No siitä epävarmuudesta

Heti alkuun jälkiedit: Honasin vasta nyt, että olen saanut uuden lukijan, jee! Tervetuloa!

Olen kärsinyt viimeiset päivät omituisesta tunteesta. En oikein ole osannut osoittaa sormella, mutta joku on ikäänkuin tökkinyt takaraivossa, häirinnyt, ärsyttänyt, vaikeuttanut keskittymistä. Päässä on risteillyt melko paljon negatiivisia ajatuksia, kohdistuen lähinnä omaan itseen, kroppaan ja tekemiseen.

Kun annoin ajatusvirran kulkea vapaasti, tunnistin vihdoin sen häiritsevän omituisen tunteen: epäilys. Siitä, kykenenkö sittenkään siihen, mihin marraskuussa taas kerran ryhdyin. Blogia alusta asti lukeneet tietävät, että olen aloittanut uudestaan lukemattomia kertoja, ja tähän mennessä yhtä monta kertaa epäonnistunut. En välttämättä ole luukuttanut epäonnistumista suureen ääneen, mutta sen on voinut lukea rivien välistä. Paino on pyristelyjen jälkeen jopa noussut sen sijaan, että olisi laskenut kuten toivoin.

Tämä on se vaihe ja tunnetila, jonka seurauksena olen aina aiemmin antanut koko homman olla. En voi sanoa että luovuttanut, sillä liikunta on kaikesta huolimatta aina jatkunut suht aktiivisena. Ruokailujen suhteen olen kuitenkin vaihtanut vaihteen vapaalle, tyrkännyt auton alamäkeen ja toivonut parasta. Metsäänhän sitä on aina menty.

Nyt kun miettii, niin tällä kertaa vaihe on ollut suht helposti tunnistettavissa. Flunssa iski, ja vaikka se ensimmäinen lenssupätkä sujui syömisten suhteen ihan kohtuullisesti, niin tällä jälkimmäisellä suusta on mennyt alas jos ja vaikka mitä, joka päivä. Olen ollut taas sen saman ajatuksen äärellä, josta luulin jo päässeeni eroon: kun en kerran voi liikkua, niin mitä väliä millään on?

Ajatus on siinä mielessä haitallinen, että se on saanut minut epäilemään itseäni ja kykyjäni. Olen ottanut pitkin talvea edistyskuvia itsestäni, ja ne näyttävät edelleen mielestäni yhtä hirveiltä kuin alussakin. Minulle on aina jankutettu, että valokuvissa näkyy totuus - jos se on totta, niin voisin saman tien heittää kirveen kaivoon. Sitäpaitsi alkuperäinen suunnitelmanihan oli painaa alle 70 kiloa kolmekymppisilläni. Siitä ei näytä tulevan mitään, joten miksi edes yrittää? Eikö ole ihan sama antaa olla ja palata vanhoihin, turvallisiksi todettuihin tapoihin?

Mietitään nyt kuitenkin vielä. Okei, valokuvat ovat karmeita, siitä ei päästä mihinkään. Mutta entäs sitten paino? Se on laskenut nelisen kiloa. Mittanauha kertoo, että ympäri kroppaa on kadonnut marraskuun alusta 22,5 cm. Työhousut eivät kiristä. Minulla on yhdet treenihousut, joita olen pitänyt kiristämättä vyötärönauhaa ollenkaan. Viime viikolla viikkojen tauon jälkeen laitoin housut jalkaani, ja ennen combattia huomasin, että vyötärökaistale oli valahtanut alas. Solmin kiristysnauhan, ja tunnin jälkeen kotona riisuin housut avaamatta solmua. Äitipuoli totesi viimeksi nähdessämme minun kaventuneen, ja ystäväni ilmoitti nähneensä minut ohimennen töissä takaapäin, ja että olen selvästi laihtunut.

Okei, en tule painamaan alle 70 kiloa synttäripäivänäni, mutta tietääkseni ja toivottavasti elämä ei lopu siihen päivään. Käsittääkseni aikaa on vielä senkin jälkeen, vaikka koko loppuelämä. Kun noudatin pääpiirteittäin tunnollisesti Lempparin antamia ruokailuohjeita, sain tuloksia. Olisiko tässä nyt kuitenkin riittävästi syitä jatkaa, vaikka tällä hetkellä vaikealta tuntuukin?