Kävin tänään salilla. Olo oli jotenkin puolivoimaton ja väsynyt, mutta ihan kohtuullisesti kulki siitä huolimatta. Jossain siinä ensimmäisiä liikkeitä vääntäessäni takaraivossa kolkutteli jotenkin hassusti, ja mietin, että miltä ylätaljan leuanvetoimitaatio (= kapeahkolla vastaotteella) tuntuisi sillä 50 kilolla, josta personal trainerkin puhui silloin ohjelman minulle annettuaan.
Tein ensin 12 x 40 kg ja 8 x 45 kg, ja kun en ollut riittävän kuollut vielä noiden jälkeen, niin pitihän se sitten kokeilla. Ja kyllä, se nousi. Minä, löllökäsinen ja tavoitteellisen harjoittelun suhteen täysi newbie sain liikkeelle sen kauan pelkäämäni viisikymmentä kiloa. Viisikymmentä. Jos kiroilisin (köh), niin sanoisin että viisi-perkeleen-kymmentä. Siinä pakassa ei ole enempää painoja. En ole ikinä koskaan milloinkaan tehnyt minkään valtakunnan laitteen maksimipainoilla yhtään mitään. En ikinä.
No okei, se viisikymppiä liikkui kaikki neljä kertaa, mutta ei nyt tartuta epäolennaisuuksiin. Sillä, että sen vetotangon mukana nousi koko helkkarin painopakka, on aivan järjettömän suuri psykologinen merkitys. Vaikka viime päivinä peilistä on tuijottanut takaisin sotanorsu ja vaikka tällä hetkellä tuntuu että olen tuomittu painamaan tämän verran täältä ikuisuuteen, niin ainakin pystyn asioihin joita en vielä hetki sitten kuvitellut mahdollisiksi. In your face, vaaka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti