Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka saa suht helposti kylmiä väreitä. Toki niistä perinteisemmistäkin syistä kuten kylmästä ja niskan hiplaamisesta, mutta myös esimerkiksi luihin ja ytimiin asti menevän hyvästä musiikista. Lieneekö viulistitaustallani jotain tekemistä sen kanssa, että kauniisti soitettu jousimusiikki napsauttaa välittömästi karvat pystyyn, ja onpa noista kykyjenetsintäkisoistakin löytynyt aina joku esitys jolla on kyseinen vaikutus. Lyhyesti sanottuna: kun joku tuntuu jollakin aistilla oikein hyvältä, vetää ihoni kananlihalle.
Juoksijan flowta en ole koskaan kokenut, johtuen ehkä siitä vähäisestä sivuseikasta, etten jaksa juosta. En ole tosin pitkiin aikoihin yrittänytkään, mutta koska en ole koskaan viitsinyt mennä juoksukouluun opettelemaan tekniikkaa, veikkaisin pyrähdykseni jäävän varsin lyhyeksi. Tanssimista sen sijaan rakastan, ja vaikkei oma muuvirepertuaarini kovin kekseliäs olekaan -tai ehkä juuri siksi- tunnen olevani esimerkiksi bodyjam-tunneilla varsin kotonani. Siellä olen myös päässyt siihen tilaan jota itse kutsun "omaperäisesti" jumpparin flowksi: tunnin loppupuolella tuntee olevansa väsynyt ja lähestulkoon kaikkensa antanut, mutta mukaansatempaava musiikki menee ihon alle ja kroppa liikkuu kuin itsestään. Jälkikäteen tajuaa, ettei ole ajatellut koreografiaa lainkaan, on vain tehnyt sen.
Ajattelin pitkään että tuo on se laji josta saan ne ultimaattiset kicksit, eivätkä muut tule pääsemään edes lähelle. Väärässäpä olin: tänään kesken bodycombat-tunnin tajusin, että vaikka salin lämpötila lähentelee kahtakymmentäviittä, vaatteet liimautuvat kiinni ihoon ja jopa sääret hikoilevat, ihoni on kananlihalla. Siksi, että on vaan niin törkeän kivaa. Tunnin paras biisi ja sen aikana muistaakseni 234 potkua, ei se näköjään muuta vaadi. Ja kyllä, tiedostan sen että ylenpalttinen rakkausluritteluni kyseistä tuntia kohtaan alkaa saada koomisia piirteitä, mutta ei voi mitään. Tuollaista sen treenin pitää olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti