Merkkipelleilyä ja vahinkohaukkareita

Siinäpä sitä taas, nopeasti sujahtanut viikko. Maanantain punttitreeneissä tein taas niitä askelkyykkyjä, joiden jäljiltä koivet ja persus olivat jumissa monta päivää. Keskiviikko oli lepoa ja luksusta, puolen tunnin hieronnan jälkeen tuntui lähinnä siltä, että nytkö se jo muka loppui. Seuraavalle kerralle taidan ottaa kolmen vartin ajan, jolloin olisi mahdollista paneutua niska-hartia-seudun lisäksi esimerkiksi pohkeisiin. Mutta ai taivas että teki taas hyvää, olin koko loppupäivän ihan sulaa vahaa.

Todennäköisesti kaivan verta nenästäni ja sahaan omaa oksaani sanomalla näin, mutta alkavalla viikolla olisi tiedossa peräti kaksi combatia. Sydän! Torstaille olin alunperin varannut jamin, mutta sen peruunnuttua ohjaajaongelmien takia sain toisenkin taistelupäivän. Vielähän tässä ehtii sairastua ohjaaja tai jumppari tai maailmankaikkeuden radat pudota paikoiltaan, mutta siitä huolimatta on pakko hihkua, että en malttaisi odottaa.

Tänään tarjoilin salitreenin yhteydessä itselleni huumoria oikein kaksin käsin. Tuli jostain syystä mieleeni se, kuinka teininä julistin, että minusta ei koskaan ikinä milloinkaan tule ns. merkkipelleä. Siihen aikaan se olikin ihan totta, mitkään merkit eivät olleet minulle tärkeitä enkä ymmärtänyt, miksi vaatteista piti maksaa paljon kun halvemmallakin sai. Tänään sitten salilla vilkaisin peiliin, ja näytin rehellisesti sanottuna siltä, kuin Nike olisi oksentanut päälleni. Toppi, housut, kengät, salihanskat ja treenikassi samaa merkkiä. Kokonaisuuden pelastivat jotkut randomit sukat, entisen poikaystävän vanhemmilta saatu huivi, ei-Nike juomapullo sekä pyyhe, jonka ostin eurolla Citymarketista. Tiedä sitten kuinka pelleltä tuollainen oikeasti näyttää, mutta kieltämättä säännöllisesti liikkuvana on tajunnut laadukkaampien releiden pointin.

Toinen suupieliä ylöspäin nykinyt setti oli treenin loppupuolella, kun päätin extempore ottaa treeniin mukaan hauiskäännöt käsipainoilla. Tein niitä muinoin (=joskus viime kesänä) 7 kilon painoilla, joten nappasin puntit tassuihini ja aloitin. Ensimmäisen sarjan aikana oikea käsi tuntui jotenkin voimattomalta, mutta en pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä - usein käy niin, että toinen puoli on jostain syystä toista heikompi. Sitäpaitsi edellisestä kerrasta oli vierähtänyt tovi jos toinenkin, joten en suonut asialle sen enempää ajatusta. Tein välissä sarjan ojentajadippejä ja jatkoin taas haukkareilla. Kahteen viimeiseen sarjaan vasen käsi väsähti aivan täysin, ja viimeiset toistot olivat irvistelyntäytteistä tuskaa. Tätäkään en kuitenkaan ihmetellyt sen suuremmin, sillä vasen on useimmiten se heikompi puoleni.

Käännöt tulivat tehtyä ja lähdin palauttamaan puntteja paikoilleen. Punttitelineen luo päästyäni huomasin, että painot eivät olleet normaalissa järjestyksessä, ja tajusin piteleväni sekä 7 että 8 kilon puntteja. Hupsista saatana. Olin nauraa itseni tärviölle: en ollut viitsinyt sen vertaa vilkaista punttien päihin, että olisin tajunnut "virheeni" ennen sitä jäätävää irvistelyä. Ensimmäisen sarjan tein vasemman seitsemällä ja oikean kahdeksalla kilolla, hence the pieni voimattomuus. Sen jälkeen puntit vaihtoivat paikkaa ja jännästi oikea jaksoi paremmin, kun tein sen seitsemällä kilolla. Väänsin siis 2 x 8 sarjaa vasenta hauista 8 kilon käsipainolla, tietämättäni. Olihan se raskasta, sattuihan se, mutta ei sen vertaa veri kiertänyt päässä että olisin tajunnut tarkistaa painot. Mahtavaa.

Mitä tästä opimme? Ihminen todella on vahvempi kuin mistä antaa itselleen krediittiä.