Sivut

tiistai 28. helmikuuta 2012

Kilometripostaus ruokailutottumuksista

Mietiskelin tässä, että millä tavalla parhaiten kuvaisin syömistottumuksiani. Olen tolkuttoman laiska pitämään ruokapäiväkirjoja, joskin viime kesän lopulla kokosin parin päivän eväät word-dokkariksi personal traineria varten. Tuomio oli suhteellisen lohdullinen; kun oikein yritän, niin osaan kyllä syödä.

Periaatteessahan minulla on tarpeeksi tietoa siitä, miten ja mitä pitäisi syödä ja kuinka usein. Tiedän ruokavalioni hyvät puolet (säännöllisyys, rentous, tumma pasta/riisi) ja olen tietoinen myös kehittämiskohteista (nirsoilu kasvisten suhteen, suklaasyöppöys ja vedenjuonnin väsyys). Miksen sitten ole hoikka pajunvitsa? Niinpä. Olin lapsena pullukka, mutta parikymppisenä näytin vaateripustimelta, söin sitten mitä tahansa ja miten paljon tahansa.

En usko, että kiloilleni löytyy sen suurempaa psykologista syytä, vaikka tunnustankin jossain määrin tunnesyöppöyden oireet (esim. kipeänä tekee mieli lohduttautua herkuilla). Todennäköisesti kyse on ainoastaan siitä, että parikymppisenä ylläpitämäni ruokailu- ja erityisesti herkuttelutottumukset istuvat tiukassa, mutta aineenvaihdunta on iän myötä hidastunut. Osansa lienee myös sillä, että hankin jokunen vuosi sitten auton ja lakkasin kävelemästä joka paikkaan. VIRHE.

Niin, mitäpä sitten yleensä syön? Kokosin tähän postaukseen muutaman kuvan, sillä jokapäiväisiin valokuvasessioihin tai syömisten ylös rustaamiseen minusta ei ole. En myöskään omista talousvaakaa, enkä aio sellaista juuri nyt hankkiakaan. Pointtina on kuitenkin syödä niin että on hyvä fiilis, eikä niin että jokainen suupala on laskettu. (Kokeilin laittaa parin päivän syömiset Kiloklubiin, ja kyllä kai siihenkin hommaan voisi jäädä koukkuun.)


Tyypillinen aamupalani näyttää tältä. Maitoon tehty kaurapuuro, kaksi munanvalkuaista keitettynä, lasi vettä ja vitamiinit (monivitamiini purutablettina, c- ja d-vitamiinit, omega 3 -kapseli). Tällä pärjään kolmesta neljään tuntia.


Ateriavälini on personal trainerin mukaan kohdallaan, syön yleensä 3-4 tunnin välein. Ateriarytmi riippuu paljolti työvuoroistani, 6 tai 7 tunnin päiviin ei kuulu ruokatuntia, vaan on pärjättävä 2 x 12-15 min pausseilla. Kahvia en juo ollenkaan, vaan syön joka tauolla jotain; useimmiten voileivän ja jotain ylläolevasta kuvasta. Sokeroidut jugurtit yritän jättää kauppaan, ja teen parhaani mukaan tuttavuutta luonnonjugurtin kanssa. Tällä hetkellä toimii yhdistelmä jugurtista ja Piltin kuningatarsoseesta.


Ilman lämmintä ruokaa (tai liian pitkillä ateriaväleillä) minusta tulee äkäinen ja tärisevä hermoraunio. Mikäli olen niin onnekkaassa asemassa että työvuoroon kuuluu ruokatunti, syön yleensä sekä töissä että töiden jälkeen kotona. Kasvisten suhteen olen vielä turhan nirso, tämän hetken lemppareita ovat tuorekurkku, paprika ja pakastemaissi, jota voisin syödä määrättömästi. Ruokajuomana yleensä vesi, vichy tai mehu, kuvaan näköjään eksynyt Jaffan uutta stevialla makeutettua sitrushässäkkää.


Maitorahka ja raejuusto kuuluvat mielessäni kategoriaan täysin käsittämättömät elintarvikkeet - eivät niinkään ravintoarvojensa vaan lähinnä makunsa ja koostumuksensa puolesta. Ymmärrän kuitenkin molempien tuoman avun proteiininsaannissa, joten yritän parhaani mukaan opetella myös näihin. Raejuusto on toistaiseksi jäänyt kauppaan (miten sitä pitää syödä että se maistuu muultakin kuin kumilta ja pahalta?), mutta löysin itselleni toimivan yhdistelmän maitorahkasta ja sokeroimattomasta mustikkakeitosta. Nuo kun vatkaa lusikalla tarpeeksi sekaisin ja ennen kaikkea käyttää tarpeeksi mustikkakeittoa, minäkään en pelkää oksennusrefleksiä.




Lopuksi vielä lempi-iltapala niiltä päiviltä, kun lämmin ruoka on syöty töissä jo puoliltapäivin eikä toista viitsi tehdä, ja silti maha kiljuu murkinaa: uunissa tehdyt lämpimät voileivät ruisleivästä, kalkkunaleikkeestä/kinkusta ja juustosta. Ja shame on me, lasi kaakaota.

maanantai 27. helmikuuta 2012

- 0,4 kg

Ajattelin jatkaa liikuntapäiväkirjojen kanssa samaa linjaa kuin minkä aloitin edellisen blogin puolella, ja postata kerran viikossa kuvan HeiaHeiaan merkatuista treeneistä. Viime viikon kuvaa en tänne kuitenkaan viitsi laittaa, sillä merkattuna on ainoastaan sairaspäiviä. Samalla linjalla jatketaan näköjään myös tämä alkuviikko, lämpö huiteli vielä aamulla 37:ssä joten katsoin parhaaksi käydä uudelleen työterveyslääkärillä. Kaksi lisäpäivää saikkua, mistä sinänsä olen kyllä kiitollinen vallitsevan olotilan takia. Jos jotain positiivista, niin heräsin viime yönä kolmen tunnin välein, kun muutamana edellisenä yönä tahti on ollu kaksi tuntia. Hain vielä kotimatkalla apteekista Duacteja, Bisolvon-tabletteja sekä Burana-C:tä, joten josko tästä pikkuhiljaa palailtaisiin elävien kirjoihin.

Yritän tätä nykyä pidättäytyä hyppimästä vaa'alla päivittäin, ja tähtään kerran tai maksimissaan kahden kerran viikkotahtiin. Jos ajatellaan että projektini alkoi viikko sitten, ensimmäisen viikon jälkeen pudotusta tuli 0,4 kg. Ei ihan päätähuimaava luku etenkin kun perjantaina lukema oli kilon vähemmän kuin viime viikon alussa, mutta väkisinhän nuo viikonloppuna vedetyt sipsit ja suklaa näkyvät jossain. Aion kuitenkin kieltäytyä negatiivisesta ajattelusta, ja olen tyytyväinen siihen että lukema on kuitenkin alkutilannetta pienempi.

Jotain on kuitenkin naksahtanut kohdalleen myös pääkopassa: sanoin viikonloppuna ei Ben&Jerry's -jäätelölle. Ei ole tainnut tapahtua koskaan aiemmin. Kävimme miehen kanssa eilen ensi viikkoa varten kaupassa, ja hän osti herkkupäivänsä ratoksi purkillisen. Meillä on ollut pitkään sunnuntaiperinteenä ostaa ämpärilliset Ben&Jerry'siä, mutta kun ei kipeän olon takia tehnyt mieli, ajattelin että ei kai se ole pakko jos ei taho. Päivän mittaan söin kyllä laivalta kannettua suklaata, mutta onnistuin jopa laittamaan vajaan levyn takaisin kaappiin. Voin kertoa, ettei ole ihan tavallista sekään - yleensä kun kaikki avatut herkut on syötävä äkkiä pois tieltä, että voi taas aloittaa uudestaan tiukan linjan. Mutta kappas; jäljellä oleva suklaa löysi tiensä takaisin kaappiin, ja odottanee minua siellä vielä viikonloppunakin.

Toivottavasti. Sillä ei tämä kipeä olo + sairasloma + tieto siitä että kaapissa on suklaata ole mikään helppo yhdistelmä. Melko lujaa tuntuvat mässyt karjuvan nimeäni kaapin oven läpikin.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Sairaspäivän viihdykettä

Kävin eilen kahden tunnin töissä venkoilun jälkeen toteamassa lääkäritädille, että minusta olisi kohteliaampaa, jos asiakaspalvelija ei aivastelisi asiakkaan päälle tai niistäisi joka välissä. Lääkäritäti oli samaa mieltä, joten saan ihan luvan kanssa huilata vielä huomisenkin päivän. Olen vain äärimmäisen huono sairastaja; tuskastun yhtä aikaa sekä siitä, etten jaksa tehdä mitään, että siitä, etten "saa" tehdä mitään. En millään malttaisi olla paikallani, mutten oikein jaksaisi tehdä mitään muutakaan.

Vaikkei minua tällä hetkellä vaivaa normiflunssaa ja elämäni ensimmäistä silmätulehdusta vakavampi tauti, kiukuttaa silti. Finrexin ja mansikkatee vuotavat jo korvista ulos, ja lisäksi kipeänä on vaikeampi perustella itselleen miksei voisi vähän herkutella - olen kunnostautunut syömällä eilisen ja tämän päivän aikana ämpärillisen Ehrmannin suklaavanukasta. Ei ehkä olisi pitänyt, mutta voin kertoa, että oli hyvää. Noo, jospa sitä ensi viikolla pääsisi taas liikkumaan.

Loppuun on vielä pakko jakaa yhden lempikoomikkoni Youtube-pätkä. Postasin sen kyllä jo edelliseenkin blogiini, mutta video on vaan niin mainio että ansaitsee kaiken hypetyksen. Sami Hedbergiä, olkaatten hövelit:
 

torstai 23. helmikuuta 2012

Tulin minä melkein kaapista

Hyvää päivää sedät, tädit ja henkilöt. Minun nimeni on Anni, ja lieneekö hitonkaan väliä vaikka sen kaikki tietäisivätkin. Erilaisia blogeja olen kirjoittanut useampaa kuin välittäisin muistaa; suurinta osaa aliaksella ja ilman kuvaa, yhtä aliaksella ja kuvan kanssa, yhtä ilman aliasta ja ilman kuvaa. Tästä tullee ainakin aluksi viimeksimainitun kaltainen. Naama saattaa ilmestyä tänne jossain vaiheessa, tahi sitten ei.

Edellisen blogini aloitin viime kesäkuussa, aiheenaan painonhallinta ja liikunta, nimeltään se oli Himourheilija suklaahiiren vartalossa. Se ei varsinaisesti tullut tiensä päähän, mutta jotain tapahtui - tai enemmänkin jätti tapahtumatta. Sain syksyllä taakakseni suomalaisten kansallis"taudin" eli syysväsymyksen, ja himourheilijuus jäi vähemmälle. Sen sijaan vartalo ei muuttunut mihinkään, ei ainakaan siihen suuntaan kuin toivoin.

Joskus ennen joulua löytyi taas se niinkutsuttu liikunnanilo, ja parisen viikkoa sitten rasvaprosentin mittauksen jälkeen myös jonkinlainen motivaatio tehdä jotain ruokavaliollekin. Ajattelin, että uuden rundin myötä voisin aloittaa myös uuden blogin, ja tällä kertaa -herra nähköön- omalla nimelläni. Sen suhteen olin jo kerran jänistää, mutta pelkän etunimen perusteella lienee haastavaa yhdenkään kirvesmurhaajan löytää oveni taa. Tutuilleni olen tunnistettavissa mikäli tänne eksyvät, mutta tuskin siihen maailma kaatuu - on niitä muitakin painonsa kanssa kamppailevia, eikä se nyt varsinaisesti ketään yllätä, että Annilla on maha.

Ja mikäs se oli se kaiken pointti? Elopainoa on jonkin verran liikaa, ja siitä ylimääräisestä pitäisi päästä eroon. En halua laihtua kymmentä kiloa kuukaudessa, vaan pudottaa ennalta määräämättömän verran kiloja pysyvästi, ja löytää jonkinlaisen kohtuuden ja balanssin sekä syömisen että liikkumisen suhteen. Minähän en siis ole lihava vaan horisontaalisesti suhteeton, mutta siitä huolimatta pyritään kohti sitä suhteellisuutta.