Torstain tienoilla alkoi tuntua siltä, että saatan kaikesta huolimatta jäädä henkiin. En voi sanoin kuvailla sitä riemun määrää, kun sai viikon tukkoisuuden jälkeen herätä niin, että happi kulkee myös nenän kautta. On nimittäin todella raivostuttavaa, kun toinen puoli nenästä on aivan totaalisen tukkeessa. Hopeareunuksen metsästäjänä todettakoon että onneksi ei molemmat, mutta silti.
Torstaina kävin taas hieronnassa. Oli toisaalta hauska kokeilla miltä tuntuu olla hierottavana, kun ei ole liikkunut yli viikkoon kunnolla. Hieroja kävi läpi perinteisen kaavan mukaan pohkeet, takareidet ja selän + niskan, enkä missään vaiheessa yrittänyt kiemurrella alta pois. Jumeja ei siis juurikaan ollut, ja totesipa H että joskus ns. pakkolepo voi tehdä lihaksistolle hyvääkin. Niskassa taisi kuitenkin olla joku tökkeli, sillä torstai-iltana alkanut oikean silmän elohiiri jatkui vielä koko perjantaipäivänkin. En tiedä voiko noilla kahdella olla yhteyttä toisiinsa, mutta muutakaan selitystä en keksinyt.
Tänään olo on ollut jo sen verran kohentunut, että kävin löntystelemässä vajaan 7 kilometrin kävelylenkin. Viiden kilometrin tuntivauhti piti huolen siitä ettei hikoiluttanut tai hengästyttänyt liikoja, mutta jonkinlainen "tuntemus" keuhkojen tienoilla on edelleen. Ensi viikkokin tulee siis olemaan hyvin kevyt, voimien mukaan mahdollisesti kävelyä ja/tai balancea tms. Asiassa auttavat onneksi taitavasti mitoitetut ja asetellut työvuorot, joita ennen tai joiden jälkeen ei ole turhan mielekästä treenailla.
Hierojalle naureskelin torstaina, että olen tainnut syksystä asti kehittää jokaiselle kerralle jonkun uuden vaivan. Milloin oli painetta rintakehässä, milloin kylki venähtänyt, milloin flunssaa. Tavoitteena voisi olla, että seuraavalla kerralla vajaan kolmen viikon päästä olen terve kuin pukki ja painan satatuhatta lasissa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti