Herään aina myöhässä kaikkiin haastehässäköihin (vrt. the naked truth joka unohtui lopulta kokonaan), mutta mitäpä sitä ihminen muutakaan yömyöhään touhuaisi kuin miettisi motiivejaan liikkumiseen/sohvaperunailuun. Henkilökohtaisesti en tätä haastetta keneltäkään saanut, mutta jossain blogissa oli käsky kaikille lukijoille haastaa itse itsensä. Tokihan luin sen jo niin monta päivää sitten, etten enää muista kenen blogista oli kyse.
Joka tapauksessa, aihe oli niin kivatsu, että päätin tarttua siihen. Yritin myös keksiä muita syitä kuin niitä itsestäänselviä, ja melkein onnistuinkin. Melkein. Onneksi näihin motivaattoreihin tarvitsee tarttua aina vain harvemmin, sillä itsestäänselvyyksiä löytyy nykyään riittävästi.
Mikä liikuttaa?
1. Tylsyys. Olen äärimmäisen huono olemaan tekemättä mitään, joten töistä vapaa päivä on harvoin treeneistä vapaa. Jos kotityöt on tehty, pyörä keksitty uudelleen ja maailma parannettu, useimmiten lähden salille/lenkille/jumppaan.
2. Se lukee kalenterissa. Merkkailen usein aiotut treenit kalenteriin heti kun saan tuoreimman työvuorolistan käpälääni, käytännössä siis noin pari viikkoa etukäteen. Saatan muutella treenien paikkoja fiiliksen tai kropan tuntemusten mukaan, mutta harvoin jätän kokonaan liikkumatta jos olen sen jo ehtinyt päivän kohdalle kirjata.
3. Hyi helvetti tätä oloa. Kyllä, vedän joskus herkuttelun överiksi. Pääasiassa olen jo päässyt eroon morkkistelusta ja huonosta omatunnosta, mutta fyysinen olo huutaa liikuntaa. En ajattele, että "pakko liikkua kun tuli syötyäkin", vaan että "pakko päästä liikkumaan että olo paranee". Useimmiten sokeriähkyihin auttaa pienen sulattelun jälkeen itsensä saaminen liikkeelle, oli kyse sitten tanssitunnista tai kävelylenkistä. Olo paranee huomattavasti, ja energiavarastojen pursutessa yli virtaa treenata on kuin pienessä kylässä.
Mikä saa skippaamaan suuret suunnitelmat?
1. Semikipeys. Olen nykyään vainoharhainen kipeäksi tulemisen kanssa, sillä vihaan sairastamista yli kaiken. Jos olen kunnolla ja oikeasti kipeä, treenien väliin jättäminen on helpompaa, mutta olen opetellut hölläämään tahtia myös silloin, jos olo on melkein normaali mutta silti jotain pielessä. En yleensä harrasta "särkisköhän miulla tänään vähän päätä" -tyylisiä tunnusteluja, vaan jonkun täytyy oikeasti vaivata - siirsin huomiselle suunnitellun kuulatreenin myöhemmäksi, koska olo on vähän lämpöilevä ja nenän limakalvot Saharaakin kuivemmat.
2. No mutta kukas se sie olet? Kun sekä minulla että miehellä on epäsäännölliset työajat, joskus voi mennä viikkokin niin, että minä teen miehen aamuvuoropäivinä iltaa ja toisinpäin. Käytännössä näemme esim. neljän maissa aamuyöstä kun mies herää ja minä yritän epätoivoisesti kestää hereillä "moimoihyväätyöpäivää"n ajan, ja seuraavaksi minun kotiutuessani iltavuorosta ja miehen ilmoittaessa menevänsä nukkumaan. Jos näitä päiviä on useampi putkeen ja niitä seuraa päivä jolloin yhteistä aikaa on enemmän kuin 10 minuuttia, voin jättää hyvällä omatunnolla treenit väliin ja nauttia siitä ajatuksesta, että kämpässä asuu lisäkseni toinenkin henkilö.
3. Kiinnostaa kuin kilo pas... kiviä. Sairastelun, oikean väsymyksen, päänsäryn, jalkojen kolotuksen, miehen, kavereiden ja muun elämän lisäksi on myös joskus niitä hetkiä, kun ei vaan kertakaikkiaan voisi vähempää innostaa. Saatan olla elämäni kunnossa, syönyt ja nukkunut hyvin ja bambitkin soittaa balalaikkaa, mutta ei vaan lähe. Vaikka liikunta purkaa stressiä ja auttaa lähes vaivaan kuin vaivaan, en aina näe järkeä lähteä vääntämään väkisin, jos ainoa ajatus on päästä takaisin kotiin. Näitä hetkiä on kuitenkin loppujen lopuksi niin harvoin, etten revi niistä sen enempää stressiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti