki tempaista koko vehje sillalta jokeen, mutta maltoin mieleni. Tiistain sali oli ihan jees -osastoa, sain tehtyä pystypunnerrukset yseillä ja leuanvetokuminauhakin oli palannut oikealle paikalleen. Torstain combat vaihtui sattuneista syistä crossailuun.

Suurin osa lauantaipäivästä kului rahaa tuhlaten äitipuolen seurassa, yritän muistaa palata ostoksiini myöhemmin. Koska kaupoissa sompailua ei varsinaisesti voi lukea urheilusuoritukseksi vaikka törkeä hiki tulikin, kävimme illalla vielä shoppailuseurani kanssa kävelyllä, jonka terveysvaikutukset tuhosin kesän ensimmäisellä suklaapehmiksellä. Ei kenties kovin viisasta, mutta näin kesäaikaan on mahdotonta kävellä kotikaupungin pehmistä myyvän grillin ohi. Tänään vielä iltalenkki miehen kanssa, ja ai taivahan vallat, että nautin tuosta kesäsäästä.

Ihanaa ja aurinkoista alkavaa viikkoa kaikille! Allekirjoittanut aikoo käyttää lomapäiviään mm. hierojan ja tukkatohtorin palveluista nauttien, liikkuen juuri niin paljon tai vähän kuin hyvältä tuntuu ja syöden ainakin sata litraa jäätelöä.

Maanantai keskellä viikkoa

Tänään oli kyllä niiiiin maanantai. Ei ehkä kalenteriin katsottuna, mutta henkisesti. Aamu alkoi sujuvasti sillä, että jätin työavaimeni kotiin eteisen pöydälle, ja luonnollisesti muistin asian vasta työpaikan pihassa. Eipä sillä, onneksi meillä tunnetaan käsite nimeltä vara-avaimet, joten sain päiväksi lainaan kulkukortin. Pukukaappini avain roikkuu samassa nauhassa kulkulätkän kanssa, ja koska en viitsinyt murtautua omaan koppiini, hain lainaan myös pukukaappien vara-avaimet. Kyllä, monikossa. Ja voin kertoa, että on mahdotonta välttyä et vaan osaa -fiilikseltä, kun kantaa arviolta noin viittäkymmentä toisiinsa narulla sidottua abloyta. (Ja ei, en kantanut niitä mukanani koko päivää. Fiiliksen nostatukseen riittää matka alakerran pukukoppiin.)

No joo, tuon voi kuitenkin sulattaa suht helposti. Lomafiilis ja silleen, huomenna on nimittäin viimeinen työvuoro ennen ensimmäistä, viikon mittaista kesälomapätkää. Tulee tarpeeseen.

Se, mitä sen sijaan en voi sulattaa helposti tai edes vaikeasti on se, että unohdin combatin. Tai no, en unohtanut sen olemassaoloa ja olin kyllä menossa tunnille, mutta väärään aikaan. Fail. Normaalisti katson aina kalenterista joskus päivällä mihin aikaan tunti alkaa, sillä en tahdo millään oppia luottamaan omaan muistiini. No, tässä se nähtiin, että tarkistan homman ihan syystä.

Vedin kotona jumppakamat niskaan ja painelin ovesta ulos, ja heti pihassa riipaisi: voi helvetin kesälukujärjestys. Keväällä tunti alkoi 17.40, kesällä 16.30. Arvatkaa, korpesiko tajuta olevansa tunnin myöhässä? Mieli teki kääntyä takaisin, mutta kun trikoot olivat jo päällä ja olin poistunut kämpästä, ei luonto antanut periksi. Kävin sitten kiukuspäissäni veivaamassa kolme varttia crossarilla, joten ei kai sekään ihan hukkaan mennyt.

Mutta silti. Ei tätä päivää voi muuten kuvailla kuin toteamalla, että en vaan osaa.

Semi-oppikirjaviikko

Siinäpä jälleen saldoa viikolta, joka tuntui hujahtaneen ohi ihan huomaamatta. Maanantaille peruscombatit, tiistaiaamulle "uuden" kuntospinnin koeajo - on kuulemma sama kuin entinen rasvanpolttospin, mutta itselle ensimmäinen laatuaan joka tapauksessa. Tiistai-iltana tuli korkattua toinenkin neitsyys, kun kävin työkaverin kanssa osallistumassa Ruusukävelyyn, joka oli siis elämäni ensimmäinen maksullinen liikuntatapahtuma. Hauskaa oli hyvässä seurassa, sää oli huikean hyvä ja lenkin lopuksi sai palkinnoksi tuoretta ruisleipää. Not bad at all.

Tiistain spinnin jälkeen törmäsin pt:hen, ja saimme sovituksi kaksi seuraavaa tapaamista. Seuraavalla kerralla saan pyynnöstäni kaksijakoisen saliohjelman - en tiedä vielä ammunko itseäni jalkaan moisella pyynnöllä, mutta katsotaan. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla olisi sitten taas kehonkoostumusmittauksen aika, oh joy... Mutta no, toisaalta käyn tsekkaamassa tilanteen jopa melkein mielelläni. Paino ei ole kehittynyt haluamaani suuntaan, mutta koska voimat tuntuvat lisääntyvän vähä vähältä, tahdon tietää onko kropassani tapahtunut jotain muuta positiiviseksi luokiteltavaa.

Keskiviikon salitreenissä ei hirvittävästi mitään uutta auringon alla, mitä nyt tunnen puhdasta iloa pystypunnerruksissa kehittymisestä. Olen aina kuvitellut olkapäideni olevan totaalisen kelvottomat, mutta näemmä ovat kuitenkin ihan kehityskelpoiset yksilöt.

Perjantaina ulkoilutin uusia rakkauspakkauksiani, ja ovat ne kyllä vallan mainiot popot ainakin kävellessä. Ne jalassa tulee himo juosta vaikkei tällä hetkellä omistakaan minkään valtakunnan juoksukuntoa, mutta voisihan tuota alkaa opetella. Olen jo saavuttanut muutaman ei tule tapahtumaan -henkisen tavoitteen/unelman, joten miksikä sitä ei voisi seuraavaksi alkaa haaveilla hölkkäämisestä. Juoksevathan ne muutkin, joten miksen minäkin?

Tänään kävin aiemmasta vastentahtoisuudestani huolimatta taas heiluttelemassa kahvakuulaa, sillä vaikka sitä onkin inhottava tunnustaa, niin kai se olisi suotavaa pitää ohjelmassa mukana edes silloin tällöin. Viime viikolla ajattelin, että ihmisellä on lupa olla joku laji josta ei tykkää ja jota ei tahdo harrastaa. Toisaalta mieli ei ole muuttunut suuresti vieläkään, mutta tänään yritin silti ajatella niin, että ei ole pakko tykätä mutta on pakko yrittää tulla toimeen. Liikuntaa aloitteleville en ehkä suosittelisi jonkun inhokin väkisin harrastamista, mutta kun pelkoa liikuntainnon lopahtamisesta ei ole, en kai voi satunnaiseen kuulailuun kuollakaan.

Loppuilta sujuneekin sitten autuaasti sohvannurkassa kiekkoa tuijottaen. Olen maailman huonoin penkkiurheilija, en ole tarpeeksi perillä mistään lajista tunnistaakseni urheilijoita kasvoilta tai edes nimiltä, mutta keväisin joku napsahtaa korvien välissä ja saan katsottua useammankin lätkäpelin pitkästymättä. Aurinkoista sunnuntai-iltaa teille :)

Karkinväriset kaunottaret

Nyt kun eletään taas sitä tähtien asentoa, kun tunnen lievää alavireyttä useammastakin asiasta (miksen ole parempipalkkaisessa työssä, miksi välitän ihmisistä joista ei pitäisi, miksi en ole itselleni lempeämpi), mikään ei piristä niin kuin hartaasti odotettu paketti. Ei liene hetkeen tuntunut kolme viikkoa näin pitkältä. Tai jos kolme viikkoa vielä tuntuikin kolmelta viikolta, niin tämän päivän olin kuin kissa pistoksissa. Voisin avautua aiheesta kuriirifirmojen asiakasyställisyys (kenellä muka on mahdollisuus vahtia paketin tuloa koko päivä, häh?), mutta skipataan nyt se ja keskitytään olennaiseen. Täällä ne nyt sitten ovat, karkkikaunokaiseni!

Karkkiteema alkoi jo kenkien suunnitteluvaiheessa, sillä olin todella kuin kersa namikaupassa. Erilaisia värejä ja etenkin väriyhdistelmiä oli lukematon määrä, ja kaikki luonnollisesti ihkuja kuin mitkä. Miten muka pitäisi osata päättää minkä väriset tahtoo, kun tahtoo kaikki? No okei, myönnetään, että lopputuloksesta saattaa hivenen näkyä se, että halusin tunkea siihen niin monta väriä kuin silmät suinkin kestävät.

Nettikauppa tarjosi myös mahdollisuuden keksiä oma teksti kenkien logolärpäkkeisiin. Ja koska perinteiset logot ovat tylsiä, käytin hetken jos toisenkin keksiäkseni passelin tekstin. Kuuden merkin rajoitus (per kenkä) rajoitti hommaa huomattavasti, mutta lopulta sain popoihini itselleni monella tasolla merkityksellisen tsemppauksen. Vaikka rämpisi millaisessa suossa, niin jatkettavahan se on kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Mutta siis, ovathan nuo nyt ennen kaikkea aivan tolkuttoman söpöt, enkä malta odottaa ulkoilutusta.

 Happy feet!

Jos alkoi himottaa, mahdollisuuden omien kaunokaisten kustomointiin tarjoilee Nike. Ja tämä ei siis ole maksettu mainos, ainoastaan sydänjuuriaan myöten ihastuneen hupakon vapaaehtoinen hehkutus.

Asennevamma

Asetin marraskuussa itselleni tavoitteeksi kyetä joskus punnertamaan suorin vartaloin. Olen säännöllisen epäsäännöllisesti kokeillut kyseistä toimintoa, ja tällä viikolla olen saanut useamman kerran aikaiseksi muutaman peräkkäisen semi-hyväksyttävän toiston (=nenä ei koske lattiaa mutta käsissä on selkeä kulma). Alan siis päästä suht lähelle tavoitettani.

Tänään tein salilla pystypunnerruksia 9 kilon käsipainoilla. Tässä liikkeessä minulla ei ole ollut määriteltyjä tavoitteita, mutta jo tuo kilomäärä kuulostaa ja tuntuu niin uskomattomalta ottaen huomioon lähtötasoni, että voittajafiilis oli taattu.

Sitten tuli mieleeni ajatus: kehoni tekee kaiken mitä siltä pyydän, paitsi suostuu pudottamaan painoa. Tämän ajatuksenhan voi painottaa kahdesta eri kohdasta:

a) Kehoni tekee kaiken mitä siltä pyydän, PAITSI SUOSTUU PUDOTTAMAAN PAINOA.

b) KEHONI TEKEE KAIKEN MITÄ SILTÄ PYYDÄN, paitsi suostuu pudottamaan painoa.   

Miksi, oi miksi on niiiiiin paljon helpompaa ajatella aasti kuin beesti?

Paluu arkeen

Kevennetty viikko jäi taakse, paluu normaalirytmiin teki hyvää.

Jos henkilö tykkää salitreenaamisesta, jumaloi combat-tunteja, tuntee olonsa kotoisaksi spinning-pyörän selässä ja nauttii lenkkeilystä, niin eikö vain, että silloin saa olla tykkäämättä jostain lajista ilman rationaalista syytä? Saahan? Pliis? Kyllä, nyt puhutaan taas kahvakuulailusta. En edes muista, milloin viimeksi olisin kuulaan tarttunut, enkä jaksa edes avata heiaa tarkistaakseni, mutta kyllä siitä kuukausia on aikaa. Tänään ajattelin, että voisi olla taas sen aika, kun kuulemma toiminnallinen treenikin olisi suotavaa tehdä edes silloin tällöin.

Mutta kun. En vaan tykkää siitä, yhtään. Nouseeko syke? Kyllä. Tuleeko hiki? Kyllä. Kestääkö ikuisuuden? Ei. Eli periaatteessa kaikki hyvän treenin ehdot täyttyvät. Tai no, kaikki paitsi yksi: mielihyvä. Haahuilen salissa kuulien keskellä ja teenkin kehotettuja asioita, mutta pää on jo loppuverryttelycrossailussa. Ei vaan tule kesää tuon kanssa, ei millään. Jos pitäisi selittää miksi en tykkää, en osaisi. Ei ole mitään yksittäistä syytä. Rationaalista ihmistä Tunteellisen ihmisen rationaalista puolta ärsyttää ihan satasella. Taidan vaan heivata tuon lajin yli laidan ja olla kertomatta pt:lle.

Muuten kiva viikko. Combatteja tuli tälle vuodelle täyteen 10, mikä on vähän siihen nähden, minkä verran olisin niitä halunnut kuluneisiin viikkoihin sisällyttää. Mutta ei itketä enää sitä, vaan ollaan tyytyväisiä viimeaikaisiin aikatauluihin, jotka ovat osuneet nappiin. Kevytspinnistä tuli "kevyt"spin sen takia, että puikoissa istui ohjaaja, jonka tunnilla saan yleensä aina paremman hien pintaan kuin parin muun. Torstaina ärsyynnyin salilla siitä, että joku oli syönyt jäykemmän kuminauhan enkä saanut tehtyä leuanvetoharjoituksia. Yritin löysemmällä, mutta ei näillä lihaksilla.

Ja ellette ole vielä huomanneet, kesä tulee! Miehekkeen kanssa kävimme auringon ja kohonneen lämpötilan innostamina sekä eilen että tänään kävelemässä, ja on se vaan sekin mukavaa puuhaa. Lienee vielä mukavampaa sitten, kun saan tilaamani uudet lenkkarit hyppysiini - sain alkuviikosta postia, että karkinväriset kaunokaiset ovat jo matkalla luokseni.

Kaikilla on lentolupakirja

Otsikko liittyy postaukseen suunnilleen yhtä paljon kuin ankerias moottoripyörään, mutta oli pakko poimia kyseinen lausahdus päivän combat-tunnilta. Ohjelmassa oli hyppypolvia -> sai ns. lentää -> kaikilla oli lentolupakirja. Tuli mieleen, että voi kun olisi joskus ymmärtänyt alkaa kerätä talteen eri tuntien ohjaajien tsemppihuudahduksia; tiku-taku-tiku-taku-tiku-tiku-taku, tiku-tiku-taku, iines-aku! Suomennettuna kutakuinkin oikea suora - vasen suora -oikea suora - vasen suora - oikea suora - oikea suora - vasen suora, oikea suora - oikea suora - vasen suora, oikea sivukoukku - vasen sivukoukku.

Mutta joo, josko siihen itse asiaan. Yhtenä tavoitteenani on ollut parantaa liikkuvuutta, sillä notkeus nyt vaan on pop. Olen noin vuoden ajan saanut venytellä takareisiä pää polvessa, eli taipunut ilman ongelmia silloin, kun jalat ovat harallaan tai toinen koukussa jalkapohja reittä vasten. Ultimate-goalini on ollut saada kuuppa polviin niin, että koparat osoittavat suoraan eteen.

Ja jooooo, tänään se onnistui! Ei siinä asennossa kauan kyennyt olemaan sillä kiristäähän se niin maan hemmetisti, mutta sain kuin sainkin otsan koskemaan polvia. Un-friggin-believable. Hitusen nauratti sekin, että loitontajien ja pohkeiden kiristelystä huolimatta kaikista pahimmalta tuntui se, että maha oli tiellä :D Mutta kieltäydyn aivan ehdottomasti masentumasta moisesta pikkuseikasta.  Pää kävi polvissa ja that's all folks.

Ainakin noooooin hyvää se teki! Kuva

Kevyt viikko

Tästä viikosta tuli ikäänkuin vahingossa kevennetty, mutta väsymyksen määrän huomioiden tuli kyllä ihan oikeaan saumaan. Maanantaina kävin tuhlaamassa ensimmäisen synttärilahjaksi saadun lahjakortin sille hierojalle, jolla olen käynyt muutenkin (mieheke on melko hyvä nappaamaan lahjavinkkejä puheistani, kuten taisin todeta jo jouluna). Ensimmäistä kertaa sain nautiskella möyhennyksestä kolmen vartin ajan entisen puolen tunnin sijaan, ja teki kyllä niin gutaa että teki mieli itkeä. Rakastan selkä-hartia-hierontaa, ja nyt pyysin niiden lisäksi käymään läpi pohkeeni. Kysyttäessä, olinko huomannut niissä erityisiä jumituksia, taisin vastata jotain viisasta tyyliin ööäääen kai.

Hahahahaaha. Postasinkin hieronnan jälkeen naamakirjaan, että jos maailman suurin itsepetos on se, että Ben&Jerry'sin jäätelöämpäriä ei ole pakko syödä kerralla, niin toiseksi suurin löytyy taatusti hierojan pöydällä. Ei miulla mitään jumeja ole. Eipä. Voi hyvä LUOJA, että se sattui, ja hieroja vielä sanoi käyttävänsä suht helliä otteita... Vettä ei sentään valunut silmistä, mutta olisin enemmän kuin mielelläni kiemurrellut karkuun joka kerta, kun sääriluuta pitkin vedettiin peukalolla. AU AU AU AU AUUUUUU. Mutta kuten kuvioon kuuluu, aion pyytää samanlaisen käsittelyn myös ensi kerralla. Sillä kyllä tuohonkin ihanaan kamaluuteen jää jollain tavalla koukkuun.

Maanantain combat jäikin sitten välistä yllä mainituista syistä. Kysyin pöydällä maatessani, että miten lie muutaman tunnin päässä olevan tunnin laita, ja sain suositukseksi ytimekkään älä mene. Hieroja totesi, ettei tietenkään voi kieltää tai estää ketään tekemästä mitään, mutta kun lihakset ensin rentoutetaan, olisi suotavampaa olla rasittamatta niitä heti perään. Ja kun combat ei ole pohkeille varsinainen pala kakkua ja koska kuuntelen ihan mielelläni ammattilaista, lepäsin illan ja venyttelin.

Keskiviikko meni pääosin toipuessa tiistain valvomisesta, mutta puolentoista tunnin happihyppely pitkäaikaisimman ystävän seurassa teki hyvää niin keholle kuin mielelle. Torstaina pääsin sinne himoitsemaani combatiin, ja kiitin mielessäni sekä itseäni että hierojaani siitä, etten ollut maanantaina mennyt tunnille - pohkeissa tuntui edelleen. Perjantaina kävin sekä salilla että spinnissä, kun en halunnut kumpaakaan skipata tältä viikolta.

Nyt onkin taas edessä työsunnuntai, toivottavasti leppoisampaa päivää teille muille :)

Vappulook ja innokas assistentti

Meillä töissä saa kaksi kertaa vuodessa, vappuna ja jouluna, näyttää luvan kanssa idiootilta. Pitihän siitä sitten ottaa kaikki irti:

Tilasimme muutaman työkaverin kanssa yhteistyökumppanilta kaikille samanlaiset hiukset, ja ilmeisesti kolme samanlaista tukkaa kerrallaan pienessä tilassa on monelle liikaa - viereiseen putiikkiin pyrkineet asiakkaat kävelivät pitkin seiniä jäätyään tuijottamaan, ja kompastuipa yksi setä mattoonkin. Pahoittelut koko pinkkitukkaisen köörimme puolesta.

Meillä kotona suoritettiin sunnuntaina projekti nimeltä talvivaatteet häkkivarastoon, ja jokaisella asiallisella projektillahan kuuluu olla projektiassistentti:

Yritä siinä nyt sitten selittää, että se pehmeä kasa ei oikeastaan ole maja, vaan se pitäisi kantaa pois. Lokoisaa loppuviikkoa :)