Kuten otsikko kertoo, kuherruskuukauteni elämäntaparemppani kanssa taitaa olla pikkuhiljaa ohi. Jos puhuttaisiin parisuhteesta, alkuhuuman ja rakastumisvaiheen voisi katsoa olevan hiipumassa, ja nyt pitäisi alkaa rakastaa. Jos edelleen pysytään parisuhdetermistössä, voisi myös sanoa vanhan suolan janottavan. Tai oikeastaan sokerin.
Miten tämä ilmenee? Olkapäälleni on muuttanut asumaan joku pieni örkki, joka kuiskii korvaan jatkuvalla syötöllä, että ota suklaata, haluat suklaata, tarvitset suklaata. Pieni osa tuntee olevansa örkin houkuteltavissa ja miettii että niin, se suklaa on kyllä aika hyvää. Ja miksei sitä voisi ihan vähän maistaa, kun tuli tänään urheiltuakin. Ja päätäkin särkee, sehän oli ennenkin sen merkki, että piti saada suklaata.
Toistaiseksi on voitolla se isompi osa, joka edelleen haluaa uskoa uuden suhteen mahdollisuuksiin. Maistuuhan se suklaa ihan hyvältä joo, mutta kun lauantaina söin suklaapatukan töissä, tuli maha kipeäksi. Ja ne treeneissä kulutetut kalorit on kyllä jo kompensoitu tänään syömällä ihan oikeata ruokaa, eikä puoli suklaalevyä ole "maistamista". Ja päänsärkyyn auttaa veden juominen, iltapala ja uni, viimekädessä myös särkylääke. Sitäpaitsi se suklaa ei katoa maailmasta ennen ensi viikonloppua. Että in your face vaan, öttiäinen siinä olalla.
Silti vähän kökköä. Päätin olla masentumatta painon pysymisestä samana, mutta vanha koira oppii huonosti uusia temppuja - väkisin huutelevat vanhan minän tuntemukset, että turhaan yrität kun olet aina ennenkin epäonnistunut. Ei silti huvita palata vanhaan, sillä se itseinho on jo suurimmaksi osaksi kadonnut. En ehkä ole kropaltani sellainen kuin tahtoisin olla, mutten myöskään sellainen kuin en missään nimessä tahtoisi olla. Ja ainakin teen töitä sen eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti