Back on the horse

Eilen, combatin jälkeen autolle kävellessä, minut valtasi jotenkin ihan käsittämättömän hyvä fiilis. Mieli tuntui seesteiseltä, lihakset lämpimiltä ja kroppa rennolta. Ulkona oli pari astetta pakkasta, sysipimeää ja pilvetön taivas.

Parin viikon sairastelun jälkeen olin vihdoin päässyt liikkumaan, ja se perinteinen raukeus tuntui taas ihan tolkuttoman hyvältä. Olen paasannut aiheesta ennenkin joten enää en viitsi, mutta voin edelleen lämpimästi suositella liikkumaan lähtemistä pidemmänkin tauon jälkeen. Vaikka ei alkuun yhtään huvittaisi, ja vaikka tietäisi jo mennessään, että tikkuista tulee olemaan.

Meno kuitenkin paranee, ja kroppa muistaa muutaman treenin jälkeen, että on tehnyt samaisia asioita ennenkin. Keho ottaa kopin tutuista ärsykkeistä, ja mieli palaa alakuloisesta apatiasta takaisin normaaliin.

Siinä autolle kävellessä mietin, että tämän takia minä liikun. Juuri tämän fiiliksen takia lähden liikkeelle, vaikka takana olisi pidempikin paussi. Miten onnekas olenkaan, kun olen saanut luotua liikunnasta elämäntavan ja rutiinin, josta en halua luopua tai jonka luo ainakin haluan palata, jos olosuhteet pakottavat pitämään taukoa. Miten mainiota on, kun kahden tai kolmenkaan viikon sohvalla makaaminen ei saa lopettamaan harrastusta, vaan homma jatkuu ennallaan kehon tervehdyttyä.

Millä tuosta fiiliksestä sitten saisi pidettyä kiinni ns. normiarjessa? Ei sentään viitsisi joka treenin jälkeen pitää kahden viikon taukoa saavuttaaksen samanlaisen euforian. Ehkä sitä voisi jokaisen urhistelun ja poukkoilun jälkeen hetken tunnustella, että mikä boogie. Sillä kyllä se sama loistofiilis siellä on silloinkin kun on terve ja puurtanut säännöllisesti vaikka useamman viikon - se vain on liian normaalia korostuakseen samalla tavalla, kuin tauon jälkeen.

Fiilistelyhippi suosittelee. Ja rakastaa kaikkia.

Edit: Tämä oli näköjään 200. postaus. Pienet sille.