Alkuviikosta uhmasimme miehen kanssa kolmeakymmentä lähennelleitä lämpömittarilukemia ja kävimme kahteen otteeseen kävelemässä. Maanantaille olin varannut combatin, mutta järjestin itselleni sunnuntain salitreeneillä niin jäätävän olkavarsijumin, että ajatuskin käsien koholla pitämisestä tunnin ajan oli saada kyyneleet silmiin (saati että olisin kyennyt lyömään tai muutenkaan käyttämään voimaa). Keväällä totuin tiistaisin käymään spinningissä, mutta jostain syystä tunkkainen sisätila ei suuremmin houkutellut.
Ja joo, tiedän varsin hyvin, että kylmyyttä vihaavan henkilön ei ole suotavaa valittaa lämpimistä keleistä, mutta joku raja nyt hei pliis. Onko muka täysin kohtuutonta vaatia, että lämpötila pysyttelisi 20 ja 25 asteen välimaastossa?
Mahtuipa viikkoon kaksi salitreeniäkin; yläkroppapäivästä nyt ei mitään ihmeempää kommentoitavaa, mutta tänään latasin jalkaprässiin ennätyspainot, which was nice. Koko viikko vedettiin pään sisällä taas rumaläski-linjalla, joten tuollainen itsetunnonkohotus teki nannaa. Vielä parikymmentä kiloa lisää, niin voin sanoa prässääväni elopainoni tuplana.
Perjantaina oli pt-treffit, ja piti olla kehonkoostumusmittaus. Valmistauduin koitokseen henkisesti pari viikkoa, ja kun viimein menin alistuneena ja aamupalattomana pääkallopaikalle, se perhanan masiina oli mennyt rikki. Joudun siis kärvistelemään epätietoisuudessa edelleen, pah. Mutta tulipahan huollettua kehoa ihan valvotuissa olosuhteissa, ja kuulemma liikkuvuuteni on varsin hyvällä tasolla.
Loppuun vielä näkymää parvekkeelta, sillä kaikesta hellenillityksestä huolimatta kesä nyt vaan on parasta ikinä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti