Oho

Olen huono shoppailija. Siis yleensä. Useimmiten näen parilla silmäyksellä onko kaupassa jotain kiinnostavaa, joten suurin osa liikkeistä tulee kirjaimellisesti juostua läpi ilman, että edes kosken yhteenkään vaatekappaleeseen.

Tämä ei koske treenivaatteita. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta minusta treenivaatteet ovat kauniita ja mukavia, ja voisin ostaa niitä loputtomasti. Tänään kävin muutamassa liikkeessä pyörimässä, ja haussa oli mm. tavallisia, kohtalaisen hyvin istuvia t-paitoja arkikäyttöön (ei siis treeneihin). Mihin ne ovat hävinneet? Jos löysinkin seulani läpäisevän mallin, rinnuksissa luki "you can sit with us always and forever" tai "bad habits like me". Siis mitä? Jäi ostamatta.

Koska olin kuitenkin antanut itselleni luvan päästää mopon irti, marssin Stadiumiin mentaliteetilla sovita ihan mitä haluat ja osta kaikki mikä käy päälle. Siitähän se ajatus sitten lähti...

Nainen tarvitsee aina "vielä yhdet" Niken treenihousut, jotka ovat unelmanpehmeät jalassa ja nuolevat ihoa kuin... no joo. Ja tietysti (Socin) paidan niitä hetkiä varten, kun maha on tiellä eikä sitä jaksa vetää sisään.

Nainen tarvitsee myös "vielä yhden" Niken hihattoman topin, joka on niin kivan värinen. Kaula-aukko laskeutuu ehkä sentin alemmas kuin välttämättä olisi tarpeen, mutta alle laitettava urheilutoppi pelastaa epävarmat päivät. Nainen olisi saattanut ostaa myös saman topin mustana, ellei sen kaula-aukko olisi laskeutunut yli viittä senttiä sisartaan alemmas.

Nainen tarvitsee myös vielä yhden hihattoman topin, koska se näyttää ja tuntuu kivalta päällä. Nainen saattaa myös kassalle kävellessään napata rekistä vielä saman topin sinisenä, koska... no ei kai näitä voi koskaan olla liikaa.

Ainiin oho, niitä tavallisia t-paitojahan piti ostaa myös. Ostin kyllä sellaisenkin. Yhden. Hups.

Vuoden viimeinen heia

Hyvää joulunjälkeistä aikaa, ihmiset :) En meinaa uskoa, että näppäimistöllä on vuoden viimeinen sunnuntaikooste, ja ensi viikolla pitäisi vetää kimppuun koko vuosi. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti vaikka tuntuukin, että paljon on ehtinyt tapahtua.

Vaikka joulunpyhinä tuli treenattua lähinnä vatsalaukun venyvyyttä ja kestävyyttä, mahtui viikkoon jotain oikeaa tekemistäkin. Keskiviikkona oli suorastaan huutava pakko päästä raittiiseen ilmaan, joten ohjelmassa oli vajaan tunnin kävelylenkki. Torstaina kävin tunnetusti menettämässä henkeni sydämeni bodyattackille, ja vaikka keuhkot tuntuivat hommasta vähän säikähtäneenkin ja pohkeet ovat edelleen arat, niin haluan haluan haluaaaaaannn olla itsetuhoinen haastaa itseni taas pian uudestaan. Toivoa siis todellakin sopii, että tilaisuus siihen tarjoutuu ennen ensi joulua. Muistelisin nähneeni attack-ohjaajan nimen viime joulun tienoilla jonkun näytetunnin yhteydessä, mutta en kuollaksenikaan muista, mikä tunti oli kyseessä - jos attack, niin tokihan kerta vuoteen on parempi kuin ei kertaakaan, mutta kovasti kaipailisin tuntia vakkariohjelmistoonkin.

Perjantaina oli vuorossa punttia. Olin kaukaa viisas ja läheltä helvetin hyvännäköinen, ja tein koukistavat lihakset, joka on ohjelmana itselleni helpompi enkä onnistu saamaan sillä ruhoani totaaliseen toimintakyvyttömyyteen. Ojentavien ohjelmassa rääkätään kaikesta herneen nenään vetäviä etureisiäni, joten tämän päivän kahvakuulatreeniä ajatellen skippasin sen kokonaan. Hyvin tuntui menevän kuulakin perille Lempparin tsemppauksessa, joten huomisesta combatista tullee vähintäänkin mielenkiintoinen.

Ihanaista alkuviikkoa ja loppuvuotta, pitäkää kiinni toisistanne :)

Uteliaisuus tappoi kissan ja muita ajatuksia bodyattackista

Tänään tein jotain, mitä en normaalisti tee - kahdellakin eri tasolla. Yksi: kävin ensimmäistä kertaa ikinä bodyattackissa ja kaksi: kävin vierailevan ohjaajan tunnilla vapaaehtoisesti. No, eipä kai minua kukaan ole ennenkään pakottanut vierailijoiden tunneille menemään, mutta tilanteet ovat yleensä olleet sellaisia, että jonkun lempparitunnin ohjaaja on vaihtunut lennossa ja peruakaan ei ole enää viitsinyt. Aiemmat kokemukset muista kuin vakkariohjaajista eivät ole olleet kovin mairittelevia, joten mietin pari kertaa, viitsisinkö ottaa riskin. Uteliaisuus kuitenkin voitti - olen halunnut jo pidempään testata attackin, ja kun sitä ei vakkariohjelmistossa tai vakkariohjaajien vetämänä ole ollut, piti antaa vierailijalle mahdollisuus.

Jumppasali oli kinkkua sulattelevista akoista täysi, jopa täydempi kuin olisin osannut odottaa. Ohjaajan nähtyäni ymmärsin miksi: salin edessä touhusi jäätävän hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nuorimies, jonka herättämä ensireaktio oli, että voi kun se on niin nätti. Luvassa oli siis ainakin silmänruokaa, jos tunti sattuisi jostain syystä muuten olemaan pettymys.

Vaan nopeastipa se eyecandy unohtui, kun päästiin tekemisen makuun. Naurahdin ääneen, kun alkulämmittelyn jälkeen sykkeen pompatessa 153:een ohjaaja totesi, että no nyt aloitetaan treeni. Vaihdoin peilin kautta kauhistuneen silmäyksen myös tunnille tulleen entisen työkaverini kanssa, ja vedin syvään henkeä.

Sen jälkeinen aika onkin hitusen hämärän peitossa. Mieleen jäivät lähinnä juokseminen, haarahypyt, kerähypyt (you know, polvet rintaan), askelkyykkyhypyt, polvennostojuoksu ja muu kevyt pieni aktiviteetti. Suurin osa energiasta kului hengittämiseen ja siihen, että yritin olla kuolematta. Biisien välissä oli nojattava käsillä polviin jotta kesti seisaallaan. Ohjaajan tokaistessa ensimmäisen sykehuipun jälkeen että nyt huilataan... ja punnerretaan, olisi tehnyt mieli sanoa, että there's like eighteen things wrong with that sentence.

Mutta siis, olihan se ihan loistavaa. Lukuun ottamatta sitä faktaa että itsensä saa hengiltä paljon helpommallakin, tunti oli ihan huippu. Ohjaajasta tykkäsin todella paljon; touhusi hyvin jumppaajien mukana, kannusti, kävi vieressä kisaamassa, otti katsekontaktia ja sai näin omatkin polvet nousemaan piirun verran korkeammalle. Olisi heittämällä potentiaalia lemppariohjaajaksi, mutta tyyppi on ikävä kyllä ulkoistanut itsensä asumaan toiselle paikkakunnalle, ja satoja kilometrejä en minäkään viitsi matkustaa hyvänkään jumpan takia. Kävin kiittämässä tunnista sanoin oot sie kyllä vähän hullu, mutta kiitos.

Jätin palautetta myös salille, että attack olisi mukava saada vakkariohjelmistoon, sillä tykkäsin ohjaajan lisäksi myös tunnista. Olihan se aivan järkyttävän rankkaa ja maksimisyke 180, mutta vastaavalla tavalla ei ole tullut itseään haastettua aikoihin. Ja vaikka tunti olikin pahinta missä olen koskaan ollut, tahdon ehdottomasti mennä joskus uudestaan.

No sitä positiivista

Silmäni vuotavat ja harittavat väsymyksestä, minun pitäisi olla jo nukkumassa ja olen niiiin joululoman tarpeessa, mutta pakko silti vetää pikapikaa kulunut viikko yhteen. Ihan täysillä höyryillä ei menty vieläkään mutta lähestulkoon - kuvakaappaus näyttää jo paljon paremmalta, tutummalta ja enemmän minulta.

Maanantain combat oli alkuun epävarmaa räpeltämistä; uusi ohjelma, puolentoista kuukauden tauko ja jatkuva pelko siitä, että keuhkot sittenkin leikkaavat kiinni. Eivät leikanneet. Tunti oli normirankka mutten ollut kuolla missään vaiheessa, sykkeet olivat normicombat-sykkeet ja pulssi rauhoittui biisien välillä montakymmentä lyöntiä. Lopputunnista uskalsin jo totella ohjaajan karjuntaa, ja tunnin jälkeen fiilis oli hämmentyneen loistelias.

Tiistaina kävin puntteilemassa ojentavia lihaksia, ja edelliskerran tapaan etureiteni ottivat moneksi päiväksi itseensä. On edelleen huikea fiilis kun aivot käskevät jalkoja koukistumaan, mutta koparat eivät tottele elleivät kädet ole ottamassa vastaan. Tänään koin pystyväni luottamaan koipiini sen verran että uskalsin käydä tekemässä koukistavat lihakset, joten viikkoon voi olla melko tyytyväinen. Väliin mahtui kävelylenkki ystävän seurassa, vaikka jouduinkin ennen lenkkiä lähettämään tekstarin "Toivottavasti hyväksyt töpötyskävelyn, kävin eilen salilla ja tuntuu kun mut ois hakattu. Jouduin meneen kellarikerroksesta sisään kun en kyenny nousemaan muutamaa rappusta hissille."

Joten kyllä - sain viime postauksessa peräänkuuluttamani positiivisten kokemusten viikon. Rintakehän paine tuntuu edelleen ajoittain, mutta mahdollisesti ehkä jopa vähän helpompana ja vähempänä kuin aiemmin. Yksi työkaveri oli myös samaa mieltä siitä, että kyseessä saattaa hyvinkin olla jumiutunut ranka, joten voi olla, että etsiydyn jossain vaiheessa kiropraktikon tai vastaavan juttusille. Sitä odotellessa annoin ko. työkaverin rusauttaa selkäni - ai jestas miten makealta tuntuu, kun jostain sisuksista kuuluu kraaahnaksnaks.

Tähän väliin toivottelen kaikille ihkupihkuille oikein ihanaa ja rauhallista Joulua. Torstaina olisi täällä Fressillä kinkunsulattelua ajatellen vaatimattomasti näytetunti bodyattackia - uskaltaisikohan olla niin itsetuhoinen, että lähtisi testaamaan?

Mitta täynnä

Huoh. No, onhan kaksi kertaa enemmän kuin nolla. Viikkoon mahtui siis tunnin crossailu sekä tunnin treeni powerplate-härpättimellä Lempparin ohjauksessa. Powerplate on siis se värisevä vekotin, jota voi käyttää niin hierontaan, venyttelyyn kuin voimatreeniinkin. Itse en ikävä kyllä päässyt nauttimaan pelkästä hieronnasta, vaan pääpaino oli voimatreenissä. Hauskaa sinänsä, että vaikka ei muka oikein mitään tee ja missään tunnu, seuraavana päivänä juntturoita löytyy vähän jos vaikka mistä. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus, siis.

Lemppari muuten ilmoitti jatkavansa tammikuussa opintojaan, ja muuttavansa arkipäiviksi toiselle paikkakunnalle. Tarjosi ensin treenarin vaihtoa, mutta lievästi sanottuna torjuvan ilmeeni nähtyään kertoi, että aikoo tehdä pt-töitä myös viikonloppuisin. Tuohon tarrauduin kuin hukkuva oljenkorteen - sunnuntait ovat (tai olisivat) treenipäiviäni usein muutenkin, joten treffit sopivat mainiosti myös silloin. Enkä tasan vaihda treenaria, jos ei ole ihan pakko.

Rintakehän paineentunne ei ole kadonnut vieläkään kokonaan, mutta olen alkanut epäillä sen johtuvan jostain muusta kuin flunssailusta. Jos keuhkoissa ei kuulu mitään, onteloissa ei ole mitään, tämä ei ole mykoplasmaa eikä minulla ole mitään muita oireita, niin ehkä se tuntemus ei liitykään flunssaan. Mikäli olen oikeassa, vaihtoehtoja on oikeastaan kaksi: stressiperäinen ahdistus/paine tai sitten rankani on vetänyt niin jumiin, että se tuntuu ilkeästi rintakehässä.

Huomenna on tarkoitus suorittaa hieman kyseenalainen koe: menen combat-tunnille. Mikäli happi loppuu ja olen vähällä kuolla, lienee turvallista olettaa vian olevan sittenkin keuhkoissa. Jos taas keuhkot eivät lennä salin lattialle ja syke pysyy normaaleissa combat-lukemissa, uskaltanen lisätä treenien määrää. Olo edellä on tarkoitus mennä edelleen, mutta on se nyt saatana jos ei ala oikeaa syytä löytyä. Nimimerkillä puolitoista kuukautta epänormaaliutta, ei toki sillä että laskisin.

Positiivisten kokemusten viikkoa meille kaikille, joohan?

Miten saada personal trainingista kaikki irti?

Olen monta kuukautta yrittänyt kirjoittaa postausta aiheesta kannattaako palkata personal trainer, ja kai se on vihdoin tunnustettava myös itselleen, ettei siitä tule mitään. Jos lyhyesti saa vastata niin kyllä, minusta kannattaa palkata personal trainer. Sen pidempiä jorinoita en taida saada aiheesta aikaiseksi, enkä osaa oman prosessini ollessa vasta aluillaan vakuuttaa ketään siitä, miksi se on niin kannattavaa. Siksi, koska minusta vaan tuntuu siltä. Sen sijaan voin omasta näkökulmastani kirjoittaa muutaman vinkin sitä silmällä pitäen, että joku innostuu trainerin itselleen hankkimaan:

Tiedä mitä tahdot. Kaikkien yksityiskohtien ei tarvitse olla selvillä, mutta helpottaa sekä sinua että traineriasi, jos tavoitteesi ovat suunnilleen tiedossa. Traineri osaa paremmin kustomoida juuri sinulle sopivan ohjelman jos tietää, haluatko laihduttaa, kasvattaa lihaksia, osallistua bikini fitness -kisoihin vai juosta maratonin.
 
Ole raivorehellinen. Jos pt-ohjaukseesi kuuluu myös ravintopuoli, trainerisi melko todennäköisesti pyytää sinua jossain vaiheessa pitämään ruokapäiväkirjaa. Syö mahdollisimman normaalisti, ja kirjaa kaikki ylös. Älä lisää mitään, äläkä jätä mitään kirjaamatta. Trainerisi ei tuomitse sinua syömistesi perusteella.
 
Älä kaunistele. Jos syöt viikossa kaksi suklaalevyä, pussin sipsejä ja puoli litraa jäätelöä, kerro se, äläkä sano herkuttelevasi silloin tällöin. Jos syöt kahdesti päivässä, kerro se, äläkä sano ruokarytmisi olevan suunnilleen ok.
 
Ole valmis muutokselle. Jos olet juuri vaihtamassa työpaikkaa, muuttamassa uuteen asuntoon, eronnut puolisostasi ja burnoutin partaalla, aika ei välttämättä ole otollisin vielä tehostetulle treenauksellekin. Etsi oikea ajankohta – muutos on helpompaa, kun muut elämän osa-alueet (tai ainakin suurin osa niistä) ovat kunnossa. Pt:n kanssa touhuamisen on tarkoitus auttaa sinua, ei aiheuttaa lisää stressiä.
 
Sitoudu. Personal trainer voi tehdä sinulle treeniohjelman ja ruokavalion, mutta sinä olet se, joka loppupeleissä ne puntit nostaa ja lapioi rahkat suuhusi. Traineri kyllä auttaa, ohjaa ja kannustaa, mutta sinä olet se, joka tekee varsinaisen työn. Jos et anna itsestäsi mitään, et todennäköisesti saavutakaan juuri mitään.
 
Ota apu vastaan. Jos et ole esimerkiksi oppinut kypsään 29 vuoden ikään mennessä syömään itse oikein, tunnusta se. Jos olet konkari ja suuret linjaukset riittävät, asia kunnossa. Mikäli tarvitset konkreettisia vinkkejä ratakiskosta väännettynä, pyydä niitä.
 
Tunne itsesi. Jos jo ajatus raejuustosta saa sinut huuto-oksentamaan, pyydä vaihtoehtoja. Jos et halua uittaa raikasta salaattiasi öljyssä, pyydä vaihtoehtoja (kiitos Lempparille avokado-vinkistä). Jos inhoat jotain tiettyä treenimuotoa, sano se ääneen. Ole silti valmis kokeilemaan uusiakin asioita – saatat yllättyä.
 
Ole positiivinen ja usko itseesi. Niin bambimaalta kuin tämä kuulostaakin, se lienee tärkein oivallukseni koko prosessin aikana.
 
Näin. Lista ei ole kaikenkattava, mutta saattaa auttaa alkuun. Toivon muillekin pt-hommista innostuneille yhtä ruusuisia kokemuksia kuin omani ovat tähän asti olleet :)

Järki vs. mieliteko

Viiden viikon ollako-vai-eikö-olla -leikin jälkeen alan olla todella, todella kyllästynyt tähän. Olen löytänyt itsestäni kiukuttelevan kuusivuotiaan jolla on huikean vahva oma tahto, ja joka ei millään haluaisi kuunnella viisaampaansa. Mieliteko liikkua on aivan järjetön; ikävöin salille, ikävöin kunnon lenkille, ikävöin crossailemaan ja ennen kaikkea ikävöin combattiin. Huomennahan sellainen taas menisi, mutta järki karjuu kaikin voimin vastaan - hengenahdistus ei ole edelleenkään täysin kadonnut, ja vielä loppuviikolla olo oli melko räkäinen (jos nyt jotain positiivista haluaa asiasta hakea, niin ainakin sen tunnisti flunssaksi). En ole varannut tuntia enkä varaa, mutta se ei poista sitä faktaa, että combathimoni alkaa olla jo arveluttavalla tasolla: jonkun tutun combatbiisin soidessa saan kylmiä väreitä kun muistan, miten kivaa sitä on hakata. Kohtalon ivaa on sekin, että joululukujärjestyksessä combattia on jopa kaksi kertaa viikossa (ei toki sillä, että sinne haluaisin mennä).

No, on vaan joka maanantai toivottava, että ehkä ensi viikolla.

Pienestä räkäisyydestä huolimatta liikuntakertoja tuli viikkoon kolme. Yksikään ei ollut tehokasta hikitreeniä, sillä en halua leikkiä hengelläni. Lauantaina kävin käppäilemässä miehen seurassa ja maanantaina ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Näin edellisenä yönä unta lenkkeileväni ko. ystäväisen kanssa, ja aamulla otin itseäni niskasta kiinni tekstiviestin verran. Lenkin jälkeen ystävä totesi viestin tulleen juuri oikeaan saumaan, ja päiviä vaivanneen huonon fiiliksen parantuneen huomattavasti. Hyvää teki kyllä omallekin pääkopalle.

Torstaina kävin keppijumppaamassa Lempparin ohjauksessa, ja opin taas kroppani toiminnasta uusia asioita. Ensi viikolla olisi tiedossa powerplate-voimatreeni, eli lihaskuntoa sellaisen tärisevän vehkeen päällä. Tervehtymisestä en uskalla sanoa enää yhtään mitään, mutta pyydän edelleen pitämään peukkuja, että armas kuuppani kestää kasassa :)

Randomness

Pari huomiota parilta edelliseltä päivältä:

1. En voittanut mykoplasma-arpajaisissa. Lääkäri soitti eilen ja sanoi, ettei minulla ole mykoa. Juuri muuta hän ei sitten sanonutkaan, joten vaikka tiedän verikokeeni tulokset katsottuani ne lekurifirman oma terveys -osiosta, en edelleenkään tiedä, mitä ne tarkoittavat. Olisin tahtonut kysellä jos ja vaikka mitä, mutta satuin istumaan soittohetkellä vakuutusyhtiön tädin juttusilla, ja joku kumma kohteliaisuuspuuska esti ärähtämästä puhelimeen, että selitä saatana. Ilmeisesti on vain nielaistava se, että sairastan neljättä flunssaa reilun kolmen kuukauden sisällä ja toivottava, että tämä olisi vihdoin tässä eikä niitä tulisi lisää.

2. Kotitekoisen pizzan väsääminen ja syöminen on tehokas tapa muistuttaa itselleen, miksi on yrittänyt omaksua uudenlaiset ja kevyemmät syömismeiningit. Pizza oli hyvää, mutta luojan kiitos sitä ei tule tehtyä/syötyä usein. Niin raivostuttavan itseriittoiselta kuin kuulostankin, niin en voi uskoa, että tuollainen toimintakyvyttömyyttä lähentelevä ähky oli joskus normaalia.

3. Paino on edelleen laskussa, neljättä viikkoa putkeen. Pizzaähkystä ja tänään tehdyistä joulutortuista huolimatta uskon vieläkin, että tämä hommahan skulaa.

Rauhallista itsenäisyyspäivän iltaa seuraavan kuvan myötä:

Kaunista, valkoista, rauhallista. Parvekkeen lasien takaa kuvattuna tietysti.

Zen-fiilis ja kadonneet sentit

No ei sujunut tälläkään viikolla kuin elokuvissa, mutta toisaalta tähänkin alkaa pikkuhiljaa tottua. Tai ehkä tottua on väärä sana, oikeampi termi lienee alistuminen. Alkuviikosta kävin kokeilemassa zumbaa joka sujui järkyttävän jumiutuneita etureisiä lukuun ottamatta suhteellisen hyvin, ja tiistaina sain Lempparilta toisen saliohjelman. Loppuviikon olenkin maannut perse homeessa sohvalla.

Hengenahdistus tosiaan palasi viikonlopun jälkeen, ja on taas vaihtelun vuoksi hellittänyt hiukan. Tilalle on tullut jonkinlaista tukkoisuutta, mutta ei edelleenkään mitään kovin hälyttävää. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että mykoplasmatesti on nyt tehty - oli tulos sitten mikä tahansa. Sen verran on joutunut nöyrtymään tämän edessä, että suurten suunnitelmien teko ennakkoon on täytynyt laittaa jäihin. En tällä hetkellä juurikaan merkkaile kalenteriin suunniteltuja treenejä, vaan liikun jos olo antaa myöten tai ehdin. Loppuviikon treenaamattomuus johtuu osittain epämääräisen semikipeästä olosta ja osittain siitä, että terveemmän tuntuisina hetkinä on ollut muuta tekemistä.

Kieltäydyn silti masentumasta, sillä kuten lääkäri sanoi, näillä vaivoilla on yleensä ollut taipumus mennä ohi. En jaksa uskoa tämän kestävän lopun elämää, joten yritän malttaa mieleni ja olla hyppimättä seinille. Käsittääkseni salini ei ole menossa minnekään, vaan odottaa minua vanhalla paikallaan vastakin.

Suurin mieltä rauhoittava asia on kuitenkin ehdottomasti se, että Lempparin laatimat ohjeet tuntuvat toimivan - jotenkin olo on suorastaan kummallisen tyyni. En ole varma viitsinkö julkaista tarkkoja mittoja tai tuloksia blogin puolella (todennäköisesti kyllä, etenkin jos edelleen mennään vähillä treeneillä ja tekemisenpuute iskee), mutta vähän on silti pakko keulia: paino on pudonnut kolmessa viikossa 1,4 kg (2,4 kg pahimmista lukemista), ja samassa ajassa kropastani on hävinnyt johonkin 10,5 senttiä. Ei löytöpalkkiota - löytäjä saa pitää, tai ainakaan ei tarvitse palauttaa :)

Myko or not myko

Aina ei tahtoisi olla oikeassa. Esimerkiksi silloin kun toteaa blogissaan, ettei uskalla vielä luukuttaa tervehtymisen puolesta.

Hengenahdistus palasi heti maanantaina. Ei aivan yhtä pahana kuin aiemmin, mutta palasi kuitenkin. Sisuunnuin asiasta sen verran, että varasin eiliseksi itselleni ajan työterveyteen - tällä kertaa sellaiselle lääkärille joka on asioinut myös mykoplasmaa potevan työkaverini kanssa, ja tietää aiheesta muutamia muita enemmän. Kerroin hänelle(kin) sairastaneeni kolme flunssaa kolmessa kuukaudessa, ja nykyisen olotilan jatkuneen jo neljättä viikkoa. Mainitsin myös viimeviikkoiset antibiootit.

Lekuri oli heti sitä mieltä, että mykoplasmatestin teko on ainoastaan järkevää. Mikäli oireiluni johtuu siitä, lyhyet antibioottikuurit eivät välttämättä tehoa. Pitkiä kuureja ei taas kannata (enkä haluakaan) syödä pelkkien arvailujen perusteella. Sain lähetteen verikokeeseen, jossa kävin tänään. Tulokset tulevat viikon päästä.

Eilisestä lekurista jäi nuoresta iästään huolimatta oikein hyvä fiilis, tyyppi oli kovin mukava ja asiallinen. Eikä russuttanut mistään kustannuksista. Olen lievästi sanottuna käärmeissäni sille pari viikkoa sitten tapaamalleni lääkärille, joka tohti sanoa ääneen, ettei laita minua mykotestiin siksi, kun kustannukset nousevat niin suuriksi. Niin, hintaa en tiedä, sillä kyseinen koe kuuluu työterveyssopimukseemme. Herääkin kysymys, että eikö noiden pitäisi olla meidän työntekijöiden puolella? Ärh.

Joka tapauksessa, verta on käyty antamassa putkilollinen, ja ensi viikon torstaina saan tietää, onko tämä mykoa. Jos on, saanen jonkinlaisen ab-kuurin. Jos ei ole, niin kaipa tämä joskus loppuu - saa ainakin rajattua jonkun tästä kuviosta pihalle.

Liikunta ei ole juurikaan käynyt mielessä, sen sijaan sain tänään kynsiini tällaisen:

Tiedän, mikä tulee olemaan ylläni jouluna, ja todennäköisesti kaikkina muinakin päivinä tästä eteenpäin. Veikkaan myös, että sohvalla makaamisesta tulee entistä mukavampaa.

Babysteps

Lumista sunnuntai-iltaa, ihmiset! Vihdoin, vihdoin tännekin kolkkaan saatiin tuota valkoista ihmeainetta, joka piristää, antaa energiaa ja tekee synkästä marraskuusta niin paljon valoisamman. Näin sanottuani luonnollisesti toivotan tervetulleeksi lämpöasteet ja vesisateet, mutta nautin tuosta ikkunasta avautuvasta valkeudesta sen hetken, minkä se kestää.

Kuten kuvasta näkee, olen elossa, ja olen jopa onnistunut liikkumaan. Tiistain ja torstain crossailut olivat hyvin kevyitä, rauhallisia ja varovaisia, ja kun en niiden jälkeen kuollut, en perunut perjantaille sovittuja treffejä Lempparin kanssa. Sain ensimmäisen saliohjelmani, ja sitä käytiin läpi sillä periaatteella, että lopetetaan kesken jos meinaan luhistua. En meinannut.

En uskalla vielä luukuttaa tervehtymisen puolesta tai tehdä ensi viikolle suuria suunnitelmia, mutta olen varovaisen toiveikas. Antibioottikuuri loppui perjantaina, ja sen jälkeen hengenahdistusvapaita hetkiä on ollut enemmän kuin niitä, jolloin paine rintakehässä vielä tuntuu. Katsotaan, katsotaan.

Viikkoon mahtui paljon muutakin, mm. ruokavalion seuraamista ja toisaalta siitä lipsumista eilisten pikkujoulujen/tupareiden muodossa (ei huvittanut kantaa omia rahkoja mukana). Torstaina hihkuin riemusta vaa'alla, ja voin kertoa, ettei sitä ole tapahtunut hetkeen. Huvittavaa sinänsä, että lukema oli sama kuin mistä "aloitin" yli kaksi vuotta sitten. Nähtyäni pahimman luvun joskus kolmisen viikkoa sitten torstaiaamuinen tuntui kuitenkin pieneltä voitolta, ja nyt tulee lähes päivittäin ajateltua että jumaliste, minähän pystyn tähän. Pitkä matka on vielä edessä, mutta olen jostain onnistunut haalimaan luottamuksen itseeni ja omaan tekemiseeni, which is very nice.

Alkavalla viikolla olisi tiedossa tukkatohtoria ja hierontaa, ja toivon mukaan myös tuota liikuntaa. Juuri nyt on kuitenkin aika aloittaa projekti nimeltä työpöydän äärestä sohvalle siirtyminen, joka perjantaista totaalijumiutuneiden etureisien takia on himppasen haastavampaa kuin normaalisti. Tiedättehän sen fiiliksen, kun joutuu istuutuessaan ottamaan vastaan käsillä, kun pelkää jalkojensa pettävän alta? Niin minäkin. Pitkästä aikaa. Parasta!

Tyhjää täynnä

Eipä tuohon kovin paljon voi lisätä. Toisaalta alkaa pikkuhiljaa ihan todenteolla nyppiä, mutta toisaalta tähän on vain alistuttava, kun ei muutakaan voi. Antibiootit on aloitettu, joten josko ne onnistuisivat hyökkäämään pöpöjen kimppuun ja olo normalisoituisi mahdollisimman pian.

Kun liikkumaan ei ole päässyt, viikon loppupuolisko on mennyt Lempparin laatiman ruokavalion ja -rytmityksen opettelussa. Joitakin lipsumisia on mahtunut mukaan, mutta paino on joka tapauksessa kääntynyt -toivottavasti pysyvästi- laskuun.

Ensi viikolle ei ole tehtynä mitään suunnitelmia, sillä olo edellä on pakko mennä edelleen. Pitäkää peukkuja, että pääsisin edes kävelylenkille :)

Kuulumisia

Sairastelu jatkuu, ja sitä myöten liikuntatauko ainakin tämän viikon loppuun. Kävin eilen lääkärillä kertomassa, että olin pari kuukautta sitten oikein kunnon flunssassa äänenlähtöä myöten, 3-4 viikkoa terveenä, 1,5 viikkoa sairaana, 2 viikkoa terveenä ja nyt taas viime viikon alusta semikipeänä. Lekuri tsekkasi ontelot, korvat ja keuhkot (sain kuuntelun lisäksi puhaltaa sellaiseen ihmeelliseen härveliin) - kaikki puhtaat. Sain kuitenkin antibioottireseptin sitä ajatellen, että yhdellä työkaverilla on mykoplasma ja toisella mahdollisesti myös, eli mikäli oloni ei kohennu sunnuntaihin mennessä, ensi viikon popsin nappeja. Sanomattakin selvää, että soisin vointini parantuvan.

Kävin myös Lempparia tapaamassa, vuorossa oli kehonkoostumusmittaus ja ruokavalioasiaa. Lemppari oli kovin kannustava kk-tulosten suhteen, eikä tilanne ruokapuolenkaan kanssa ole kuulemma ollenkaan toivoton. Opin myös, että vasen puoleni on vahvempi kuin oikea, ja keskivartalossani on keskimääräistä enemmän lihasta. Olisin todennäköisesti nauranut itseni tärviölle, ellen olisi ollut niin hämmästynyt. Siellä ihran alla siis on kuin onkin jotain!

Totesin myös sen, etten handlaa pettymyksiä kovin hyvin. Kuulin eilen etten saanut yhtä hakemaani ja kovasti himoitsemaani työpaikkaa, ja lisäksi korviin kaikui jälleen kerran uutinen yhdestä itsemurhayrityksestä. Nämä kaksi yhdistettynä johtivat herkkupäivään (tunnesyöjä, minäkö?), mutta mikä kuitenkin lämmitti hitusen mieltä kaiken sen ulvonnan keskellä oli se, että siihen herkkupäivään kuului 70g minipussi sipsejä ja Fazerina-patukka. You know, ison sipsipussin ja suklaalevyn tai 0,5l jäätelöämpärin sijaan.

Tänään kävin shoppailemassa:

Kuva löytyy myös Instagramista, tekstillä "New #best #friend, I can't believe I actually need that to #eat". En tosiaankaan voi uskoa, että vuosikausien rimpuilun jälkeen itseasiassa halusin ostaa tuon vempeleen, mutta katsotaan, josko siitä olisi ihan oikeaakin hyötyä.

Melkeinkipeä

Käykö "kävin kaksi kertaa lenkillä" postauksesta? Ai ei? No höh. Oli tosiaan tarkoitus mennä maanantaina combattiin edellispäivän jalkatreenistä huolimatta, mutta kurkkukipu päätti toisin. Sen jälkeen kurkkua onkin kaivellut ja ottanut henkeen vähän koko viikon. Ei kuitenkaan niin paljon että olisi tarvinnut mennä lääkäriin, joten kävin töissä normaalisti enkä mielestäni ollut kunnolla kipeä - ei sairaspäivämerkintöjä. Viikon molemmat lenkit olivat suht rauhallisella tahdilla tehtyjä, sillä yritän parhaani mukaan olla ärsyttämättä hengitysteitäni yhtään sen enempää kuin on pakko.

Turha mainitakaan, että pää tähän touhuun kyllä hajoaa - olla nyt parin viikon välein joko kipeänä tai melkeinkipeänä. Pah.

Keskiviikkona kävin tosiaan Lempparin juttusilla. Allekirjoitin sopimuksen 10 kerran paketista josta osan jo maksoinkin, mutta tiedän silti, mihin yli puolet veronpalautuksistani menee. Mutta no, enpä tiedä onko omaan hyvinvointiinsa sijoittaminen niin kauhean huono ratkaisu, ja kuten edellisessä postauksessa totesin, jäi hirmuisen hyvä mieli koko jutusta.

Käytännössä paketti tulee koostumaan uusista saliohjelmista, ravinto-ohjauksesta ja kehonkoostumusmittauksesta, sekä yhteisistä treeneistä. Kirjoitin Lempparille tämän viikon ajan ruokapäiväkirjaa, ja keskiviikkona menen uudelleen käymään hänen juttusillaan. Saan todennäköisesti noudatettavakseni jonkinlaisen "ruokavalion" tai -suunnitelman, ja totesin haluavani myös kehonkoostumusmittauksen, vaikka tulokset eivät mieltä hiveleviä tulekaan olemaan. Ruokavalioajatuksesta olen pääosin mielissäni - ehkä tästä kaikesta tulee helpompaa kun joku kertoo, mitä minun pitää syödä (tai sitten kapinoin kaikin voimin vastaan ja syön ensimmäisen viikon pelkkää suklaata).

Tein myös jotain mitä en ole tehnyt koskaan ennen, ja mikä olisi ehkä pitänyt tehdä noin kaksi ja puoli vuotta sitten - otin nk. aloituskuvat. Eiväthän ne silmää hivelleet, mutta josko tulosten seuraaminen olisi mielekkäämpää tai ainakin helpompaa, kun on jotain konkreettista. Mittanauhalla olen leikkinyt ennenkin ja leikin myös nyt, jotta pysyn kartalla ulottuvuuksistani. Ja niin - ne aloituskuvat julkaisen suunnilleen vain kuolleen ruumiini yli, eli aikaisintaan siinä vaiheessa kun jotain silmällä nähtävää muutosta on tapahtunut.

Postaus aiheesta "onko trainerin palkkaamisessa järjen hiventä" on edelleen ajatustyön alla. Hang in there :)

Minä kyllä

Kurkkukipu, vanha kusipää, onkin jo melkein kolme viikkoa viime tapaamisesta. Ärrrr.

Kävin tänään Lempparin luona juttelemassa pt-hommista. Huomaatteko, miten näppärästi sain viime postauksesta tyypille nimen? En viitsi käyttää ristimänimeään, ja koska pelkkä pt on ihan tylsä ilmaisu, olkoon nyt sitten Lemppari. Tuli tosi hyvä mieli treffeistä ja koko hommasta. Palailen asiaan soljuvammin sanakääntein hitusen myöhemmin, ja yritän samalla koota yhteen muutaman ajatuksen myös edellisestä trainerirupeamasta. Nyt taidan vain "vastata" muutamaan aiheeseen liittyvään kysymykseen/kommenttiin jotka olen saanut blogin ulkopuolella, mutta joihin pisteliäisyyssuodattimeni on estänyt minua vastaamasta tilanteen ollessa päällä:

Minä jos haluan treenata niin lähden lenkille. Hyvä juttu. Minäkin käyn lenkillä. Välillä myös salilla, combatissa, spinningissä ja ehkä jopa zumbassa. En ihan tajunnut yhteyttä pt-pakettini ja lenkkeilysi välillä, mutta lenkkeilyhän on aina hyvästä.

Eikös se maksa ihan hirveen paljon? Kyllä.

Minä kyllä keksisin muutakin käyttöä tuommoselle rahalle. Se on luvallista, saat käyttää rahasi mihin haluat. Minäkin saan käyttää rahani mihin haluan, ja haluan käyttää ne personal trainerin palkkaamiseen.

Onko siitä jotain hyötyä? En tiedä vielä, mutta sittenhän se nähdään. Todennäköisesti on.

Mitä se traineri tekee mitä ei itse voi tehdä? Riippuu varmaan henkilöstä. Omalla kohdalla tsemppaa, päivittää saliohjelman, neuvoo tekniikat uusiin liikkeisiin, käy läpi ravintoasioita jne.

Eikös sitä aikuinen ihminen osaa syödä itse? Moni varmasti osaa, minä kaikesta päätellen en. Tavoitteisiini nähden joku on pielessä, ja koska liikunnan puutteesta tuskin on kysymys, syyttävä sormi kääntyy keittiön puolelle. Tahdon asiantuntevia vinkkejä, enkä suostu häpeämään sitä.

Minä en kyllä jaksais jos joku kyttäis tekemisiä ja huohottais niskaan. Mikä onni, että ei ole pakko.

Sillä rahallahan sais ulkomaanmatkan.  Tai uuden älypuhelimen. Tai 32 blu-ray-leffaa. Tai 1066 Fazerina-patukkaa.

Minä en kyllä... Sopii. Ok. Ei haittaa, ei ole pakko.

En olisi ehkä osannut ajatella, että tämä on aihe jota joutuu jonkin verran puolustelemaan tai selittelemään. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä ei tämä omassa tuttavapiirissä niin hirveän yleistä ole (lisäkseni yksi työkaveri treenaa pt:n kanssa) - kysymyksiä herää, kun ei tiedetä miten homma toimii. Mielelläni asiasta keskustelen ja kerron, mutta väkisin kasvaa mela otsaan alkaa huvittaa tuo "minä en kyllä". Ei ole väärin lenkkeillä, treenata ilman traineria tai laittaa kyseinen rahamäärä johonkin muuhun, mutta ei myöskään luulisi oman toisenlaisen valintani olevan pois keneltäkään muulta.

Oikein jees

Omituisen näköinen viikko. Kolmen lepopäivän putki johtuu keskiviikolle sattuneesta hieronnasta, kun hierojan ohjeiden mukaisesti vältin rankkaa liikkumista sekä edeltävän että seuraavan päivän. Mutta oli kyllä taas ihanaa! Pohkeiden ja takareisien hierominen tekee edelleen aika imakkaa, mutta olen tainnut oppia sietämään sitä ihanaa kamaluutta suhteellisen hyvin. Ensimmäisillä kerroilla ulisin ääneen alusta loppuun, nyt ensimmäiset auauauuu:t karkaavat suupielestä vasta silloin, kun mennään ns. syvemmälle.

Maanantain combat oli ensimmäistä kertaa, jos ei suoranaisesti yhtä helvettiä alusta loppuun, niin ainakin haastavampaa ja tikkuisempaa kuin aiemmin. Töitä oli 11-17 ja syöksyin töistä suoraan tunnille, ja olin pakannut mukaan yhden ylimääräisen eväsleivän. Aikaisemmin olen pärjännyt normieväillä + tuolla yhdellä ennen tuntia imaistulla leivällä, mutta nyt nälkä ei mennytkään ohi niin helposti. Hieman tunnin alun jälkeen alkoi nipistellä koko vatsaa, mikä on itselle hyvin tyypillistä silloin, kun on tarpeeksi nälkäinen. Nipistely ei hellittänyt, joten loppupuoliskon hyppypolvet sun muut oli pakko keventää tai jättää kokonaan pois, kun oli niin tukala olo. Kotiin päästyäni en olisi voinut syödä hernekeittoani nopeammin, vaikka olisin vetänyt sen henkeen. Ja vaikkei tunnissa vikaa ollutkaan, niin jäi silti vähän kökkö fiilis.

Perjantaina kolmen vartin zumba lämmittelyksi ja rinta-selkä-olkapää -reeni salin puolella. Zumbakaan ei ollut perseestä tällä kertaa, sillä ohjaamassa oli yksi all time favoriteistani, ja hänen zumbansa on sellaista perustanssia ilman kikkailuja. Salin puolella ei ihmeellisyyksiä, penassa taisin päästä samoihin painoihin joilla tein ennen sairastelun alkua.

Tämän päivän jalkatreeni oli varsin jees, sain taas jalkaprässiin yhden sarjan ajaksi 150 kiloa. Jalkaliikkeiden jälkeen tulikin sitten mieleen, että huomisellehan on taas varattu combat, jonne mieli halajaa yli kaiken sillä pari seuraavaa viikkoa tulevat jäämään välistä. Koivet olivat kuin keitettyä spagettia, joten saa nähdä miten potkut ja hypyt huomenna sujuvat.

Kaupungillakin piti pyörähtää tänään, sillä parissa sporttiliikkeessä oli ihan mukavat alennukset. Löysin viralliset spinnikengät (jos ei pariin viikkoon kuulu postausta niin tulkaa irrottamaan minut niistä polkimista), ja tämän:

Ainut kappale, omaa kokoa, ovh:sta -60% ja siitä vielä 25% lisäalennus. Jackpot!

Saako personal traineria vaihtaa?

Kysyttäessä otsikon kysymys lähestulkoon keneltä tahansa, vastaus lienee kyllä. Kysyttäessä minulta, henkilöltä joka repii huonon omatunnon sieltäkin mistä ei tarvitsisi, homma ei ole ollenkaan niin yksinkertainen.

Kehitin itselleni alkuvuodesta kriisin, kun luottoparturini ilmoitti muuttavansa Tanskaan hoitamaan hevosia. Ei auttanut kuin etsiä uusi tukkatohtori, ja kysyinkin luottohenkilöltäni vinkkejä. Hän suositteli ex-työkaveriaan ja nykyistä kaveriaan sanoen, että tämä on hyvin samantyylinen huumorintajultaan kuin hän itse. Tartuin vinkkiin kiitollisena, ja kuinka ollakaan, uusi parturi oli kuin olikin aivan loistava ja yhtä ihku kuin edellinen.

Ongelmaksi tämä muodostui siinä vaiheessa, kun kuulin entisen luottoparturini palanneen takaisin Suomeen ja vieläpä samaan kampaamoliikkeeseen, mistä oli lähtenyt. Kaupungissa oli siis kaksi aivan loistavaa parturia, joita molempia olin oppinut jumaloimaan, ja jotka olivat keskenään kavereita. Kehitin aivan järjettömän moraalisen ongelman siitä, kumman luo jatkossa menisin. Puhuisivatko he keskenään, ja tuntuisiko toisesta pahalta, jos valitsisin toisen? Kyllä, todellakin ajattelin olevani niin erityinen.

Tapasin karanneen ja taas palanneen parturin pari viikkoa sen jälkeen, kun hän oli suomettunut. Kerroin hänelle ongelmastani ja ulisin, että mitä ihimettä mie nyt teen. Parturi naurahti ja totesi, että itsehän hän oli kaveriaan minulle suositellut, eikä siis kantaisi kaunaa vaikka jatkossakin hänellä kävisin. Kertoipa vielä aloittaneensa koulun ja vähentävänsä töitä. Sitäpaitsi sanotaanhan sitä, että kampaajaa pitäisi vaihtaa muutaman vuoden välein. Problem solved.

Se, miten tämä luvattoman pitkä alustus liittyy mihinkään, tulee tässä: kuulin jokin aika sitten yhden lemppariohjaajani kouluttautuneen personal traineriksi. Imaisin informaation itseeni jo silloin, mutta en varsinaisesti miettinyt sen pidemmälle. Muutama päivä sitten keksin, että haluan taas sijoittaa itseeni ja ottaa 10 kerran personal trainer -paketin. Siinä vaiheessa huonoon omatuntoon taipuvainen pikku pääkoppani alkoi käydä ylikierroksilla: olen jo käynyt 10 kertaa läpi yhden trainerin kanssa, joten tunnen olevani hänen asiakkaansa. Nyt olisi kuitenkin mahdollisuus saada traineriksi yksi lemppareistani ryhmäliikunnan puolelta, joten miten voisin jättää sen mahdollisuuden käyttämättä? Jos jatkan saman trainerin kanssa, haaveilen lempparistani, ja jos taas valitsen lempparini, tunnen pettäneeni edellisen.

kuva

Vihreämpi, aidan toinen puolisko voitti. Päätin, että koska olen maksava asiakas, saan muuttaa mieltäni ja olla hankala. Saan vaihtaa traineria lennossa, sillä en halua käyttää kymmentä kertaa miettien, millaista se olisi ollut sen lempparin kanssa. Laitoin sähköpostia lempparille ja kysyin, ottaako uusia asiakkaita - kuulemma ottaa, ja oli mielissään kuultuaan, että haluan traineriksi nimenomaan hänet. Jatkoa siis seuraa, ja ensimmäinen, maksuton "mitäs me keksittäis" -kerta on ensi viikolla.

Laitoin muuten sähköpostin myös entiselle trainerille, kertoakseni, ettei toisen kelkkaan hyppääminen johtunut siitä, että asiakassuhteessamme olisi ollut jotain vikaa. Erittelin muutaman syyn ja toivotin mukavaa syksyä, ja vaikkei tyyppi ole mailiin vielä vastannutkaan, helpotuin salaa vähän jo postin lähetettyäni. Mihinkäs sitä tiikeri raidoistaan jne.

Peruskivaa ja ihan ookoota

Viikon treenisaldo näyttää siltä että flunssasta on toivuttu, ja samaa kertoo fyysinen olokin. Satunnaisesti vielä aivastuttaa ja ikinuhasta olen saanut nauttia niin pitkään kuin muistan, mutta en osaa pitää niitä kovin hälyttävinä. Viikko tuntui muutenkin vallan hyvältä, ja sain mahdutettua ohjelmaan melko monipuolista rimpuilua.

Combat oli tällä kertaa peruskiva, tuntia seurannut fiilis maailmaa syleilevä. Toivon todella ettei lenssun kanssa tarvitse ottaa tällä kertaa takapakkia, sillä huomiselle on taas varattu tunti, ja soisin itseni nauttivan hakkailun jälkeisestä euforiasta tälläkin kertaa. Alan pikkuhiljaa tulla sinuiksi ohjelman kanssa, ja vaikka siellä on jonkin verran ei-kaikista-lemppareimpia juttuja, on silti mukavaa olla suurinpiirtein kartalla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotan silti ennen joulua alkavaa uutta ohjelmaa suht innokkaasti, sillä vaikka peruskiva on turvallista ja tasaisen mukavaa, se jäätävä tykitys on kuitenkin se, mitä combatilta toivon.

Salillakin sujui tällä viikolla ihan ok. Ehdin käydä ennen flunssaa puntilla vain kaksi kertaa sen edellisen taudin jälkeen, joten en vielä uskaltanut palata samoihin painoihin kuin ennen sairastelun alkua. Kovin montaa kiloa takapakkia ei ole tarvinnut ottaa, mutta silti rauta tuntuu painavan sen verran, että matkaa uusiin ennätyksiin lienee edessä vielä tovi. Tämänkin takia toivoisin pysyväni nyt terveenä, sillä vaikka halu kehittyä ja repiä suurempia puntteja on kova, kehon ehdoilla on pakko mennä.

Keskiviikkona oli vuorossa kävely+hölkkä-treeni, puoli tuntia hölkkää ja 35 minuuttia kävelyä pätkissä vuorotellen. Vauhtia on edelleen vähemmän kuin etanoilla, mutta mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa olisi. Torstaiaamun perusteella on myös helppo puhua kehonhuollon puolesta - keskiviikkona venyttelyt unohtuivat töihinlähdön tiimellyksessä, mikä vaikutti välittömästi etureisiin ja lonkankoukistajiin. Torstai-iltana foam roller olikin paras kaveri, vaikkei heiaan asti päässytkään.

Alkavasta viikosta tulee todennäköisesti sovellettu versio, sillä keskiviikkona on edessä tunnin hieronta. Yritän pitää kiinni hierojan ohjeesta olla rääkkäämättä lihaksia edellisenä ja seuraavana päivänä, joten huipputehokkaita treenipäiviä tuskin tulee monta. Toisaalta voisi olla aiheellista keskittyä treenaamaan itsetunto- ja itsehillintälihaksia, sillä takana on luvattoman monta huono ja pullero -masistelupäivää. Tulevan viikon teema saakin virallisesti olla erään viisaan miehen sanoista poimittu "Älä milloinkaan, siis milloinkaan soimaa itseäsi. Ja jos huomaat että teet niin, älä soimaa itseäsi siitä."

Itsetuntoa hellivää viikkoa muillekin :)

Back on the horse

Eilen, combatin jälkeen autolle kävellessä, minut valtasi jotenkin ihan käsittämättömän hyvä fiilis. Mieli tuntui seesteiseltä, lihakset lämpimiltä ja kroppa rennolta. Ulkona oli pari astetta pakkasta, sysipimeää ja pilvetön taivas.

Parin viikon sairastelun jälkeen olin vihdoin päässyt liikkumaan, ja se perinteinen raukeus tuntui taas ihan tolkuttoman hyvältä. Olen paasannut aiheesta ennenkin joten enää en viitsi, mutta voin edelleen lämpimästi suositella liikkumaan lähtemistä pidemmänkin tauon jälkeen. Vaikka ei alkuun yhtään huvittaisi, ja vaikka tietäisi jo mennessään, että tikkuista tulee olemaan.

Meno kuitenkin paranee, ja kroppa muistaa muutaman treenin jälkeen, että on tehnyt samaisia asioita ennenkin. Keho ottaa kopin tutuista ärsykkeistä, ja mieli palaa alakuloisesta apatiasta takaisin normaaliin.

Siinä autolle kävellessä mietin, että tämän takia minä liikun. Juuri tämän fiiliksen takia lähden liikkeelle, vaikka takana olisi pidempikin paussi. Miten onnekas olenkaan, kun olen saanut luotua liikunnasta elämäntavan ja rutiinin, josta en halua luopua tai jonka luo ainakin haluan palata, jos olosuhteet pakottavat pitämään taukoa. Miten mainiota on, kun kahden tai kolmenkaan viikon sohvalla makaaminen ei saa lopettamaan harrastusta, vaan homma jatkuu ennallaan kehon tervehdyttyä.

Millä tuosta fiiliksestä sitten saisi pidettyä kiinni ns. normiarjessa? Ei sentään viitsisi joka treenin jälkeen pitää kahden viikon taukoa saavuttaaksen samanlaisen euforian. Ehkä sitä voisi jokaisen urhistelun ja poukkoilun jälkeen hetken tunnustella, että mikä boogie. Sillä kyllä se sama loistofiilis siellä on silloinkin kun on terve ja puurtanut säännöllisesti vaikka useamman viikon - se vain on liian normaalia korostuakseen samalla tavalla, kuin tauon jälkeen.

Fiilistelyhippi suosittelee. Ja rakastaa kaikkia.

Edit: Tämä oli näköjään 200. postaus. Pienet sille.

Randomness x 50

Noniin! Koska jokainen salaisesti rakastaa puhua itsestään, niin teinpä minäkin 50 faktaa -haasteen. Muutama ei varsinaisesti ole uutta tietoa tai ainakaan yllätys, mutta yritin saada kasaan mahdollisimman paljon sellaisia, joita en olisi täällä ennen mainostanut. Ja haasteenhan saa poimia itselleen jokainen, joka viitsii lähteä kokeilemaan, kuinka haastavaa uusien asioiden kertominen on (minulla meni tähän kolme päivää). Tahdon nyt joka tapauksessa kertoa teille, että:

#1 En osaa viheltää enkä puhaltaa purkkapalloja.

#2 Olin nuorena oikea unelma-juhlavieras: en syönyt täytekakkua tai pizzaa enkä juonut kahvia tai cokista. Nykyisin syön pizzaa, mutta kolme muuta ovat edelleen no-no.

#3 Teininä join jonkin aikaa cokista, kunnes luin tölkin kyljestä sen olevan kasviuutejuomaa. Sana ällötti niin paljon, että juominen loppui siihen.

#4 Fanitin 13-15-vuotiaana Hansonia intohimoisesti, ja huoneeni seinällä oli 102 bändin julistetta/kuvaa.

#5 Tarkistan joka kerta kotoa lähtiessäni, että hella ja kahvinkeitin ovat pois päältä, vaikka niitä ei olisi käytetty koko päivänä.

#6 Saan nostettua pikkuvarpaani viereisten varpaiden päälle auttamatta käsillä, ja ne pysyvät siinä niin kauan kuin haluan. Pystyn myös kävelemään näin.

#7 Lajittelin muutama vuosi sitten kahtena jouluna Postissa joulukortteja, ja muistin kaikki Suomen postinumeroalueet ulkoa (57-58 –alkuiset Savonlinna jne).

#8 Opiskelin lukiossa yhden kurssin latinaa. Muistan ainoastaan sen, että anseres = hanhet.

#9 Pyöritin erään Idolsin 1. kauden finalistin fanisivuja.

#10 Äitini on ajanut jalkapöytäni yli autolla ja isäni purrut minua sormeen.

#11 Laulan aina kun ajan autoa, toimi musiikkisoitin tai ei.

#12 Olen soittanut 11 vuotta viulua, lopetin mentyäni lukioon. En kaipaa harrastusta, mutta taidokas jousimusiikki saa edelleen kylmät väreet aikaan.

#13 Olen elänyt 29-vuotisesta elämästäni 19 vuotta jonkun lemmikin kanssa.

#14 Ajattelin pidempään kuin välittäisin tunnustaa, että mango-meloni-jäätelössä on mangomeloni-nimistä hedelmää.

#15 Olen käyttänyt nettiä 12-vuotiaasta lähtien. Ensimmäinen nimimerkkini oli eve.

#16 En ole koskaan maistanut tupakkaa.

#17 Ensimmäinen painoon liittyvä muistikuvani on ala-asteelta, kun painoin 41 kiloa ja muut tytöt monta kiloa vähemmän. 

#18 Olen tuntenut pitkäaikaisimman ystäväni 5-vuotiaasta.

#19 Minulla on hääkuume.

#20 Toiseksi pitkäaikaisin ystäväni on minua kolme päivää vanhempi. Olemme kettuilleet vuosittain toisillemme suuresta ikäerostamme molempien syntymäpäivinä siitä lähtien, kun opimme pään aukomisen jalon taidon.

#21 En ole koskaan potenut vauvakuumetta, ja pahoin pelkään etten sellaista koekaan. Pidän silti lapsista, joten lienen niitä ihmisiä, joiden on järjellä päätettävä, milloin jälkikasvun on sopiva aika tulla.

#22 Haluaisin voittaa Lotossa, jotta voisin mennä löytöeläintaloon vapaaehtoiseksi.

#23 Rakastan parikymmenminuuttisia jenkkisarjoja. 2 broke girls, How I met your mother, Two and a half men, The big bang theory, Will&Grace, Dharma&Greg, Joey, Frendit jne.

#24 Olen jääkaappinatsi – tavaroiden täytyy mielellään olla aina samoilla paikoilla, tai ainakin samoilla hyllyillä.

#25 Vanhempani erosivat, kun olin 9-vuotias.

#26 Liikutun todella helposti.

#27 En ole tainnut koskaan olla täysin tyytyväinen vartalooni.

#28 Toivoisin olevani ammattitanssija.

#29 Kirjoitan ja ajattelen suhteellisen sujuvasti englanniksi. Saatan silti jäätyä, jos esim. töissä joudun käyttämään kieltä ns. varoittamatta.

#30 Kirjoitin lukiossa pitkän matematiikan. Se ei mennyt hyvin, enkä ymmärrä tänäkään päivänä, miksi ylipäätään halusin kirjoittaa sen.

#31 Sen sijaan olen edelleen katkera äidinkielen kokeesta, joka lähti ällänä ja palasi takaisin kahta pistettä vaille.

#32 Ihailen Jillian Michaelsia.

#33 Rakastan tuoreita mansikoita, ja kesäisin syön niitä litroittain.

#34 Olen ollut Facebookissa vuodesta 2007 (kai). En ole pelannut yhtäkään peliä, ja ärsyynnyn jokaisesta pelikutsusta.

#35 En osaa nimetä lempielokuvaani. Paras tänä vuonna nähdyistä on Suuri puhallus, joka oli samalla tavalla mutta vielä enemmän wow kuin Ocean’s Eleven aikoinaan.

#36 En tykkää vaniljasta enkä kookoksesta. En tuoksuna, en vartalovoiteena enkä syötynä.

#37 Kuluneen vuoden takia saatan puhua karmeista asioista arkipäiväisen monotonisesti.

#38 Luen paljon hömppää. Cecelia Ahern, Sophie Kinsella sun muut chicklit-kirjailijat ovat lemppareitani, ja uppoavat sekä suomeksi että englanniksi.

#39 Työkaverini lauloi minulle yhden toimistoaamuvuoron ajan rrrrrrrengasmarrrrrrrket -mainosta. Nykyisin repeän nauramaan joka kerta, kun kuulen kyseisen mainoksen radiosta.

#40 Jos pitäisi päättää yksi ainut ruoka jota söisin loppuelämäni (välittämättä ravintoarvoista sun muista), se olisi Siiskosen grillipatonki, jonka väliin laitetaan oivariinia ja grillattua kanaa.

#41 En tykkää kissa- tai koiraihminen -jaottelusta, sillä en voi valita. Luonani asuu kissa, mutta poden jatkuvaa koirakuumetta.

#42 Vaikka välillä ottaa koville, uskon ”kaiken järjestymiseen” ja ”elämän kantamiseen”.

#43 Channing Tatum on jumalainen, mutta pakko tunnustaa, että Magic Mike -leffan erinomaisuus meni minulta hieman ohi.

#44 Minulla on äärimmäisen huono tapa repiä rupia.

#45 Leikkautin itselleni otsatukan kuudennella luokalla. En tee samaa virhettä toiste.

#46 Rakastan kynttilöitä ja tuikkuja, mutta muistan hyvin harvoin polttaa niitä.

#47 Olen äärimmäisen laiska tiskaaja. Saatan pestä lautasen heti syötyäni, ja näin selvitä samalla lautasella monta päivää.

#48 Toivoisin olevani armollisempi itselleni.

#49 En ole koskaan käynyt Linnanmäellä.

#50 Rakastan villasukkia ja käytän niitä lähestulkoon aina, oli kesä tai talvi. Pahimmilla helteillä pärjään ilman, mutta muutoin villikset on saatava jalkaan heti aamulla herätessä tai päivällä/illalla kotiin tullessa. Jos on oikein kylmä, myös nukun ne jalassa.