Ai että inhoan näitä päiviä, kun ei tiedä olisiko kipeäksi tulossa vai ei. Toissa iltana sain vieraakseni oikein viehättävän kurkkukivun, joka oli aamuun mennessä äitynyt jo niin inhottavaksi, että skippasin suosiolla aamutreeniksi suunnittelemani kuntopyöräilyn. Tänään ei ole koskenut enää niin paljon, mutta olo on kuitenkin ollut sen verran epänormaali, että verisiä kyyneleitä vuodattaen peruin aamulla bodycombatin. Iltapäivällä harmitti sillä olo koheni, ja nyt taas kurkussa kaivelee. Yrittäisi nyt päättää! Minulle nämä melkein-kipeät päivät ovat niitä kaikista pahimpia; en malttaisi olla paikallani, mutten myöskään viitsisi tieten tahtoen pahentaa tilannetta. Vaikka en todellakaan halua tai aio treenata kipeänä, liikkumattomuus harmittaa silti.
Olen seurannut mielenkiinnolla Bobby Jeanin tontilla käytävää keskustelua. Osallistuin siihen itsekin toteamalla, että omaan silmääni näytän tällä hetkellä suunnilleen samalta kuin BJ ennen huikeaa muodonmuutostaan, mutta painan vain pari senttiä pidempänä mahtavat 17 kiloa enemmän kuin hän aikanaan. Näinköhän tästä pitäisi päätellä, että vaa'an lukemat eivät ihan tosiaankaan kerro yhtään mitään?
Se olisi nimittäin kaikin puolin lohdullista. Olen aavistuksen pettynyt siihen, ettei kehoni olekaan kone joka pienenee näillä nykyisillä syömistottumuksilla puoli kiloa viikossa. Revin ressiä painostani, vaikka satatoista tuhatta kertaa olen luvannut itselleni, että nyt loppuu. Nähtävästi rakennan jokaisesta kilosta itselleni ns. seinän, josta kirjoittelin tuolla vähän yli 73 kilon kohdalla. En sisimmässäni ihan rehellisesti ottaen oikeastaan uskonut, että kykenisin pudottamaan elopainoni sen alapuolelle. 73 jäi taakse ajoittaisia turvotuksia jne. lukuunottamatta, joten nyt uusi seinä väijyy tuossa 72 kilon kohdalla. Periaatteessa tiedän kutistumisen olevan mahdollista, mutta en kuitenkaan taida uskoa omiin kykyihini. Ja itsensä mollaaminen ja huono itsetuntohan tunnetusti auttavat kaikissa asioissa, huoh.
Kerroin joitakin viikkoja sitten asettaneeni itselleni välitavoitteita, ja nyt harkitsen niistä yhden poistamista. En silloin kertonut tavoitettani numeroina, mutta sanottakoon nyt, että vieno toiveeni oli painaa n. 70 kiloa syyskuun lopussa. Mahdoton ajatus se ei ole edelleenkään, mutta aiheuttaa melko lailla stressiä. Laskeskelin aloittaessani aikaa olevan 10 viikkoa, jolloin painon olisi ollut suotavaa laskea se 500g viikossa, ja jolloin mukaan mahtuisi vielä pari jumiviikkoa. No, jumiviikot on nyt käytetty ja paniikki iskee. Tiedättehän; samaan tyyliin kuin silloin, kun tietää joutuvansa heräämään ihan liian aikaisin. Jos nukahdan nyt, ehdin saada 7 tuntia unta. Jos nukahdan nyt, ehdin saada 5 tuntia unta. Ja niin edelleen.
Ja kun eihän numeraalisesta tavoitteesta luopuminen tarkoittaisi kaiken muun romuttumista. Voisin edelleen jatkaa herkutonta arkea ja treenata samaan tyyliin, ja katsoa, mihin se riittää. Totuus kuitenkin on se, että muutoksia tapahtuu. Työvaatteet eivät enää kiristä, en masennu joka kerran peilin ohi kulkiessani, rakastan liikkumista ja olenpa jo ehtinyt tehdä ensimmäiset, hyyyyvin haparoivat etunojapunnerruksenikin. Siis sellaiset, joissa polvet eivät kosketa maata.
Pakko vielä tähänkin todeta, että mielenkiintoinen on minustakin ollut tuo postaukseni aiheuttama keskustelu. Kiitos sinullekin siitä, että osallistuit. Aika moni siellä totesikin, miten vaa'an lukema ei ehkä merkitsekään niin paljoa, kuin on siihen asti uskonut. Onneksi maailmasta ei mittarit kesken lopu. :D Korvien välissä on niistä mittareista kaikista paras!
VastaaPoista