The pink elephant

Vau, kuudeskin lukija. Tervetuloa kelkkaan, mukavaa, että olet täällä.

Poistin tuosta ylävalikosta sali-sivun. Syystä että punttitreenini vaihtelee tätä nykyä jonkin verran vaikka peruspalikat pysyvätkin samoina, enkä jaksanut alkaa kirjoittaa sitä uudelleen. Edelleen pyrin treenaamaan pari kertaa viikossa; toisena päivänä jalat ja toisena rinnan ja selän, molempina päivinä keskivartalon, hauikset ja ojentajat.

Noniin. Randomit mieleen tulleet ajatukset on nyt käsitelty ensimmäisenä, joten voin seuraavaksi tarttua huoneessa olevaan pinkkiin elefanttiin. Olen tosiaan nyt joutunut kokemaan sen, miltä tuntuu kun itselle tolkuttoman rakas läheinen yrittää tappaa itsensä. Ei tuntunut hyvältä, ei. Tämä tapahtui viime viikolla kahteenkin eri otteeseen, peräkkäisinä päivinä ja melkoisen paljon munaa vaatineella tavalla. Päätin kuitenkin olla käymättä läpi yksityiskohtia, osittain kunnioituksesta, osittain siksi että vain koen tämän olevan väärä väylä siihen.

Minä olen kuitenkin hengissä kuten myös läheiseni. Omalta osaltani aion olla jatkossakin, ja sydämestäni toivon saman pätevän myös tähän toiseen henkilöön. Pahimmasta järkytyksestä on ehkä jollain tapaa jo selvitty, paljolti sen takia ettei kyseinen tapaus tullut yllätyksenä. Se ei silti vähentänyt kivun määrää. Viikonlopun jaksoin painaa töitä, mutta huomasin kyllä itsekin olevani hitusen vähemmän skarppina kuin normaalisti. Lisäksi tunsin suunnatonta raivoa asiakkaiden tullessa inisemään pienistä asioista, ja mieleni teki räjähtää että on täällä joillain oikeitakin ongelmia.

Tiedostin myös sen, että nämä kaksi asiaa eivät rahankäsittely- ja asiakaspalvelutyössä ole niitä kaikista toimivimpia ominaisuuksia, joten otin esimieheni vinkistä isoisän ja marssin eilen käymään työterveydessä. Minut vastaanottanut henkilö oli työterveyshoitaja eikä psykologi, joten sinänsä asia tai oma mielentila ei muuttunut miksikään, mutta sain kuitenkin puolen tunnin ajan avautua ihan rauhassa. Lisäksi sain pari sairauslomapäivää; en kokenut tarvetta lääkärikäynnille tai viikkokausien kotona makaamiselle, mutta ihan tervetulleen breikin nämä kaksi huilipäivää toivat. Sain syödä, nukkua ja urheilla, which was nice. Lievästi jopa hymyilytti saikkutodistusta lukiessani; jostain syystä läheisten itsemurhayritykset eivät kuulu syy-listalle, joten minulla on nyt "poikkeava löydös tai muu oire", lisätarkennuksena stressireaktio.

Kovin kuulostaa kevyeltä suhtautumiseni tuon tekstin perusteella, mutta eipä se ihan niinkään ole. Olen kuitenkin saanut viime viikolla itkeä useammallekin henkilölle ja purkaa pahaa oloani, joten jätän sen osan tekemättä täällä.

Mitäs muuta? Paino on tippunut kahdessa viikossa kilon, joten toistaiseksi olen pysynyt aikataulussa. Se kilo on kuitenkin sellainen jonka olen tiputtanut ennenkin, joten yhä edelleenkään en ole päässyt alle 73:n. Lupasin joskus aiemmin vetää voitontanssit heti kun tuo haamuraja alittuu, ja se lupaus pitää kutinsa edelleen. Olen muuten ottanut yhden askeleen pois tunnesyöppöydestä: viimeviikkoisten uutisten jälkeen teki mieli suklaata, mutta jostain ihmeellisestä syystä onnistuin päättelemään, ettei se korjaisi tilannetta tai helpottaisi oloa muutenkaan. Viikonloppuna herkuttelin ja tänäänkin söin muutaman suolakeksin, mutta jostain yhtä ihmeellisestä syystä ei ole edes huono omatunto. Mahdanko olla oppimassa jotain?