Vielä yksi

Mietiskelin tuossa tämän blogin kohtaloa. Sisältöä ei ole enää tulossa (tätä ei lasketa), koska uusi blogi tuntuu nyt enemmän omalta. Poistaisinko kokonaan? En välttämättä viitsi, koska onhan tänne vuodatettu useampi vuosi vaikka mitä, ja saattaahan niihin jorinoihin tulla joskus tarve palata. Jotenkin se kokonaan poistaminen tuntuisi inhottavalta. Ehkä heitän koko roskan jossain vaiheessa salasanan taakse (sen saa toki pyytämällä, mutta postauksia tänne ei enää tule), ehkä jätän näille sijoilleen.

Kirjanmerkit kannattaa joka tapauksessa päivittää osoitteeseen http://www.lily.fi/blogit/raakasuklaata-ja-rannesiteita, sillä jotenkin tuntuu, että tälle olen nyt antanut kaiken sen, minkä pystyn. Yritän ja erehdyn kyllä jatkuvasti, mutta pääasiassa pyrin kohti parempia valintoja ja kieltäydyn suhtautumasta itseeni negatiivisesti - edes puoliläpällä.

Sen verran on kuitenkin pakko blogin aihepiiriin liittyen hehkuttaa, että kävin eilen parin kuukauden tauon jälkeen täyspitkässä attackissa. Eivätkä penikat tulleet kipeiksi. Olo on kuin kesälaitumelle lasketulla lehmällä, eli ei huooano.

Puspus ja heippa :)

Matka jatkuu

Päivät 29-35. Ihan käsittämätöntä ajatella, että tätä uutta meininkiä on takana jo viisi viikkoa. Vastahan tämä alkoi, ja vastahan sitä tuskaili törkeiden pasta- ja vaalea leipä -himojen kanssa, ja vastahan sitä oli kuolla nälkään aterioiden välillä.

Tästä on tullut jotenkin hirveän normaalia. Työkaveri kysyi jokin aika sitten, että kuinka paljon tätä on jäljellä. En meinannut aluksi ymmärtää kysymystä - vaikka varsinainen valmennus kestää sen kuusi viikkoa, ei minulla ole minkäänlaista aikomusta lopettaa nyt, kun olen vasta päässyt vauhtiin. Järkyttävistä lihavuorista jääkaapissa, miehen kanssa suoritetusta foodprepistä, jokapäiväisestä tiskaamisesta ja/tai kasvisten höyryttämisestä on tullut arkipäivää ja niin helppoa, ettei koko asiaa ymmärrä enää ajatella koko aikaa.

Voi elämä. En voi uskoa, että minä höyrytän yhtään mitään. Koko sanakin on suorastaan raivostuttava. Lisäksi olen muodostanut rakkaussuhteen bataattiranskalaisiin, ja tein eilen elämäni ensimmäiset raakasuklaat. Joko ärsyttää?

No, sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ei se raakasuklaa Fazerin punaista voita. On se hyvää ja aion tehdä toistekin, mutta ei minusta silti ole tullut sellaista ituhippiä, joka herkuttelee pelkillä proteiinipatukoilla ja goji-marjoilla. Kaikella rakkaudella. Ja eilen tässä residenssissä oli iltaruokana Kotipizzan tuotoksia - omani kyllä gluteenittomalla pohjalla, mutta eivät ne kinkut, tonnikalat ja salamit taida ihan suoraan tuosta ruokavalio-ohjeistuksesta olla. Ja kaksi siideriäkin join, hyi minua.

Sen takia tämä kai onkin ollut niin helppoa. Olen jostain mystisestä syystä oppinut käyttämään maalaisjärkeä, ja ihan oikeasti sisäistänyt sen, että jos 90% ruokavaliosta on kunnossa, sillä lopulla ei ole hitonkaan väliä. Nuo kymmeneen prosenttiin kuuluvat repsahdukset on helppo antaa itselleen anteeksi, kun ei ole mitään anteeksiannettavaa. Elämässäni ei oikeastaan ole enää repsahduksia.

Höhö, tuo kuulostaisi järjettömän omahyväiseltä, ellen olisi juuri kirjoittanut vetäneeni pizzaa ja siideriä. Tarkoitan siis, että herkuttelu ei ole hävinnyt kokonaan - vähentynyt toki, mutta edelleen nautin sokerisuklaasta, pizzasta ja saunasiideristä. Enkä yritäkään huijata itseäni väittämällä, etten tarvitse enää koskaan mitään muita herkkuja kuin raakasuklaan. Mutta jotenkin se asennoituminen noihin ruokavalion ohi syömisiin on muuttunut huikeasti, mikä tuntuu ihan huippuhyvältä.

Se, että fiilis on nykyään niin hyvä, tasapainoinen ja keveä, on syy sille, että tämä blogi on tainnut tulla tiensä päähän. Sen suurempia sentimentaalisia puheita pitämättä toivotan teidät tervetulleeksi uuteen osoitteeseeni Lilyn tontille. Toivottavasti nähdään siellä, mutta jos ei, niin lämmin kiitos tähänastisesta :)

P.S. Ainiin, meinasi ihan unohtua. Viidessä viikossa vaa'an lukema on hilautunut 4,8 kiloa pienemmäksi. Matka jatkuu tälläkin saralla.

Blogi-identiteettikriisi

Ensimmäinen seinä kaatui tänä aamuna, tyylipuhtaasti -4,6 kilolla. Ja joojoo, vaaka ei merkitse mitään ja joojoo, ainakaan sillä ei pitäisi hyppiä päivittäin, mutta in your face kaiken maailman seinät ja negatiiviset asenteet jajaja! On käsittämätöntä, millainen psykologinen vaikutus muutamalla sadalla grammalla voi olla, mutta tämän matamin aamu alkoi aurinkoisesti ulkona hönkivästä syystuulesta huolimatta.

Tulipa muuten tuossa pari päivää sitten eteen yksi ahaa-elämys. Minä en näe peilistä enää sitä vanhaa tuttua pullukkaa, joka sieltä on ennen tuijottanut takaisin. Salillahan tämä ilmiö tuli vastaan jo tovi sitten, mutta nyt kotipeiliinkin on muuttanut ihan näpsäkkä, hymyilevä tyyppi. Onhan sillä vieläkin sitä mahaa ja reittä, mutta suht hyväntuulisena se tuntuu niitä kantavan - vähän kuin lällättääkseen, että kohtapa teitä mamin muhkuroita ei enää olekaan. Enää ei huomio automaattisesti hakeudu niihin kohtiin joista tuo tyyppi ei ole kovin ylpeä, vaan saattaapa sieltä kuvajaisesta löytyä päivästä riippuen orastavat olkapäät tai silmäkulman pilke. Ihmetouhua.

Sitten muistui mieleen tämä blogi (tässä luki ensin tuli mieleen, mutta olen lukenut liikaa Fingerporia). Horisontaalisesti suhteeton. Toisin sanoen jos ei lihava, niin ainakin se pullukka. Aiemmin tuo nimi on kuvannut kirjoittajaansa loistavasti, mutta nyt se alkaa tuntua hitusen vieraalta. Enhän minä ole enää (kohta) suhteeton. Ainakaan horisontaalisesti - muilla tavoin todennäköisesti hyvinkin.

Haluanko vielä kirjoittaa blogia, jonka nimi ei kuvaa minua tai elämääni? No en. Haluanko lopettaa bloggaamisen kokonaan? No EN. Pitäisikö vaihtaa blogin nimi, mutta pitää sijainti? Hmmm... no ei ehkä, ihan hyvähän tämä on tällaisenakin, pysyköön ennallaan ja paikoillaan ainakin toistaiseksi.

Joko arvaatte, mihin tämä on menossa? Jos ei halua jatkaa nykyisellään eikä lopettaa kokonaan, niin ratkaisuhan on tietysti... uusi blogi. Kuka yllättyi? Minä en. Valmista ei vielä ole, mutta nimi on päätetty ja mahdollinen sijaintikin. Ajatustyö hurjassa vauhdissa. Stay tuned.

kuva

Uusi alku

Kuten edellisessä postauksessa tunnustin, ostin itselleni pari viikkoa sitten Alkuvalmennuksen. Viikon verran ehdin henkisesti valmistautua siihen, että kohta syödään maidottomasti ja viljattomasti, ja maanantaina se sitten alkoi. 

Päivä 1: Tänään se alkaa. Ohjeita ei näkynyt vielä ihan aamulla, joten söin aamupalaksi valkuaisista tehdyn munakkaan. Töihin evääksi lohta, kukkakaalia ja papuja, "kahvitauoille" omena ja purkki tonnikalaa. Ei kai näillä kovin pieleen voi mennä?

Note to self: älä lämmitä savulohta. Enää ikinä.

Jaahas, ruokaohjeet tulivat. Ruokavalioon ei kuulu ensimmäisten kahden viikon aikana juurikaan hiilareita, hedelmiä tai kananmunia (lisätään myöhemmin). Byhyy, kaikki ostetut nektariinit ja omenat menevät hukkaan, niinkö? Liityn alkulaisten suljettuun FB-ryhmään, joka tulvii kysymyksiä ja postauksia enemmän kuin ehdin lukea. Nälkä on ihan koko ajan.

Päivä 2. Söin taas aamupalaksi paistettuja valkuaisia vaikka ei "saisi", sillä ruokakaupassa käytiin viikonloppuna ja kaikkia tarvittavia ruoka-aineita ei tullut ostettua. Maissia ei suositella, hedelmät ja kananmunat eivät kuulu ensimmäisiin viikkoihin, tonnikalaa ei suositella elohopean takia... Syön lounaaksi lohta kurkun, paprikan ja maissin kanssa. Aamun tauolla meni omena, iltapäivällä purkki tonnikalaa. Töistä lähtiessä syön vielä vähäsokerisen proteiinipatukan, sillä en pääse heti kotiin syömään. Tunnen itseni kapinalliseksi. Pahin näläntunne häviää iltapäivällä, eikä tule takaisin koko päivänä.

Päivä 3. Taas nälkä. Olen tainnut totuttaa kroppani siihen, että täysi olo on se normaalitila, ja pompannut jääkaapille heti, kun on tuntunut siltä että jotain voisi syödä. Kaipa tuo ruho oppii ajan kanssa siihenkin, että pieneen näläntunteeseen ei kuole?

Eilen illalla tuli joka tapauksessa ensimmäistä kertaa sellainen olo, että hyvä tästä tulee. Maanantaina pää oli ihan pyörällä kaikesta uudesta, ja tiistaipäiväkin meni zombeillessa. Vieläkin kyllä tuntuu nälkä ja ajoittain tökkii ajatus, mutta ihan toiveikkaana tässä silti ollaan. Vaikka heraproteiinijauhe on ihan jäätävää kuraa, oliiviöljy ällöttää ja macadamiapähkinät maksavat enemmän kuin laki sallii, vaihtoehtoja on onneksi ihan suhteellisen hyvin. Ei tee mieli lyödä hanskoja tiskiin vaan ennemminkin opetella tätä uutta olemista ja syömistä - eivät ne valmentajat taida ihan paskaa puhua liputtaessaan maidottoman ja viljattoman puolesta.

Nesteet ainakin ovat lähteneet liikkeelle, sillä paino on pudonnut maanantaiaamusta 1,2 kiloa. Moinen tahti ei jatkune montaa päivää eikä laihtumisesta voi vielä puhua, mutta konkreettinen numeron pieneneminen lämmittää tällaisen vaakanatsin mieltä.

Päivä 4. Aamupalaksi kanafilettä, porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja macadamiapähkinöitä. Kanan syöminen klo 7 aamulla tuntuu vielä vähän oudolta, mutta kun vaihtoehtona on nenästä kiinni pitäen juotava heraproteiinipirtelö, syön kotkottajaa varsin onnellisena. Toisin kuin aiemmin viikolla, vielä yhdeltätoistakaan ei ole jäätävä nälkä. Öisin nukuttaa hyvin, olo on kevyempi ja pahin muutosvastarinta alkaa taittua. Muistan vihdoin ottaa "aloituskuvat" ja suhtaudun niihin yllättävän lämpimästi - siinähän sitä mahaa on, mutta siitähän se myös lähteekin.

Ei ihan perinteinen aamupala. Mutta (lähes) kaikkeen tottuu.

Päivä 5. Pienen näläntunteen kanssa pärjää jo ihan kohtuullisen hyvin - kroppa taitaa yrittää opettaa minua erottamaan nälän ja janon toisistaan. Suklaa ja sipsit olisivat ns. ihan hyviä, mutta eivät aiheuta sen suurempia tuntemuksia tai himotuksia. Sen sijaan Lidlin paistopisteen sämpylät ja riisipiirakat huutavat nimeäni, ja kuulen karjunnan parin kilometrin päähän työpaikalleni asti. Valkosipulin, mausteiden ja paprikakuutioiden kanssa paistettu jauheliha rehuineen saa silti masun tyytyväiseksi, ja samaa herkkua on tarjolla vielä kotonakin. Eilen ihan hyvässä hapessa heitetty reipas kävelylenkki luo uskoa siihen, että huomenna voisi käydä kokeilemassa, miltä kevennetty salitreeni tuntuu.

Päivä 6. Saan käytyä siellä salilla, jes! Parissa liikkeessä joutuu himmailemaan hitusen pienemmillä painoilla, mutta muuten sujuu hyvin. Nälkä yllättää myöhään iltapäivällä johtuen pidentyneestä ateriavälistä, mutta muulloin päivällä nälkää ei tunnu tai ainakaan se ei häiritse. Suklaata tekisi vähän mieli ja illan leffareissu jänskättää vähän ennakkoon (koska leffa=herkuttelu), mutta skippaan päivän aterioilta rasvat ja otan leffaan mukaan koko päivän annoksen pähkinöinä. Ei ihan oppikirjan mukaan eikä ihan yhtä hyvää, mutta huomattavasti parempi vaihtoehto kuin perinteinen Pätkispussi ja hervoton ämpärillinen popcorneja.

Päivä 7. Nukun vapaapäivän kunniaksi vähän myöhempään, ja tuntuu, että koko päivän saa/pitää syödä jotta ehtii imeä sisäänsä kaiken ohjeissa lukevan. Olo on suhteellisen energinen, lenkillä otan jopa muutaman hölkkäaskeleen. Totean, että lihapullia saa aikaan myös ilman korppujauhoja, sipulikeittoa ja kananmunaa, ja että kukkakaalimuusi on ihan toimiva perunamuusin korvike. Nestettä ja kuonaa on poistunut kehosta 2,4 kg sitten maanantaiaamun, joten ei huono ensimmäinen viikko.

Perinteiset lihapullat ja muusi vai ei-niin-perinteiset lihapullat ja kukkakaalimuusi?

 

 

Ensimmäinen viikko siis ohi, ja oikein positiivisin mielin jo ollaan. Ihan joka päivä tuskin enää tarvitsee kirjoittaa sillä jotenkin tämä kaikki tuntuu jo ihan normaalilta, mutta poikkeamista tai muuten vaan mieleen tulevista häpsingeistä voisin sanasen laittaa ylös. Miten on, kiinnostaako kyseisen ihmiskokeen seuraaminen päiväkirjamuodossa?

Pää pilvissä ja siivet kantapäissä

No ei nyt ihan, mutta melkein. Penikat ovat toipuneet hämmästyttävän hyvin, ainoastaan pientä vihlontaa/juilimista tuntuu aika ajoin. Mieli tekisi mennä, juosta ja pomppia, mutta joku ihmeellinen järjen ääni hillitsee kuitenkin vielä. Viime päivien mantra on monestakin syystä ollut älä innostu liian aikaisin.

Huvitti tuossa aamuna eräänä herätä; näin yöllä varsin liikuntapainotteista unta. Kävin siis unissani peräkkäin combatissa ja attackissa, huonoilla tennareilla eikä tuntunut missään. Naureskelin onnesta juostessani takaisin kotiin. Jotenkin teki mieli silittää alitajunnan päätä ja sanoa, että mie tiedän että sie tahtoisit jo mennä, mutta odota nyt kuitenkin vielä hetki. Vaikka tuo alitajuntani osaakin halutessaan olla varsinainen bitch ja järjestää minut kyseenalaisiin tilanteisiin, niin on silläkin hetkensä (yrittipä muuten toissa viikolla viestittää hyvin selvästi, että olin unohtanut hoitaa töissä yhden asian, mutta en tajunnut vihjeitä). No joo. Se siitä, ennen kuin alan kuulostaa liikaa Anastasia Steeleltä (Kuinka raivostuttavaa muuten puhua alitajunnasta kuin ihmisestä? Erittäin.)

No, koska en päässyt unelmoimaani attackiin enkä pääse vielä ainakaan viikkoon, kävin lievittämässä eroahdistustani Intersportissa. And look, how pretty they are:

Niiiiiin nätit. Ja istuvat kuin hanska. Eivät hiertäneet ensimmäisellä kävelylenkillä mistään kohtaa, ja tuntuivat muutaman hölkkäaskeleen aikana kuin noh, siiviltä kantapäissä. Kunhan joskus ikinä koskaan milloinkaan pääsen sinne attackiin, niin voisi ottaa nämä testiin myös sinne.

Otsikon ensimmäinen osaa taas viittaa yhteen blogin aihepiirin ulkopuoliseen projektiin nimeltä vaihda asuntoa. Mieli tekisi semisti innostua, mutta joku kummallinen järjen ääni on toistaiseksi ollut mukana tässäkin. Treenipuolta kyseinen projekti kyllä verottaa ja perinteineen 5-6 viikkokertaa on olosuhteiden pakosta vaihtunut 3-4 kertaan, mutta eiköhän se tästä taas tasoitu ja sitten mennään lujaa.

A bit excited, yes

Ilmeeni, kun tänä aamuna penikat eivät kipuilleet vähääkään, vaikka kävelin eilen ystävän kanssa vajaan 7 kilometrin lenkin:

kuva

 

Ei, en silti aio mennä vielä attackiin. Mutta aion kävellä. Ja käydä salilla. Ja ehkä ensi viikolla spinningissä ja/tai balancessa. Jajajajaja.

Mitä kuuluu?

Kaunista ja helteistä sunnuntaita, sedät, tädit ja henkilöt! Tämä ei ole virallinen paluu-postaus enkä tiedä onko sellaista ikinä tulossakaan, mutta koska tällä kertaa huvitti naputella, päätin jorinoida tänne. Mitä teille kuuluu? Minä olen kuluneen parin kuukauden aikana...

... syönyt yhtään liioittelematta ainakin kuusitoistatuhatta litraa mansikoita, koska nam. Alkavat pirulaiset vaan olla jo aika pieniä, eikä himoitsemiani puolen nyrkin kokoisia meinaa löytyä enää mistään.

... käynyt kaveripariskunnan häissä ja pukeutunut todistetusti muuhunkin kuin Nikeen. Ja suututtanut laukkukaupan tädin toteamalla, etten erityisesti välitä kullanvärisistä koristeista tai koruista.

... pukeutunut siihen Nikeen, ja ostanut elämäni ensimmäiset treenishortsit. Ja toiset. Ja kolmannet. Ja itseasiassa muutenkin niin hävyttömän paljon treenivaatteita, että siitä on alettu lämminhenkisesti kuittailla kotona. Mutta siis ihminenhän tarvitsee saman topin kuudessa eri värissä ihan ehdottomasti.

... menettänyt sydämeni bodyattackille, vaikka se on edelleen, kahdeksankin kerran jälkeen niin rankkaa että sitä on vaikea selittää. Joku siinä itsensä ylittämisessä kuitenkin kiehtoo, ja onhan se muikea tunne olla endorfiinipäissään sääriä myöten kananlihalla - pelkästään siitä ilosta, ettei kuollutkaan. Ohjaajana on kesän ajan heilunut sama sälli joka kävi vetämässä viime Tapaninpäivän näytetunnin, ja onkin osoittautunut kutakuinkin Fressin parhaaksi ohjaajaksi. Osaisipa joskus itsekin asennoitua omaan työhönsä samanlaisella ammattitaidolla.

... kehittänyt edelliseen kohtaan liittyen jonkin sortin kolmenkympin kriisin tms, jonka alitajunta on vähemmän ystävällisesti tunkenut unijutteluihin asti. En ole aiheesta erityisen ylpeä.

... käynyt kuuntelemassa lempiorkesteriani melkein eturivistä ja todennut, että Suomen kesä voi olla kylmä.

... todennut, että Suomen kesä voi olla myös kaikkea muuta kuin kylmä.

... päässyt vuoden treenitavoitteeseen vuoden puolivälissä - 200 kiloa taittui jalkaprässissä 30.6.

... saanut pudottamistani kiloista takaisin pari kappaletta, ja suhtautunut asiaan vaihtelevasti. Välillä veetuttaa urakalla, mutta suurimman osan ajasta asenne on syssymmällä sitten.

... hankkinut synttärilahjakortilla pidennykset ripsiin. Kerran olen jo ne huollattanut ihan omalla rahalla, ja aion huollattaa jatkossakin. Miksi, miksi vasta nyt?

... käynyt viettämässä laatuaikaa kylpylähotellissa, jonne raahasin myös salikamppeet mukaan ja jätin hyvällä omatunnolla ne käyttämättä. Joskus on kiva vaan rentoilla.


Jotta sellaista. Näistä kaikista ja paljon muusta on koostunut ohi pyrähtänyt kaksi kuukautta. Urhistelu ei ole unohtunut bloggailun jäämisen myötä vaikka kunnianhimoisimmat 4 salikertaa viikossa -ajatukset ovatkin jääneet - reenikertoja kertyy edelleen 4-6 viikossa riippuen muusta elämästä. Niin mielenkiintoiseksi poukkoiluni ei ole kuitenkaan muuttunut että viitsisin palata tauolta ainakaan vielä, mutta onhan tämä näppärä väylä olla olemassa niitä hetkiä varten, kun kymmenen sanaa ei riitä :)

Tauon paikka

Moni seuraamistani blogeista on nyt kevään aikana jäänyt tauolle tai lopetettu kokonaan. Noita toistaiseksi viimeisiä postauksia lukiessani on tullut itsekin mietittyä omaa bloggaamista. Miksi? Miksi ei? Saanko tästä enää mitään? Saako joku muu?

Pyöriteltyäni viimeksi mainittuja kysymyksiä joidenkin viikkojen ajan tulin siihen tulokseen, että vastaus on kaunistelematon ei. Blogini ei taida palvella tällä hetkellä ketään, ei minua sen enempää kuin ketään muutakaan.

Olen kirjoittanut blogeja nyt arviolta seitsemisen vuotta putkeen. Aloittanut uuden, palannut vanhaan, aloittanut uuden, lopettanut kaikki, aloittanut taas uuden. Tämä taitaa olla pisin pätkä, kun olen jaksanut postata enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Viime aikoina tästä hommasta on vaan kadonnut se juju, enkä oikein enää tiedä, miksi bloggaan. Minulla ei ole tarjota huikeaa laihdutustarinaa, elämäntapavinkkejä, ruokaohjeita tai kisadieettejä. Minä vain liikun, koska se on niin helkkarin kivaa.

Treenejä on ollut kiva kirjata ylös, mutta pelkästään se ei vain ikävä kyllä ole kovin kiinnostavaa. Blogi ei ole vienyt paljon aikaa, mutta blogi projekteineen on vienyt liikaa ajatuksia. Ja sitäpaitsi, jäähän minulle heia sekä excel-taulukkoni, joten pääsen toteuttamaan sisäistä nörtähtävää tilastofriikkiäni, vaikken bloggaisikaan.

Viimeinen postaus ikinä tämä tuskin on, mutta toistaiseksi viimeinen todennäköisesti kyllä. Ehkä pidän kesätauon ja palaan syksyllä entistä ehompana, ehkä aloitan kokonaan uuden blogin sitten joskus, tai ehkä lopetan bloggailun kokonaan. Mitään muuta varmaa en tiedä kuin sen, että haluan nyt kokeilla miltä tuntuu liikkua ilman viikoittaista yhteenvetoa.

Aikansa kutakin, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun joka toiselle kuoppaa kaivoi. Ihanaista kesää teille kaikille, jotka olette urhoollisesti jorinoitani lukeneet! Ensi viikolla alkaa attack :)

Tuollaisissa maisemissa vietin synttäreitäni reilu kuukausi sitten. Ollapa mieleni tulevana kesänä yhtä tyyni kuin tuo järvi.

Seminihkeyksiä

Jotenkin huvittavaa, että juuri kun on pari viikkoa sitten mesonnut lisäävänsä salitreenejä, tulee kaksi yhden kerran viikkoa putkeen. No, eiköhän tässä pikkuhiljaa palailla taas takaisin vähintään kahteen - tosin päätin rakastuttuani päätäpahkaa hiphop/street-tuntiin, että kesällä kolme kertaa neljän sijasta on oikein hyvä.

Kävin tosiaan maanantaina hoppailemassa toista kertaa, ja sunnuntain ei helvetti -fiiliksestä ei ollut tietoakaan. Ei se sisäinen true-hiphoppari vielä sieltä löytynyt, mutta keskityin vähemmän siihen miltä näytän esim. verrattuna ohjaajaan, ja osasin olla huomattavasti rennompi. Siitä huolimatta, että tunnilla oli osallistujia lisäkseni huikeat kolme.

Tiistaina oli paikallinen kävelytapahtuma, johon olin kaverini kanssa ilmoittautunut jo ennakkoon. Vettä satoi koko päivän eikä loppua näkynyt alkuillastakaan, mutta koska olin päättänyt, etten kestä jos olen vain ostanut 16 euron pinkin mainostuubihuivin, lähdimme kävelemään. Myöhemmin kotona tuli mieleen että niin, maksoin sitten 16 euroa siitä, että muistutin erehdyttävästi uitettua rottaa ja hytisin kylmästä koko viiden kilometrin ajan. Äääälyttömän fiksua, ja ihan ehdottomasti loogisempaa kuin vain maksaa siitä huivista... Ehkä ensi vuonna ilmoittaudun vasta, kun sääennusteet ko. päivälle ovat tiedossa.

Keskiviikkona oli viikon ainoa puntti ja päätin, että koska toista kertaa tuskin tulee, niin tehdään tästä yhdestä hyvä. Prässissä piti taas haastaa itseään piirun verran pidemmälle, ja sain kuin sainkin 180 kiloa liikkumaan. Treenin jälkeen luin Heidin postauksen painojen merkityksettömyydestä ja nauroin ääneen, kun en itse ollut mahtua salin ovista ulos egoni kanssa tuon prässienkan jälkeen. Tulinkin sitten miettineeksi, että miksi tuo prässi kiinnostaa niin kovasti ja miksi hihkun täällä ennätyksistäni. Syy taitaa olla se, että olen ylpeä siitä, että kehoni pystyy johonkin mihin en ole kuvitellut sen pystyvän. En koe olevani parempi kuin 80 kilolla prässäävä kanssatreenari tai huonompi kuin 300 kilolla prässäävä julkkisbloggari, koen vain hämmästystä ja kunnioitusta reisi- ja perslihaksiani kohtaan siitä, että ne tekevät tuollaista. Minusta 180 kiloa on ajatuksen tasolla niin älytön määrä, että on tolkuttoman hienoa kyetä nostamaan sitä jollakin ruumiinosallaan.

Ja on kai siinä joku itsetuntojuttukin (kun pystyt tähän, niin pystyt mihin vaan jne). Kulunut viikko on taas ollut jotenkin vaikea ja nihkeä, en ole viihtynyt kropassani ja tuntenut sen takia ajoittain syvääkin alakuloisuutta. Yritän opetella itselleni armollisempaa ja rakastavampaa ajattelumallia, mutta silloin tällöin ne epäonnistujan fiilikset vain nousevat pintaan, ja niistä on hankala yrittää päästä irti. Olisi varmaan syytä yrittää selvittää, miksi suhtaudun syömiseen niin eri tavalla kuin liikkumiseen; treenivapaat päivät ovat normaalia elämää eivätkä aiheuta huonoa omatuntoa, mutta huonosti syöminen ja herkuttelu ovat automaattisesti repsahduksia, sortumisia ja epäonnistujan tunnusmerkkejä. Ei ihan vedenpitävää logiikkaa, tiedetään.

No mutta, parin viikon päästä eräs suunnaton stressinaihe helpottaa joksikin aikaa, joten odotan mielenkiinnolla sen vaikutusta omaan olemiseeni. Josko onnistuisin hellittämään irti negatiivisista ajatuksista, tykkäämään itsestäni vähän enemmän ja lopettamaan itseni sabotoinnin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta todennäköisesti ihan tavoittelemisen arvoista.

Helteistä alkuviikkoa ihan joka sorkalle :)

Sillisalaattia

Hyvää iltaa täältä erikoislaatuisen viikon jäljiltä. Ei ehkä mennyt kuten suunniteltu, mutta itseä kuunnellen ja tuli kyllä tarpeeseen.

Viikko alkoi perinteisesti combatilla. Oli ehkä vähän väsymyksen merkkejä ilmassa, mutta ei kovin pahasti. Tiistaiaamuna töihin lähtiessä ajattelin, että jos en olisi etukäteen päättänyt mennä illalla salille, jäisi varmaan lähtemättä. Kävin kuitenkin, ja ihan kohtuuhyvän treenin teinkin.

Sen jälkeen iski jonkinlainen voimattomuus. Pääkopan puolesta treenejä olisi voinut suunnitella viikolle normaalisti, mutta kroppa tuntui jäätävän väsyneeltä. Koska pyrin nykyään elämään tuntosarvet mahdollisimman pystyssä, totesin jotta okei, levätään niin kauan kuin tarpeen on, vaikka koko loppuviikko.

Torstaina kävin hieronnassa, jossa käytiin läpi pohkeet, takareidet ja selkä-hartia-niska -alue. Teki niin gutaa, että olisi tehnyt mieli halata hierojaa. Perjantainakin levättiin koska hieronnan jälkeinen lihasarkuus ja edelleen hitusen tuntuva väsymys.

Eilen suuntasin käymään vanhempien luona sekä muutenkin ex-kotimaisemissa, joten tuli istuttua ns. puoli päivää autossa. Ajoin myös nykyistä edeltäneen asuinpaikan ohi/läpi ja totesin, etten tunne kyseistä kaupunkia kohtaan enää mitään. En positiivista, mutten myöskään negatiivista. Paikasta on tullut beige, ja nykyisestä kotikaupungista (perhana että kiertely on vaikeaa - tunnustettakoon, että asun Mikkelissä) koti. Ja koska reissut kotipuoleen ovat erinäisistä syistä nykyään henkisesti äärettömän raskaita, tuntuu valtavan hyvältä, kun kotiin on niin ihanaa tulla. Mitä lähemmäs Mikkeliä pääsen, sitä helpompi on hengittää.

Niiiiiiiin missäs olinkaan? Pahoittelut polveilevasta tekstistä, olen nykyään kyseisten reissujen jälkeen aina jonkin aikaa piirun verran rikki ja pois päältä, joten hengentuotos on sen mukaista.

Joka tapauksessa, päivän autoilun jälkeen alkoi illalla tuntua, että oikeastaan ulkona olisi ihan mukava käydä. Siispä pienelle lenkille äitipuolen kanssa ja avot - piristyi niin mieli kuin kroppakin. Tänään ajelin isovanhempien kautta takaisin kotiin, ja kun olin aiemmin bongannut tämän päivän lukujärjestyksestä sen hiphop/street -tunnin jota oli tarkoitus joka tapauksessa kokeilla joskus, niin pitihän sinne mennä ämpyilemään.

Ja olihan se vallan positiivinen kokemus, kuten olin hitusen pelännytkin. Ohjaaja oli todella sympaattinen, suloinen ja välitön nuori tyttö, joka onnistui vakuuttamaan todennäköisesti jokaisen salissa olleen siitä, että meistä kaikista tulee hiphopguruja. No joo. Tunnustettakoon tosin, että ensimmäinen ajatus tunnin kunnolla alettua oli, että **ttu tästä tuu hevonhelvettiäkään. Vaan tiedättekö, mikä on paras lääke tuollaiseen fiilikseen? Päättää olla ottamatta itseään liian vakavasti, antaa itsensä näyttää sammakolta tehosekoittimessa ja ottaa tanssista kaikki irti. Huomenna uudestaan!

 Viikonloppuna söin sekä hyvin...

... että hyvin huonosti. Molemmat toiminnot tekivät hyvää.

Viikon/viikonlopun saldona siis lepoa treeneistä, liian vähän unta, lukuisia syötyjä plussakaloreita, treffattuja rakkaita ja läheisiä, ja vähän sitä liikuntaakin. Sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja antoisaa, sydäntäraastavaa surua, väsymystä, naurua ja voimaantumista. Ei pöllömpää, mutta saa arvostamaan perusviikkoja. Olisikohan ensi viikko sellainen?

Positiivinen ongelma

Uskomatonta, että on taas sunnuntai. Ajan kiitäminen viime viikkoina on kyllä todennäköisesti johtunut ylimääräisistä vapaapäivistä (mainitsinko jo, että nykyisessä työssäni pyhät ovat oikeasti pyhiä?), joten josko ajankulu normalisoituisi, kun pääsen aloittamaan täydet työviikot.

Kuluva viikko näyttää ahkeralta, ja oikeastaan tuntuikin siltä. Lepopäiviä on vain yksi, mutta missään vaiheessa ei tuntunut pahalta. Reenit tuntuivat muutenkin sujuneen ns. omalla painollaan, sillä mitään ihan hirveän erityistä ei ehtinyt jäädä mieleen (paitsi se, että torstaina pääsin vapun takia salille jo aamupäivällä). Autopilotti-moodi saattoi kyllä johtua siitäkin, että sain taas käsiteltäväkseni asioita, joita en heittäisi edes pahimman vihamiehen naamalle. Brrrrh.

Ehdin muistaakseni tiistain puntin jälkeen miettiä, että nyt kun kahden kerran viikkotahti on omaksuttu, olisi mukava vaikka lisätä salitreenejä. Sitten bongasinkin Fressin kesälukujärjestyksen ja kyllä, minulla on ongelma.

Alkuperäinen ajatus oli, että josko joka toinen viikko tekisin neljä punttia ja joka toinen viikko kaksi. Kesälukujärjestyksen nähtyäni totesin kuitenkin ensitöikseni, että voihan helvetti. Tarjolla on vanhoja tuttuja eli combattia, balancea ja spinningiä, ja uutuutena hiphop&street -niminen tanssitunti sekä bodyattack. Salilla pitäisi käydä, ja myös kävelylenkit tuntuvat tärkeiltä. Olin myös ajatellut, että jos jossain vaiheessa taas herättelisi henkiin sitä hölkkärimpuilua. Ja näiden kaikkien keskellä pitäisi muistaa se lepo.

See my problem here? En ole erityisen halukas luopumaan mistään ihanuuksista, mutta jopa minun laskukaavallani suhteutettuna 5-6 aerobista, 4 salitreeniä ja yksi balance eivät ihan kohtaa nykyisen kunto-/energiatasoni tai  vuorokaudesta käytettävissä olevien tuntien kanssa. Jostain olisi siis luovuttava, mutta mistä?

Attack tulee olemaan osa viikko-ohjelmaa, sillä sitä ohjaa kesällä potentiaalinen ohjaajalemppari. Salistakaan en luovu, joten pyhänä pyrkimyksenä on alkaa jossain vaiheessa noudattaa tuota neljän ja kahden kerran vuorottelua eri viikkoina. Tässä kohtaa pitkällä matikalla laskettuna toisella viikolla on jo menossa neljä punttia + attack. Sen verran onnistuin neuvottelemaan oman pääni kanssa, että ehkä yksi totaalilepo riittää, ja toinen voisi olla palauttava lenkki tai balance. Tsek, kuusi treenikertaa käytössä.

Toisella viikolla olisi saman logiikan mukaan käytettävissä neljä päivää, jos pari salitreeniä on vakio. Spinningeistä luovuin alkuunsa, joten jäljellä olisi hiphop&street, balance, lenkkeily, combat ja attack. Kaiken järjen mukaan pitäisi pudottaa pois toinen kovatehoisimmista, mutta kun minen taho yhyhyy byääh.

Viikon päästä maanantaina näkyy olevan tarjolla tuota hiphoppia, joten ajattelin käydä kokeilemassa. Toivon ja rukoilen sormet ristissä että vihaisin koko lajia, ja että tunti olisi yhtä helvettiä alusta loppuun. Tai edes vähemmän-kivaa niin kuin zumba ja sh'bam (niiden muistikuvien mukaan, jotka minulla niistä on). Pahoin kuitenkin pelkään, että nykyään uinuvat mutta jossain sisuksissa vielä hengissä pihisevät tanssihimoni saavat yliotteen, ja/tai tunti on pelkkää mannapuuroa mansikoilla. Siinä tapauksessa giljotiinin alla on combat, ja se jos mikä kuulostaa oudolta ja väärältä omaankin korvaan.

Vaan onhan tämä aika positiivinen ongelma, runsaudenpula. Voisi olla ja joskus olikin myös niin, että sitä mieleistä harrastetta tai liikuntamuotoa ei ollut. Ja onhan tässä vielä muutama viikko kesälukkarin alkuun, eli vielä ehtii alkaa vihata jotain parhaustuntia tai kehittää viikkoon yhden päivän lisää.

No huhhuh

Hyvää sunnuntaita! Ja pahoittelut samaan hengenvetoon (jälleen) viikoksi venähtäneestä postaustauosta. On vain ollut sanalla sanoen häkellyttävä viikko, eikä sitä voi oikein muuten kuin otsikon toteamuksella kuvailla.

Tälle viikolle mahtui siis sekä viimeinen työpäivä nyt jo entisessä työpaikassani, sekä allekirjoittaneen 30-vuotissynttärit. Minähän en tunnetusti ole mikään bilehile partygirl, mutta ajattelin, että jos sitä kerran kymmenessä vuodessa ns. laittaisi isolleen. Vuokrasin synttäreitä varten paikallisen invalidiliiton mökin/päärakennuksen, kutsuin parikymmentä vierasta joista paikalle pääsi 13 ja buukkasin lahjakkaan nuoren miehen säestäjineen esiintymään. Artisti oli vieraille kahta henkilöä lukuunottamatta yllätys (olihan se ihihihihi-innostus joillekin purettava etten räjähtänyt), ja mieleinen yllätys olikin. Pilleet olivat hyvin minun näköiseni, kaikin puolin onnistuneet ja ihkupihkut.

Pilleet olivat tosin synttäreiden lisäksi myös läksiäiset, sillä noin puolet vieraista oli ex-työkavereita. Olen torstaista asti odottanut sitä, että en mene sinne (töihin) enää koskaan iskisi tajuntaan. Tänä aamuna se sitten iski, tyhjyys. Pieni pala tuntui kurkussa, joten pomppasin sängystä kuin aropupu ja naamioin hämmennykseni kämpän puunaamiseen. Hyvin toimi, ja tasapainoinen olo palasi muutamassa tunnissa.

Viikon urhistelut näkyvät tuttuun tapaan yllä. Oli käsittääkseni ihan hyvä viikko niitäkin ajatellen, mutta jotenkin ajatukset ovat nyt jossain muualla kuin lihaksissa. Kävin pitkästä aikaa spinningissä, lenkkeilin kauniissa kevätsäässä penikat kipeiksi ja liikuttelin jalkaprässissä taas pitkästä aikaa 150 kiloa. Kokeilin myös penaa, ja rintalihakset kiljuvat edelleen jotta mitä jäbä duunaa - olisi ilmeisesti syytä lähestyä penkkiä hitusen useamminkin.

Ensi viikosta alkaen pitäisi alkaa opetella uutta elämänrytmiä, ja ennen kaikkea ymmärtää ajaa keskiviikkona sinne uuteen työpaikkaan vanhan sijasta. On se jännää.

Se täytti 30 ja pisti päälle muutakin kun trikoot.

Muutosta muutosta

Mainitsin joskus pari viikkoa sitten, että keväällä saattaa tapahtua jänniä asioita, mutten taikauskoineni uskaltanut kertoa yhtään enempää. Nyt kun ns. paperihommat on tehty, taitaa olla turvallista jo ihan vähän innostua: sanoin eilen itseni irti nykyisestä työpaikastani, ja viimeinen työvuoroni on 17.4. Ilman tietoa jatkosta en olisi uskaltanut tuota tehdä, mutta jonkinlaisen hypyn tuntemattomaan teen silti, sillä en ole tulevan työni kaltaisia hommia ennen tehnyt. Minusta tulee siis konttorirotta (virallinen nimike myyntiassistentti).

En vielä voi edes käsittää niitä kaikkia muutoksia, jotka tulevat hetken päästä olemaan arkipäivää. Koska rakastan listoja:

- Työaikani tulee olemaan klo 8-16, maanantaista perjantaihin. Ei iltavuoroja, ei viikonlopputöitä. Säännölliset työajat - en saata edes kuvitella, miltä moinen tuntuu.
- Pääsen hyödyntämään koulutustani.
- Jatkan asiakaspalvelua, mutta ne naama punaisena pikkuasioista karjuvat turjakkeet tulevat vähenemään radikaalisti.
- Sanoinko jo, että viikonloput ovat vapaat? Aina? Voin vihdoinkin yhtyä radion aamujuontajan sirkutukseen perjantaista sen sijaan, että tahtoisin työntää hänen päänsä peltiämpäriin ja iskeä siihen moukarilla.
- Palkka nousee.
- Työmatka lyhenee.
- Minulle muodostuu hyvin todennäköisesti säännöllinen unirytmi.
- Pääsen mille tahansa alkuillan jumppatunnille milloin tahansa.
- Voin katsoa Salkkarit siihen aikaan kun ne oikeasti tulevat.
- Liityn siihen ihmisryhmään joka syö lounasta. Muutenkin ruoka-ajat säännöllistyvät entisestään, kun en syö lämmintä ruokaa yhtenä päivänä klo 13.30 ja toisena klo 18 jne.
- Arkeeni tulee ylipäätään tolkuttomasti lisää säännöllisyyttä ja rutiinia.

Ainut miinus jonka hommasta keksin on se, että aamusalit vaihtuvat nyt iltapäivä- tai iltasaleihin. Voisihan sinne tietysti mennä jo vaikka viideltä aamulla, mutta itseni tuntien so not gonna happen. Vaan jospa sitä tottuisi siihen, että salille mennään töistä suoraan niin kuin tsiljoonat muutkin ihmiset.

Alle parikymppisenä olin sitä mieltä, etten koskaan ikinä milloinkaan tahdo mihinkään kasistaneljään-työhön. 25-vuotiaana tajusin, että sehän itseasiassa onkin juuri se, mitä nimenomaan tahdon. Nyt olen sen saavuttanut. Turha sanoakaan että tunnen itseni semisti ikälopuksi (kahden viikon päässä vaanivilla synttäreillä ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä). Melekosen hienoa silti.

Back in the game

Yritä tässä nyt sitten keskittyä blogipostaukseen, kun telkkarissa Olli Herman on juuri vetänyt All the best girlsin. En ole tuntenut erityisen lämpimiä tunteita kasarilookia tai -poppia tai edes Olli Hermania kohtaan, mutta nyt taidan olla ihan pikkuisen rakastunut. Jälkimmäiseen siis. Hihi.

Ai niin olikos tämä treeniblogi? Kuluneella viikolla uskalsin tosiaan palailla varovasti takaisin elävien kirjoihin. Käveltyä tuli pariin otteeseen (keskiviikkona siis vain yksi lenkki, tupla-walking johtuu heian antamasta mitalista), ja innostuinpa käymään kahdesti balancessakin. Punttitreeniin voimat eivät olisi vielä riittäneet, joten balance oli juuri sopivan lempeää ja hidastahtista toipuvalle kropalle. Eikä se silti mitään himmailua ollut, sillä perjantaina aristi mukavasti yläselkää, kylkiä ja takareisiä.

Maanantaina, perjantaina ja tänään oli typerät työvuorot treenejä ajatellen, eilen skippasin urhistelun Jenni Vartiaisen takia. Keikka oli hyvä ja nainen ihana, mutta voi luoja että se baariskene ei vaan todellakaan ole meikäläistä varten. Etenkään siinä tapauksessa, että juottola on niin täyteen ammuttu, että hyvä jos mahtuu hengittämään. Erityisesti tunnelmaa latisti se, että jäin jumiin itseäni päätä pidemmän jantterin ja kaiteen väliin, joten puolet keikasta meni punoessa murhanhimoisia suunnitelmia. No ei nyt ihan, mutta kun hienovaraiset vihjeet eivät tehonneet, puoliksi vakavissani harkitsin, että joko a) nuolaisen tyypin niskaa tai b) alan tunkea hänen paidankauluksestaan sisään pillejä, jääpaloja sun muuta rekvisiittaa. Mutta Jenni oli hyvä. Seuraavalle baarikeikalle aion joka tapauksessa mennä joko a) kuolleen ruumiini yli tai b) kun lavalla on joku, jota fanitan sydämeni pohjasta.

Huomenna voisi mennä salille. Edellinen kerta taisikin tapahtua suunnilleen niihin aikoihin kun Väinämöinen tänne hiihti, joten lievästi sanottuna jänskättää nähdä, millaista räpellystä on tiedossa. Lisäksi jänskättää pari muutakin juttua, mutta niistä lisää sitten kevväämmällä :)

Parhausasioita

Pienestä se voi ihmisen mieli joskus tulla hyväksi. Laitoin pari päivää sitten Lempparille angstipäissäni itkuvinkuvonku-sähköpostin, jotta en tykkää uittaa salaattia öljyssä ja avokado tökkii ja yhyhyy, eli voisinko mitenkään handlata tuota rasvapuolta pähkinöillä. Sain siunauksen asialle, jee! Eli heippahei avokadot ja tervetuloa väli- ja iltapalarahkan pähkinät, teitä onkin ollut jo iiiiso ikävä.

Vielä isompi jee:

Paikallisessa kioskissa myydään tällä viikolla irtokarkkeja ja Parrot'sin pähkinöitä puoleen hintaan, koska toimittaja vaihtuu. Jumankekka, pähkinöitä 9,90 eurolla kilo! Ostin vaatimattomat 845 grammaa ja suunnittelen vielä toista täsmäiskua loppuviikolle. Huomatkaa myös ammattilaisuutta hipova kuvanmuokkaustaidonnäyte jolla estän sen, ettei ainakaan tätä kautta kukaan ehdi apajille (muahahahahha). Siellä oli muuten niitä maailman parhaita suklaakuorrutteisia cashewpähkinöitäkin, hmmm...

Kaikista isoin jee: Fressin kesäohjelmistoon tulee bodyattack! Huutomerkki! Mie tulen niiiin kuolemaan sinne, mutta ei se haittaaaaaaa. Jee!

No siitä epävarmuudesta

Heti alkuun jälkiedit: Honasin vasta nyt, että olen saanut uuden lukijan, jee! Tervetuloa!

Olen kärsinyt viimeiset päivät omituisesta tunteesta. En oikein ole osannut osoittaa sormella, mutta joku on ikäänkuin tökkinyt takaraivossa, häirinnyt, ärsyttänyt, vaikeuttanut keskittymistä. Päässä on risteillyt melko paljon negatiivisia ajatuksia, kohdistuen lähinnä omaan itseen, kroppaan ja tekemiseen.

Kun annoin ajatusvirran kulkea vapaasti, tunnistin vihdoin sen häiritsevän omituisen tunteen: epäilys. Siitä, kykenenkö sittenkään siihen, mihin marraskuussa taas kerran ryhdyin. Blogia alusta asti lukeneet tietävät, että olen aloittanut uudestaan lukemattomia kertoja, ja tähän mennessä yhtä monta kertaa epäonnistunut. En välttämättä ole luukuttanut epäonnistumista suureen ääneen, mutta sen on voinut lukea rivien välistä. Paino on pyristelyjen jälkeen jopa noussut sen sijaan, että olisi laskenut kuten toivoin.

Tämä on se vaihe ja tunnetila, jonka seurauksena olen aina aiemmin antanut koko homman olla. En voi sanoa että luovuttanut, sillä liikunta on kaikesta huolimatta aina jatkunut suht aktiivisena. Ruokailujen suhteen olen kuitenkin vaihtanut vaihteen vapaalle, tyrkännyt auton alamäkeen ja toivonut parasta. Metsäänhän sitä on aina menty.

Nyt kun miettii, niin tällä kertaa vaihe on ollut suht helposti tunnistettavissa. Flunssa iski, ja vaikka se ensimmäinen lenssupätkä sujui syömisten suhteen ihan kohtuullisesti, niin tällä jälkimmäisellä suusta on mennyt alas jos ja vaikka mitä, joka päivä. Olen ollut taas sen saman ajatuksen äärellä, josta luulin jo päässeeni eroon: kun en kerran voi liikkua, niin mitä väliä millään on?

Ajatus on siinä mielessä haitallinen, että se on saanut minut epäilemään itseäni ja kykyjäni. Olen ottanut pitkin talvea edistyskuvia itsestäni, ja ne näyttävät edelleen mielestäni yhtä hirveiltä kuin alussakin. Minulle on aina jankutettu, että valokuvissa näkyy totuus - jos se on totta, niin voisin saman tien heittää kirveen kaivoon. Sitäpaitsi alkuperäinen suunnitelmanihan oli painaa alle 70 kiloa kolmekymppisilläni. Siitä ei näytä tulevan mitään, joten miksi edes yrittää? Eikö ole ihan sama antaa olla ja palata vanhoihin, turvallisiksi todettuihin tapoihin?

Mietitään nyt kuitenkin vielä. Okei, valokuvat ovat karmeita, siitä ei päästä mihinkään. Mutta entäs sitten paino? Se on laskenut nelisen kiloa. Mittanauha kertoo, että ympäri kroppaa on kadonnut marraskuun alusta 22,5 cm. Työhousut eivät kiristä. Minulla on yhdet treenihousut, joita olen pitänyt kiristämättä vyötärönauhaa ollenkaan. Viime viikolla viikkojen tauon jälkeen laitoin housut jalkaani, ja ennen combattia huomasin, että vyötärökaistale oli valahtanut alas. Solmin kiristysnauhan, ja tunnin jälkeen kotona riisuin housut avaamatta solmua. Äitipuoli totesi viimeksi nähdessämme minun kaventuneen, ja ystäväni ilmoitti nähneensä minut ohimennen töissä takaapäin, ja että olen selvästi laihtunut.

Okei, en tule painamaan alle 70 kiloa synttäripäivänäni, mutta tietääkseni ja toivottavasti elämä ei lopu siihen päivään. Käsittääkseni aikaa on vielä senkin jälkeen, vaikka koko loppuelämä. Kun noudatin pääpiirteittäin tunnollisesti Lempparin antamia ruokailuohjeita, sain tuloksia. Olisiko tässä nyt kuitenkin riittävästi syitä jatkaa, vaikka tällä hetkellä vaikealta tuntuukin?

Niiskutusta ja hakusanoja

Jotta ei nyt suju ihan toivotusti tämä viikko. Maanantaina terveempi olotila sai huijattua minut pienelle kävelylle, mutta tiistaina lyötiin flunssan toimesta avokämmenellä poskelle, ja tämä helkkarin niiskutus alkoi. Olisin ollut niiiiin valmis luopumaan pöpöistäni jo pelkillä kurkkuoireilla mutta ehei, vedetään nyt ihan koko täyspitkän käsikirjoituksen mukaan.

Se on kuitenkin mainittava saavutuksekseni, etten ole lenssusta huolimatta vetänyt ruokapuolta ns. vessanpöntöstä alas. Taisi olla eilen, kun tajusin että jumaliste, ties monesko päivä flunssaa menossa enkä ole imuroinut sisuksiini esim. puolta kiloa suklaavanukasta tai kokonaista suklaalevyä. Töihin viedyistä tuliais-Dumleista toki olen syönyt muutaman sillä en minäkään mikään yli-ihminen ole, mutta pääasiassa syömingit ovat pysyneet aisoissa. Harvinaista, mutta erittäin miellyttävää.

Kun nyt ei sinne treenailemaan päästä, niin herkutellaan muutamalla hakusanalla, joilla blogiini on päädytty:

¤ täytetyt paprikat

Kyllä, ne ovat hyviä, melkeinpä yksi lempiruuistani. Käyttämäni hyvin yksinkertaisen reseptin saat tästä.

¤ anoreksia kehonkuva

Olen hämmentynyt. Hyvin, hyvin hämmentynyt. Kirjoittelin omasta kehonkuvastani täällä, mutten muista edes maininneeni anoreksiaa missään kohtaa blogiani. En ole varma mitä etsit, mutta toivottavasti saat sen avun mitä tarvitset ja tahdot.

¤ kilppariarvot ja lääkitys

Molemmat ovat minulla pitkän, pitkän taistelun jälkeen kunnossa. Mikäli on syytä epäillä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa, suosittelen lämpimästi käymään testeissä. Jos on syytä epäillä lääkityksen olevan perseellään, suosittelen mainitsemaan asiasta lääkärille. Elämä on huikean paljon helpompaa, kun nuo hommat skulaavat.

¤ katu-uskottavuutta

Kyllä. Sitä täältä löytyy roppakaupalla, kaikilta elämän osa-alueilta. Hahahahahaha jooei.

¤ hanna karttusen

Tanssi? Kroppa? Lahjakkuus? Tanssipari? Etsitpä mitä hyvänsä, niin suosittelen sydämeni pohjasta katsomaan tämän:

Kylmiä väreitä alusta loppuun, en kykene ymmärtämään miten ihmisvartalo pystyy tuollaisiin asioihin.

¤ täsmäliikkeet selkäläskeille

Olen pahoillani tuottaessani pettymyksen, mutta kärsin samasta ilmiöstä. Kerro minullekin, jos löydät avun vaivaan.

¤ hymyily asiakaspalvelutyössä

Se on haaste, silloin tällöin jokapäiväinen sellainen. Valitettavasti kuitenkin pakollista, tai ainakin suotavaa.

¤ pallonaama

Ding ding ding, you've hit the jackpot!

¤ hitu pienesti blog

En tänä päivänäkään ole ymmärtänyt mitä hait, mutta toivottavasti löysit etsimäsi.

Mukavaa viikonloppua! 

Home sweet home

Minua on nyt parin kuukauden sisällä näpäytetty kaksi kertaa. Olen tunnetusti aina ollut hyvin epäileväinen vierailevia tai itselleni tuntemattomia ryhmäliikuntaohjaajia kohtaan, sillä monta kertaa olen todennut, ettei ole vakkarilemppareiden voittanutta. Tänään oli kuitenkin taas edessä pähkäily: bodycombat ohjaajanaan nimi, joka ei soittanut päässäni minkään valtakunnan kelloja. Sain kuitenkin varattua tunnin kuinka hirveää se oikeasti voisi olla -ajatuksen siivittämänä sillä arvelin, että saadakseen combatista huonon on oltava kyseenalaisella tavalla harvinaisen lahjakas.

Niinpä siis saapastelin odottamaan tunnin alkua ja bongasin jumppareiden joukosta naisen, jonka olen nähnyt moneen kertaan maanantain combat-tunnilla ja joskus miettinyt, uskaltaisinko käydä sanomassa, että kadehdin hänen sivupotkuaan. Välähtipä siinä mieleen, että olisipa se ohjaaja nyt tuo tuossa - ja mikä hienointa, sehän oli. Nainen veti tunnin ammattilaisen ottein, eikä jättänyt edes tällaiselle vastarannan kiiskille mitään moitittavaa. Kävinkin kiittämässä tunnista ja kerroin, että en nimen perusteella tiennyt yhtään ketä odottaa, mutta salaa toivoin hänen olevan puikoissa. Nainen kertoi olevansa vielä täysi noviisi ja vasta aloittelevansa, totesin hänen vetäneen hyvin ja kehuin sitä sivupotkuaankin, sekä kannustin jatkamaan samaan malliin. Tyyppi vaikutti aidosti ilahtuneelta palautteesta, ja vaikka aiemmin olen pitänyt häntä jotenkin "kovan" oloisena, vaikutti hän hyvinkin herttaiselta höpöttäessään.

Eli kyllä, joudun toiseen kertaan tapaninpäivän jälkeen tunnustamaan, että kyllä niiden tuntemattomien ohjaajienkin tunneille vaan kannattaa välillä uskaltautua. Pahinta mitä voi tapahtua on menettää tunti ajastaan - parhaassa tapauksessa puikoissa voi heilua ihan omaa luokkaansa oleva attack-ohjaaja tai tämänpäiväinen iloinen yllätys. Not too bad.

*** 
Risteilyltä on siis kotiuduttu ja kutakuinkin palauduttukin. Jännää on se, että vaikka alkoholinkulutus olisi hyvin vähäistä (yhteensä 3,5 annosta koko reissun aikana) ja valvominenkin kohtuuden rajoissa (molempina öinä yli 7h unta), vanha menee tuollaisista reissuista ihan rikki. Rankinta taisi olla bussissa istuminen, kun ei saanut riittävästi oikoa jumittavia jäseniään. Voisinko kuulostaa enää kurpahtaneemmalta?

Joka tapauksessa, mitä tulee painonpudotushaaveisiin ja terveellisiin ruokavalioihin sun muihin, parantamisen varaa jäi seuraavaa kertaa ajatellen reilusti. En kuitenkaan vetänyt totaaliövereitä missään suhteessa, ja osan ajasta tein jopa niin järkeviä valintoja kuin olosuhteet huomioiden oli mahdollista. Ja niin kivoja irtiottoja kuin tuollaiset reissut ovatkin, niin olipa silti äärettömän mukava tulla takaisin kotiin ja syödä ihan tavallista ruokaa.

Harvinainen herkku eli suklaagelato shoppailupäivän lomassa. Oli muuten aivan törkeän hyvää.

Elämäni esineet

Ihanainen Tiinuska oli vastannut blogihaasteeseen ja kerännyt samaan postaukseen elämänsä 11 tärkeintä esinettä, ja kehotti allekirjoittanutta tekemään samoin. Kavalkadista olisi epäilemättä tullut erilainen jos tätä olisi miettinyt esim. kaksi viikkoa, mutta näillä yhdellätoista mennään tänään. Esineet eivät ole tärkeysjärjestyksessä sillä siihen en enää kyennyt.

1. Villasukat

Käytän villasukkia ympäri vuoden, lähestulkoon kaikki sisätiloissa vietetyt hereilläolohetket (joskus myös nukun ne jalassa). Kannan niitä mukana niin pitkillä kuin lyhyemmilläkin reissuilla, eikä niitä voi koskaan olla liikaa. Jos haluat tehdä minuun vaikutuksen, lahjoita minulle kirkkaanväriset villasukat.

2. Fressin kanta-asiakaskortti

Tiinuskaa lainatakseni; ei se varsinainen esine vaan se, mitä sillä saa. Asiakkuus on kestänyt reilut kolme vuotta eikä loppua näy.

3. Rannekoru ja sormukset

En käytä näitä kaikkia kerralla (esim. pikkurillissä oleva sormus sopii parhaiten nimettömään ja peukalossa oleva etusormeen), vaan useimmiten kahta sormusta rannekorun lisäksi. Kaikki ovat lahjoja rakkailta ihmisiltä, joten tunnearvo on euromääräistä arvoa suurempi.

4. Unia-tabletit

Tämä ei suoranaisesti ole esine, mutta minulle tärkeä ja elämääni helpottava käyttötavara joka tapauksessa. Löysin vuosia jatkuneen huonosti nukkumisen jälkeen avun luontaistuotekaupasta ja melatoniinista, ja vaikka kykenen jo nukahtamaan ilman näitä, ovat nämä loistava hätävara niihin hetkiin, kun unentulon tietää syystä tai toisesta viivästyvän. 

5. Oma tyyny

Edellisen tavoin tästä on tullut minulle tärkeä, sillä jokainen tietää miten mainio olo on hyvin nukutun yön jälkeen. Mihinkään hienoihin Tempureihin tms. en ole koskaan päässyt tutustumaan, omani taisi maksaa 15 euroa ja on Ikeasta hankittu. Kannan tätä mukanani mm. vanhempieni luo yökylään mennessä ja nyt mietin, viitsisinkö pakata tämän mukaan helmikuussa koittavalle risteilylle (kaikki tietävät laivatyynyt, yäk).

6. Puhelin

Olen juuri niitä ihmisiä, jotka roikkuvat puhelimessaan kiinni odotellessaan kaveria kahvilassa, lääkäriä vastaanoton aulassa tai ruokatunnin loppumista töissä. Soittamisen ja tekstaamisen lisäksi facebookkaan Lumiallani, katson sähköpostit, instagrammaan jne.
 

7. Honey ja Sammy

Sain koirakaksikon ollessani 7-vuotias. Ensin harmaa Honey oli minun ja ruskea Sammy pikkuveljeni, mutta veljen kyllästyessä adoptoin toisenkin hauvan itselleni. Molemmat ovat parhaat päivänsä nähneet - Honeyn rusetit ovat kadonneet ja Sammyn pää saattaa irrota hetkenä minä hyvänsä. En silti suostu viemään näitä varastoon säilytykseen saati luopumaan niistä kokonaan, vaan ne tulevat vanhenemaan kanssani, ja saavat asua makuuhuoneen kirjahyllyssä.

8. Treenivaatteet

Minulla on joillakin mittapuilla mitattuna liikaa treenivaatteita, mutta ei tietenkään koskaan tarpeeksi. Releet ovat kauniita ja käytännöllisiä ja rakastan sitä, etteivät ne lopu heti kesken. Vaatteissa on sekaisin merkkejä ja ei-niin-merkkejä, ja eniten iloitsen siitä, ettei tarvitse treenata ala-asteaikaisissa verkkareissa ja mainos-t-paidoissa.

9. Laukku

Olen siinä mielessä epätyypillinen nainen, että minulla ei ole liikaa/paljon laukkuja enkä koe jatkuvaa tarvetta saada niitä lisää. Toisin kuin urheiluliikkeissä, en sekoa laukkukaupoissa enkä osta laukkuja kuin ainoastaan tarpeeseen. Käytän treenikassia lukuun ottamatta pääasiassa yhtä ainoaa laukkua, jota kannan joka paikkaan riippumatta siitä, onko päälläni villakangastakki ja farkut vai toppatakki ja toppahousut. Ostan ainoastaan sellaisen laukun johon rakastun päätäpahkaa, ja käytän ja rakastan sitä samaa laukkua niin kauan kuin mahdollista. Kuvan laukku on muutaman kuukauden ikäinen ja edelleen uutuudentönkkö, olisin paljon mieluummin kuvannut edellisen, viisi vuotta rakastamani laukun josta luovuin siinä vaiheessa, kun siinä oli reikiä, repsottavia lankoja ja toinen olkain katki.

10. Dvd-kokoelma

Olen haalinut vuosien saatossa jonkin verran elokuvia ja tv-sarjoja dvd-levyillä. Suurimman osan ajasta levyt saavat olla rauhassa kaapissaan, mutta silloin tällöin tulee tarve katsoa joku tietty leffa ja on huippua, että se löytyy omasta kaapista. Koen myös jonkinlaista mielihyvää kokonaisten sarjojen omistamisesta.

11. Läppäri

Vietän liikaa aikaa läppärini edessä. Facebookkaan, bloggaan, luen blogeja jne. Pelaan pasianssia ja miinaharavaa. Mutta kuinka loistavaa on omistaa läppäri ja sen mukana mahdollisuus katsomo.fi:hin sun muihin tv-palveluihin aikana, jolloin koko maailma leipoo, kisaa Masterchefissä tai metsästää varastoja, aarteita, matkalaukkuja tai huutokauppoja? Läppäriltä tulee myös katseltua monia sarjoja jenkkitahtiin eli heti jakson ilmestyttyä, sillä en jaksa odottaa tuotosten suomettumista vuosia jälkijunassa ja päin hanuria käännettynä. Valinnanvapaus on hieno asia.

Innostuitko? Poimi haaste itsellesi :)