Mainitsin joskus pari viikkoa sitten, että keväällä saattaa tapahtua jänniä asioita, mutten taikauskoineni uskaltanut kertoa yhtään enempää. Nyt kun ns. paperihommat on tehty, taitaa olla turvallista jo ihan vähän innostua: sanoin eilen itseni irti nykyisestä työpaikastani, ja viimeinen työvuoroni on 17.4. Ilman tietoa jatkosta en olisi uskaltanut tuota tehdä, mutta jonkinlaisen hypyn tuntemattomaan teen silti, sillä en ole tulevan työni kaltaisia hommia ennen tehnyt. Minusta tulee siis konttorirotta (virallinen nimike myyntiassistentti).
En vielä voi edes käsittää niitä kaikkia muutoksia, jotka tulevat hetken päästä olemaan arkipäivää. Koska rakastan listoja:
- Työaikani tulee olemaan klo 8-16, maanantaista perjantaihin. Ei iltavuoroja, ei viikonlopputöitä. Säännölliset työajat - en saata edes kuvitella, miltä moinen tuntuu.
- Pääsen hyödyntämään koulutustani.
- Jatkan asiakaspalvelua, mutta ne naama punaisena pikkuasioista karjuvat turjakkeet tulevat vähenemään radikaalisti.
- Sanoinko jo, että viikonloput ovat vapaat? Aina? Voin vihdoinkin yhtyä radion aamujuontajan sirkutukseen perjantaista sen sijaan, että tahtoisin työntää hänen päänsä peltiämpäriin ja iskeä siihen moukarilla.
- Palkka nousee.
- Työmatka lyhenee.
- Minulle muodostuu hyvin todennäköisesti säännöllinen unirytmi.
- Pääsen mille tahansa alkuillan jumppatunnille milloin tahansa.
- Voin katsoa Salkkarit siihen aikaan kun ne oikeasti tulevat.
- Liityn siihen ihmisryhmään joka syö lounasta. Muutenkin ruoka-ajat säännöllistyvät entisestään, kun en syö lämmintä ruokaa yhtenä päivänä klo 13.30 ja toisena klo 18 jne.
- Arkeeni tulee ylipäätään tolkuttomasti lisää säännöllisyyttä ja rutiinia.
Ainut miinus jonka hommasta keksin on se, että aamusalit vaihtuvat nyt iltapäivä- tai iltasaleihin. Voisihan sinne tietysti mennä jo vaikka viideltä aamulla, mutta itseni tuntien so not gonna happen. Vaan jospa sitä tottuisi siihen, että salille mennään töistä suoraan niin kuin tsiljoonat muutkin ihmiset.
Alle parikymppisenä olin sitä mieltä, etten koskaan ikinä milloinkaan tahdo mihinkään kasistaneljään-työhön. 25-vuotiaana tajusin, että sehän itseasiassa onkin juuri se, mitä nimenomaan tahdon. Nyt olen sen saavuttanut. Turha sanoakaan että tunnen itseni semisti ikälopuksi (kahden viikon päässä vaanivilla synttäreillä ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä). Melekosen hienoa silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti