Melko jees

Hyvää iltaa sedät, tädit ja henkilöt. Taas on yksi viikko taputeltu pakettiin, ja onneksi se sujui urhistelujen merkeissä noin satatoistatuhatta prosenttia paremmin kuin edeltäjänsä. Kuten edellisessä postauksessa totesin, flunssan jälkeen on joka kerta yhtä hankalaa lähteä liikkeelle. Toisaalta flunssaisena ei malttaisi olla paikallaan ja ketuttaa olla kipeä, mutta kun tauti lopulta väistyy sen verran että kykenisi liikkumaan, ei yhtäkkiä huvittaisikaan yhtään. Sanokaa mitä sanotte, kyllä se sohva ehtii viikossa kasvaa persiiseen kiinni hyvinkin tehokkaasti.

Oikeassa elämässä tuota maanantain kävelyä ei oikeastaan laskettaisi, mutta koska liikun työmatkat autolla yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta, otin vapauden kuitata sillä päivän lenkin. Viikon muut merkkaukset ovat kyllä ihan oikeita suorituksia, ja sainpa tämän päivän jälkeen Heialta mitalinkin - olen liikkunut tänä vuonna kymmenellä eri tavalla. Kiitos tästä saavutuksesta kuuluu pt:ltä saaduille keppijumppaohjeille, joilla saan sekä liikkuvuusharjoitusta että kevyen hien pintaan. Juuri sellaista sopivaa tv:n edessä härväämistä joka ei vaadi kummoisia välineitä - kuka muka tarvitsee urheiluliikkeiden jumppakeppejä kun on olemassa Tokmannin 1,59 euron hintaisia harjanvarsia?

Mitään ihmeellisempää kuukausikatsausta en viitsi tehdä, mutta herkuttelun puolelta tunnustettakoon että hanurilleenhan se meni niin että heilahti. Helmikuun viimeisenä päivänä jokapäiväinen herkuttelu ei todellakaan kiinnostanut, mutta kummasti se alkoi taas viikkojen edetessä maistua. Huomasin myös tällä viikolla olevani totaalinen tunnesyöjä - maanantai meni hienosti ilman herkkuja, mutta kotipuolesta kuuluneiden huonojen uutisten jälkeen tiistaina piti syödä suklaapatukka. Ja jokaisena muunakin päivänä jotain. Eli eipä se kolmen viikon lakkoilu ihan hirveän vahvasti alkanut, mutta turha parkua kun pissi on jo housuissa maito on jo maassa. En kyllä mitenkään kykene ymmärtämään omaa logiikkaani: jos jollain läheisellä menee elämä perseelleen, ei ole kovinkaan todennäköistä, että minun syömäni suklaa korjaisi tilannetta. Vaikka hienoahan se olisi, jos korjaisi.

Joka tapauksessa, jonkinlainen lakkoilu on vääjäämättä edessä. En tiedä tapahtuuko se huomisesta alkaen vai kesällä tai joskus muulloin, mutta tunnistan kyllä oman mittani täyttymisen merkit kun sellaisia näen.

Ensi viikolla salitreffit pt:n kanssa, ajattelin pyytää erikseen tyyppiä avuksi pystypunnerruksiin, joihin olisin torstaina halunnut nostaa painoja mutten uskaltanut, kun kävin puntilla yksin. Varmistajan puuttuessa pelko olkapäiden sijoiltaan muljahtamisesta sai jättämään isommat käsipainot vielä telineeseen, mutta polte jäi. Lisäksi saanen jotain uutta saliohjelmaani, toivottavasti yhtä palkitsevia asioita kuin nykyisessä on.

Ja aivan, hankkiudun eroon rakennekynsistäni. Kolme kuukautta näköjään menee siihen, että alkaa kasvaa elin otsaan sen takia, ettei osu kosketusnäytöillä mihinkään mihin yrittää ja blogipostauksen kirjoittaminen kestää noin seitsemäntoista vuotta. Mikäänhän ei luonnollisesti estä allekirjoittanutta muuttamasta mieltään, mutta tällä hetkellä houkuttelee se fiilis, kun salilla tankoihin tarttuminen ei pelota.