Järki vs. mieliteko

Viiden viikon ollako-vai-eikö-olla -leikin jälkeen alan olla todella, todella kyllästynyt tähän. Olen löytänyt itsestäni kiukuttelevan kuusivuotiaan jolla on huikean vahva oma tahto, ja joka ei millään haluaisi kuunnella viisaampaansa. Mieliteko liikkua on aivan järjetön; ikävöin salille, ikävöin kunnon lenkille, ikävöin crossailemaan ja ennen kaikkea ikävöin combattiin. Huomennahan sellainen taas menisi, mutta järki karjuu kaikin voimin vastaan - hengenahdistus ei ole edelleenkään täysin kadonnut, ja vielä loppuviikolla olo oli melko räkäinen (jos nyt jotain positiivista haluaa asiasta hakea, niin ainakin sen tunnisti flunssaksi). En ole varannut tuntia enkä varaa, mutta se ei poista sitä faktaa, että combathimoni alkaa olla jo arveluttavalla tasolla: jonkun tutun combatbiisin soidessa saan kylmiä väreitä kun muistan, miten kivaa sitä on hakata. Kohtalon ivaa on sekin, että joululukujärjestyksessä combattia on jopa kaksi kertaa viikossa (ei toki sillä, että sinne haluaisin mennä).

No, on vaan joka maanantai toivottava, että ehkä ensi viikolla.

Pienestä räkäisyydestä huolimatta liikuntakertoja tuli viikkoon kolme. Yksikään ei ollut tehokasta hikitreeniä, sillä en halua leikkiä hengelläni. Lauantaina kävin käppäilemässä miehen seurassa ja maanantaina ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Näin edellisenä yönä unta lenkkeileväni ko. ystäväisen kanssa, ja aamulla otin itseäni niskasta kiinni tekstiviestin verran. Lenkin jälkeen ystävä totesi viestin tulleen juuri oikeaan saumaan, ja päiviä vaivanneen huonon fiiliksen parantuneen huomattavasti. Hyvää teki kyllä omallekin pääkopalle.

Torstaina kävin keppijumppaamassa Lempparin ohjauksessa, ja opin taas kroppani toiminnasta uusia asioita. Ensi viikolla olisi tiedossa powerplate-voimatreeni, eli lihaskuntoa sellaisen tärisevän vehkeen päällä. Tervehtymisestä en uskalla sanoa enää yhtään mitään, mutta pyydän edelleen pitämään peukkuja, että armas kuuppani kestää kasassa :)