Kuten kuvasta näkee, olen elossa, ja olen jopa onnistunut liikkumaan. Tiistain ja torstain crossailut olivat hyvin kevyitä, rauhallisia ja varovaisia, ja kun en niiden jälkeen kuollut, en perunut perjantaille sovittuja treffejä Lempparin kanssa. Sain ensimmäisen saliohjelmani, ja sitä käytiin läpi sillä periaatteella, että lopetetaan kesken jos meinaan luhistua. En meinannut.
En uskalla vielä luukuttaa tervehtymisen puolesta tai tehdä ensi viikolle suuria suunnitelmia, mutta olen varovaisen toiveikas. Antibioottikuuri loppui perjantaina, ja sen jälkeen hengenahdistusvapaita hetkiä on ollut enemmän kuin niitä, jolloin paine rintakehässä vielä tuntuu. Katsotaan, katsotaan.
Viikkoon mahtui paljon muutakin, mm. ruokavalion seuraamista ja toisaalta siitä lipsumista eilisten pikkujoulujen/tupareiden muodossa (ei huvittanut kantaa omia rahkoja mukana). Torstaina hihkuin riemusta vaa'alla, ja voin kertoa, ettei sitä ole tapahtunut hetkeen. Huvittavaa sinänsä, että lukema oli sama kuin mistä "aloitin" yli kaksi vuotta sitten. Nähtyäni pahimman luvun joskus kolmisen viikkoa sitten torstaiaamuinen tuntui kuitenkin pieneltä voitolta, ja nyt tulee lähes päivittäin ajateltua että jumaliste, minähän pystyn tähän. Pitkä matka on vielä edessä, mutta olen jostain onnistunut haalimaan luottamuksen itseeni ja omaan tekemiseeni, which is very nice.
Alkavalla viikolla olisi tiedossa tukkatohtoria ja hierontaa, ja toivon mukaan myös tuota liikuntaa. Juuri nyt on kuitenkin aika aloittaa projekti nimeltä työpöydän äärestä sohvalle siirtyminen, joka perjantaista totaalijumiutuneiden etureisien takia on himppasen haastavampaa kuin normaalisti. Tiedättehän sen fiiliksen, kun joutuu istuutuessaan ottamaan vastaan käsillä, kun pelkää jalkojensa pettävän alta? Niin minäkin. Pitkästä aikaa. Parasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti