Kuluneessa viikossa ei ole liiemmin kehumista mitä tulee liikkumiseen, mutta ei suotta tartuta siihen - tämänpäiväinen pumppi nimittäin sujui varsin mallikkaasti. Kirjoittelin jokunen aika sitten kuinka pumppiohjaajalla ei ole juurikaan väliä, ja olen edelleen osittain samalla kannalla. En jätä pumppia väliin ohjaajavaihdoksen takia, mutta tänään kyllä löysin lempparini. Olen käynyt kyseisen ohjaajan tunnilla pari kertaa tätä ennenkin ja tykännyt, mutta nyt olin jotenkin ihan erityisen liekeissä. Tyyppi on ns. vähän jännä, mutta omalla kohdalla kyllä kemiat pelaavat ja kaveri saa revittyä minusta irti enemmän kuin joku toinen. Tästä innostuneena nostin muutaman biisin painoja taas hitusen, mistä johtuen jouduin skippaamaan loppucrossailun jalkojen jäätävän tärinän takia.
Koska tästä viikosta ei ole sen ihmeempää kommentoitavaa, innostuin vilkaisemaan heiaheiasta koko vuoden statsit.
Olen siis liikkunut kuluneena vuonna 280 kertaa. Jos tätä voisi lukea suoraan, treenikertoja tulisi hitusen päälle 5 per viikko. Heiaheia kuitenkin laskee jokaisen merkatun treenin yhdeksi kerraksi (esim. salipäivänä merkkaan alku- ja loppuverryttelyt puolen tunnin crossailuna ja lisäksi tunnin puntteilun = kaksi liikuntakertaa), joten lukema ei todellisuudessa ole noin imarteleva. Jakamalla kokonaistuntimäärän viikkomäärällä saa sen sijaan paremman kuvan, viikkotuntimääräksi tulee 4,8. On melko kivatsua huomata, että vaikka sinne tänne on sattunut treenitaukoja ja välillä energiataso on ollut miinuksella, olen päässyt lähelle viiden tunnin viikkotavoitettani.
Vuosi sitten tehty lupaus kolmesta liikuntakerrasta viikossa on nyt siis lunastettu, ja voin alkaa miettiä haasteita tulevalle vuodelle. Rakastan vartaloani ja sinkoan vaa'an alas parvekkeelta 2013?
Eivät menneet joulunpyhät ihan niin kuin oli suunniteltu. Ajatuksena oli siis ajaa aatonaattona miehekkeen vanhempien luokse, joulupäivänä kurvata kotiin hetkeksi kissaa moikkaamaan ja jatkaa sitten matkaa omien vanhempieni luo, josta tänään olisimme tulleet alkuperäisten suunnitelmien mukaan pois. Molemmat syntymäperheet siis asuvat vajaan parinsadan kilometrin päässä täältä, luonnollisesti eri suunnilla jotta kahden perheen tapaaminen kolmessa päivässä olisi mahdollisimman rasittavaa.
Anyhow, joulunvietto keskeytyi, tai ainakin muutti muotoaan, eilen. Mies valitteli vatsaansa jo aattona, ja oireet pahenivat eilisen aikana sensuuntaisiksi, että soitin vanhemmilleni peruakseni reissun. Oli siinä mielessä ihan hyvä veto, että oma mahani alkoi temppuilla iltaa kohti, ja tänäänkin vielä kuvottaa.
Eli mikäs siinä, joulu mahapöpöjen kiusaamana. Mutta jos haetaan hopeareunuksia, niin eipähän tullut kerättyä joulukiloja, ja jouluruokaövereitäkään en päässyt vetämään. Sinänsä sääli, että lupaavan aattoillan perusteella tämä olisi ollut ensimmäinen joulu, kun olisin osannut ja halunnut syödä kohtuudella. Vaan eipähän pääse kyllästymään jouluruokiin, kun vaihtaa ne italianpadan kautta mustikkakeittoon ja jaffaan.
Taitaa olla turvallista postata viikon liikunnat jo nyt, sillä tästä päivästä alkaa mitä todennäköisimmin 5-6 päivän mittainen treenitauko. Huomenna teen pitkän päivän töitä sellaiseen aikaan ettei liikkuminen ole mielekästä ennen eikä jälkeen, ja sunnuntaina kutsuukin jo joulunvietto. Opettelen parhaillaan suhtautumaan taukoon järkevästi (se ei vie henkeä tai olennaisesti huononna kuntoa), sillä joulunajan olen päättänyt pyhittää sille, että teen mikä milläkin hetkellä sattuu tuntumaan hyvältä. Jos huvittaa lähteä kävelylenkille, lähden. Jos huvittaa maata vaakatasossa naama suklaarasiassa, teen juuri niin. Ei stressiä.
Tuli jännä ajatus mieleen päivällä; kun ensimmäistä kertaa elämässäni ostin personal trainerilta saliohjelman joitakin vuosia sitten, tenttasin ensimmäisenä, että saanhan jossain välissä pitää esim. viikon tauon treenaamisesta. En ymmärtänyt, miksi silloisen ohjelman suunnitellut pt tuijotti minua kuin olisin puhunut swahilia. Kuvittelisin ymmärtäväni nyt hieman paremmin - en halua pitää taukoa liikkumisesta vain pitääkseni taukoa liikkumisesta. Pakko liikkua tuntuu olevan siis totaalisen poissa, jäljellä on halu. Halun lisäksi onneksi myös suht realistiset kuvitelmat tulevista pyhistä; kun miehen kanssa käytännössä vietetään joulu autossa toista kertaa peräkkäin, osaan olla tekemättä kunnianhimoisia suunnitelmia treenikertojen suhteen. Toisaalta reilun viikon päässä siintävä bodyjam kuulostaa jo nyt taivaalliselta keitaalta.
Tällä viikollakin pääsin jammailemaan, tosin en välttämättä olisi varannut eiliselle tuntia jos olisin tiennyt vanhan ohjelman pyörivän edelleen. Vaikka jossain vaiheessa suht hyvältä näyttikin, en vain jotenkin päässyt tynnyrihyppyjen sun muiden kanssa sinuiksi. Senpä takia odotankin uutta ohjelmaa äärimmäisellä mielenkiinnolla, etenkin kun joku suomalaisia bodyjam-ohjaajia kouluttava heppu oli todennut Gandalf Archerin (jamin kehittäjä) löytäneen näköjään ihan uudenlaisia sieniä. Huippua.
Hitusen laimeaksi jäi myös maanantaina koeajettu latino dance. Homma ei tökkinyt vierailevan ulkomaalaisen ohjaajan takia, tuon tyyppinen tanssitunti ei vain osu sinne jonnekin, johon esim. jamit sohivat lähes joka ohjelmalla.
Jottei menisi hönöilyksi koko viikko, niin pakko hehkuttaa, että salilla nousi rautaa sekä etureisikoneessa, pystypunnerruksissa että ylätaljassa enemmän kuin aiemmin. Olen myös opiskellut uutta asennetta maitorahkaa kohtaan, kun tuo pt tuntuu sen puolesta liputtavan etenkin iltapalana - pehmeän maitorahkan löytämisen jälkeen ei koostumus enää kuvota, ja sekaan tarvitaan ainoastaan kolmetoista litraa loraus mehukeittoa. Jes!
Alkaa epäilyttävästi näyttää siltä, että tykkään crossailusta. Eilen oli ajatuksena tehdä pitkä aerobinen, ja kotoa löytyy tarkoitukseen vallan mainiosti soveltuva kuntopyörä. Vielä jokunen viikko sitten huhkin lähestulkoon kaikki aerobiset pyörällä (joko salilla tai kotona), mutta nyt jo ajatuskin tuntui suorastaan ahdistavan tylsältä. Siispä jätin kotipyöräilyn väliin ja lähdin hiukan väsyneenä ja tylsistyneenä ajelemaan läpi lumipyryn, jotta pääsin salille crossailemaan. Jotain vikaahan minussa täytyy olla, vai mitä?
Kahvakuulan kanssa tuntuu käyvän tälläkin rundilla samoin kuin aina ennenkin; parin treenikerran jälkeen homma alkaa jotenkin maistua puulta. En tiedä mikä siinä on, vempelehän on vallan monipuolinen ja toiminnallinen treeni onnistuu sillä oikein hyvin. Ehkä en vaan tykkää joistain liikkeistä, tai sitten hommassa mättää se, että kukaan ei ole huutamassa vieressä ja komentamassa tekemään lujempaa. Ei kyllä ole salillakaan, joten äh. Mutta jospa tällä kertaa pitäisin hammasta purren ohjelmasta kiinni ja kävisin n. kerta viikkoon kuulaa tempomassa, sillä ei kai se siinä suunnitelmassa turhaankaan ole. Sitäpaitsi, alan jo olla suht tyytyväinen tempauksiini ja turkkilaisiin ylösnousuihini, joten ehkä tämä on vaan alkukankeutta. Toivon ainakin niin.
Pumpissa vaihtui ohjelma. Ei oikeastaan ihan hirveästi sanottavaa siitä vielä, tuntui aika perushutulta. Rintabiisissä edellisen ohjelman painot tuntuivat alkubiisin ajan jotenkin kevyiltä (kiitos salilla tehtyjen smith-vinopenkkien?), mutta harha poistui biisin loppuun mennessä. Tein muutenkin samoilla painoilla kuin mihin edellisessä ohjelmassa jäin, mutta kuten ohjaajakin arveli, todennäköisesti niitä pystyy nostamaan jo suht lyhyen ajan jälkeen.
Pakko tunnustaa, että tulevat pari viikkoa jännittävät vähän. Liikunnat jäävät ns. pakostakin vähemmälle (huumorintajuni ei riitä treenaamiseen silloin, kun työvuoro on tyyliin 11-19), enkä ole mitenkään erityisen lahjakas kieltäytymään jouluhoukutuksista. Mutta no, tapaninpäivän jälkeiselle torstaille on jo varattuna kinkunsulattelu-bodyjam, ja mitäpä se olisi joulun- tai uudenvuoden tienoo ilman lupauksia paremmasta tulevasta. Tuollainen asenne taitaa olla kaikkien laihdutusohjeiden vastaista, mutta ehkä vielä parannun asenneongelmastani. Sitten ensi vuonna.
Herään aina myöhässä kaikkiin haastehässäköihin (vrt. the naked truth joka unohtui lopulta kokonaan), mutta mitäpä sitä ihminen muutakaan yömyöhään touhuaisi kuin miettisi motiivejaan liikkumiseen/sohvaperunailuun. Henkilökohtaisesti en tätä haastetta keneltäkään saanut, mutta jossain blogissa oli käsky kaikille lukijoille haastaa itse itsensä. Tokihan luin sen jo niin monta päivää sitten, etten enää muista kenen blogista oli kyse.
Joka tapauksessa, aihe oli niin kivatsu, että päätin tarttua siihen. Yritin myös keksiä muita syitä kuin niitä itsestäänselviä, ja melkein onnistuinkin. Melkein. Onneksi näihin motivaattoreihin tarvitsee tarttua aina vain harvemmin, sillä itsestäänselvyyksiä löytyy nykyään riittävästi.
Mikä liikuttaa?
1. Tylsyys. Olen äärimmäisen huono olemaan tekemättä mitään, joten töistä vapaa päivä on harvoin treeneistä vapaa. Jos kotityöt on tehty, pyörä keksitty uudelleen ja maailma parannettu, useimmiten lähden salille/lenkille/jumppaan.
2. Se lukee kalenterissa. Merkkailen usein aiotut treenit kalenteriin heti kun saan tuoreimman työvuorolistan käpälääni, käytännössä siis noin pari viikkoa etukäteen. Saatan muutella treenien paikkoja fiiliksen tai kropan tuntemusten mukaan, mutta harvoin jätän kokonaan liikkumatta jos olen sen jo ehtinyt päivän kohdalle kirjata.
3. Hyi helvetti tätä oloa. Kyllä, vedän joskus herkuttelun överiksi. Pääasiassa olen jo päässyt eroon morkkistelusta ja huonosta omatunnosta, mutta fyysinen olo huutaa liikuntaa. En ajattele, että "pakko liikkua kun tuli syötyäkin", vaan että "pakko päästä liikkumaan että olo paranee". Useimmiten sokeriähkyihin auttaa pienen sulattelun jälkeen itsensä saaminen liikkeelle, oli kyse sitten tanssitunnista tai kävelylenkistä. Olo paranee huomattavasti, ja energiavarastojen pursutessa yli virtaa treenata on kuin pienessä kylässä.
Mikä saa skippaamaan suuret suunnitelmat?
1. Semikipeys. Olen nykyään vainoharhainen kipeäksi tulemisen kanssa, sillä vihaan sairastamista yli kaiken. Jos olen kunnolla ja oikeasti kipeä, treenien väliin jättäminen on helpompaa, mutta olen opetellut hölläämään tahtia myös silloin, jos olo on melkein normaali mutta silti jotain pielessä. En yleensä harrasta "särkisköhän miulla tänään vähän päätä" -tyylisiä tunnusteluja, vaan jonkun täytyy oikeasti vaivata - siirsin huomiselle suunnitellun kuulatreenin myöhemmäksi, koska olo on vähän lämpöilevä ja nenän limakalvot Saharaakin kuivemmat.
2. No mutta kukas se sie olet? Kun sekä minulla että miehellä on epäsäännölliset työajat, joskus voi mennä viikkokin niin, että minä teen miehen aamuvuoropäivinä iltaa ja toisinpäin. Käytännössä näemme esim. neljän maissa aamuyöstä kun mies herää ja minä yritän epätoivoisesti kestää hereillä "moimoihyväätyöpäivää"n ajan, ja seuraavaksi minun kotiutuessani iltavuorosta ja miehen ilmoittaessa menevänsä nukkumaan. Jos näitä päiviä on useampi putkeen ja niitä seuraa päivä jolloin yhteistä aikaa on enemmän kuin 10 minuuttia, voin jättää hyvällä omatunnolla treenit väliin ja nauttia siitä ajatuksesta, että kämpässä asuu lisäkseni toinenkin henkilö.
3. Kiinnostaa kuin kilo pas... kiviä. Sairastelun, oikean väsymyksen, päänsäryn, jalkojen kolotuksen, miehen, kavereiden ja muun elämän lisäksi on myös joskus niitä hetkiä, kun ei vaan kertakaikkiaan voisi vähempää innostaa. Saatan olla elämäni kunnossa, syönyt ja nukkunut hyvin ja bambitkin soittaa balalaikkaa, mutta ei vaan lähe. Vaikka liikunta purkaa stressiä ja auttaa lähes vaivaan kuin vaivaan, en aina näe järkeä lähteä vääntämään väkisin, jos ainoa ajatus on päästä takaisin kotiin. Näitä hetkiä on kuitenkin loppujen lopuksi niin harvoin, etten revi niistä sen enempää stressiä.
