Terveisiä näin tuoreeltaan Fressi ABS30 -tunnilta, kotiuduin juuri. Ajattelin, että voisin jossain myöhemmässä vaiheessa kirjoittaa syväluotaavan analyysi-arvostelun kyseisestä tunnista, mutta kuoppasin idean heti alkuunsa. Huomisaamun tuntemuksia en voi ennustaa, mutta juuri nyt, tällä hetkellä, tuntuu kuin en olisi jumpassa käynytkään.
Miksi, oliko tunti sitten niin paska? Ei, ei ollut. Pyrin aina siihen etten hauku mitään tuntia täysin pystyyn vain sen takia etten itse viihtynyt, sillä harvemmin taitaa olla kyse ohjaajien ammattitaidottomuudesta tai muuten-vain-huonoudesta, vaan enemmänkin ihan omasta navasta (vrt. tanssitunti ei ole perseestä vain siksi, että jumpparilla ei ole rytmitajua). Tunti on aivan takuuvarmasti tehokas ja loistava, mutta tiettyjen ominaisuuksien puuttuminen syö itseltäni tehoja hurjasti.
Yksi näistä ominaisuuksista on tasapaino, tunnilla käytetään nimittäin dynair tasapainotyynyä (jos on ihan nevöhööd-kamaa, google on kaveri). Tunnilla tehdyt liikkeet olivat tehokkaita kuin mitkä, mutta minun aikani meni tuon tyynyn päällä venkoiluun. Tai oikeastaan siihen, kun yritin epätoivoisesti pysyä sen päällä, yrityksissäni erityisemmin onnistumatta. Parhaimman kuvan tilanteesta saa kun miettii, miltä tuntuu ja näyttää, kun yrittää saada jumppapalloa pysymään kartion mallisen objektin päällä. Not as easy as it sounds.
Toinen näistä minulta puuttuvista ominaisuuksista on kärsivällisyys. Tai onhan sitä, mutta se on suunnilleen samalla tasolla kuin kouluttamattomalla koiralla, jonka nenän päälle on asetettu siankorva. Kun en heti osaa, ja jos ei ihan ylenpalttisen törkeästi kiinnosta, en välttämättä jaksa opetella.
Nämä molemmat puutteet ruokkivat iänikuista mantraani siitä, että minä en vain pidä lihaskuntotunneista. Jos täytyy tanssia kuin heikkopäinen, I'm in. Nyrkkeillä ja potkia ilmaa, no problem. Lihaskuntotunnit, nääh. En tosin voi sanoa etten pidä esim. bodypump-tunneista kun en ole koskaan sellaisella ollut, mutten varsinaisesti ole kiinnostunut kokeilemaankaan. Jostain käsittämättömästä syystä saan kuitenkin hinattua ahterini salin puolelle, ja saan jopa haastettua itseni siellä. En siis dissaa lihaskuntoharjoittelua itsessään, enkä myöskään vastusta ryhmäliikuntatunteja. Näiden kahden yhdistäminen on vain jotenkin ei-minua.
Ja mihin tällä jorinalla pyritään? En oikeastaan tiedä itsekään. Jos paikkakunnallanne on Fressi ja satutte vielä olemaan jäseniä, menkää ihmeessä kokeilemaan itse, ei näitä minun hapatuksiani kannata ottaa vakavasti. Ja kuten sanottua, tunnin tehokkuutta en missään tapauksessa epäile, tehottomuus johtuu vain ja ainoastaan siitä, etten minä pysy sen saakelin vemputtimen päällä. Aika näyttää, lähdenkö joku kerta kokeilemaan uudelleen, sillä jopa minä tiedän, että kehitys tapahtuu harjoittelemalla. Ja onhan tuossa sekin hyvä puoli, että siinä vaiheessa kun oma kyvyttömyys alkaa toden teolla kasvattaa jormaa otsaan, tunti on jo ohi.
Sivut
maanantai 20. elokuuta 2012
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Oh fudge
Ja taas on yksi viikko ohi. Katselin juuri kansiota johon olen tallentanut Heiaheian screenshotit, jotka olen mielikuvituksekkaasti nimennyt juoksevalla numerolla treenitxx.jpg. Tämänkertainen shotti on nimeltään treenit29.jpg, joten olen todistetusti liikkunut (enemmän tai vähemmän) 29 viikkoa. Se on pitkä aika se. (Olen itseasiassa pidempäänkin, mutta noin kauan tämä blogi on ollut olemassa.)
Tämä viikko kampesi vähän painottumaan aerobiseen, mutta ei tuntunut pahalta moinen ratkaisu. Alunperin olin ajatellut salitreeniä maanantai- ja torstaiaamuille, mutta maanantaina odottelin puhelua ja torstaille sain ajan parturiin. Ja kyllä, olen niin tyttö, että joskus annan itsensä hemmottelun ajaa treenien yli. Eikä edes liiemmin kaduta, tukasta tuli jälleen kerran hyvän värinen. Btw, kuinka hienoa on kun vakkarikampaaja ilmoittaa oma-aloitteisesti tekstiviestillä vaihtavansa firmaa, jotta osaan etsiytyä jatkossakin tämän osaavien käsien armoille. Puljulla ei minulle ole väliä, mutta koska olen kyseisen tukkatohtorin taitoihin luottanut jo vuosia parin vuoden muualla asumisen aiheuttamaa taukoa lukuun ottamatta, en ihan hevillä luota päätäni muiden käsiin. Enkä edes humpalla, ehe ehe.
Niin, se salitreeni. Pähkäilin tänään mennessäni, että nyt kun tälle viikolle on luvassa vain yksi punttitreeni, pitäisikö mieluummin keskittyä joko ylä- tai alakroppaan vai soheltaa joku kokovartalotreeni, jolloin tulisi tehtyä vähän kaikkea muttei mitään kunnolla. Päädyin valitsemaan toisen, ja koska jaloille on tällä viikolla ollut oma kivansa kuntopyöräilyn, combatin, jamin ja lenkkeilyn muodossa, soin pääasiallisen huomioni ylävartalolle. En ollut syönyt normaalia puuroaamupalaani joten vähän jotenkin tökki, mutta tulipahan tehtyä ja käytyä.
En malttanut jättää keskivartaloliikkeitä pois tämänkään päivän ohjelmasta, mikä saattoi kyllä olla virhe. Kuntokeskukseni syksylukkari alkaa huomenna, ja ohjelmaan oli ilmestynyt uusi tuttavuus nimeltään abs30. Tottahan se on mentävä testaamaan heti huomenna, joten vähän veikkaan tiistaiaamun menevän itseään kiitellessä. Jos salilla saan vatsiksiin sellaisen mukavan kiristyksen, huominen puolen tunnin rykäisy lienee silkkaa kuolemaa alusta loppuun. Mikäli en palaa raportoimaan ensi sunnuntaihin mennessä, isäntä ei ole saanut nostettua minua sängystä.
Jatkan papupatailua vielä sen verran, että kävimme miehekkeen kanssa paikallisilla markkinoilla ja bongasin sieltä brittiläistä toffeeta myyvän kojun. Mikähän ihme siinä on, että saan aina markkinoiden kaltaisissa tapahtumissa huijattua itseni luulemaan, että ihan ehdottomasti haluan esim. metrilakuja, tai tässä tapauksessa niitä fudgeja. Voin kertoa, että sokeria ja rasvaa ei oltu säästelty, enkä oikeastaan ole vieläkään päättänyt, olivatko ne ihan hyviä vai kuvottavinta mitä olen koskaan suuhuni pistänyt. Eivät nimittäin olleet ihan pieniä paloja ne. No, tulipahan testattua, ja josko tämän ällöttävän olotilan muistaisi sitten, kun seuraavan kerran ihan ehdottomasti haluaa jotain vastaavaa.
Entäs se paino sitten? Tämän aamun lukema oli 72,2 kg, joka on 300g vähemmän kuin mihin vuosi sitten kesällä alimmillaan pääsin.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Paras sitaatti ikinä
Tuli tuossa eilisen postauksen jälkeen mieleen yksi lausahdus, jonka ympärille oli alunperin tarkoitus kyhätä kokonainen kirjoitus. Pää ei kuitenkaan toimi yhtään enkä edes löytänyt sitä Pumpumkatin postausta johon oli tarkoitus linkata, joten olkoon. (Katti voisi itse linkata postauksensa vaikka kommenttiboksiin - se, jossa kirjoittelit siitä, miten eri tavalla miehet ja naiset suhtautuvat painonpudotukseen, miehet enemmän järkeillen jne. En muistanut otsikkoa joten en viitsinyt etsiä :)
Joka tapauksessa. Eräänä iltana joitakin viikkoja sitten mieheke katsoi Poliisit-sarjaa, itse olla öllötin koneella. Tykkään kyllä sarjasta (etenkin Kuopion partio <3), mutta sillä kertaa ei tullut seurattua jaksoa. Tajuntaan hiipi kuitenkin yhden poliisisedän kommentti kaupassa ollessaan:
"Tekis mieli ostaa suklaata mut ei voi kun on lihava."
Välitön huutonaurukohtaus ja hatunnosto.
Joka tapauksessa. Eräänä iltana joitakin viikkoja sitten mieheke katsoi Poliisit-sarjaa, itse olla öllötin koneella. Tykkään kyllä sarjasta (etenkin Kuopion partio <3), mutta sillä kertaa ei tullut seurattua jaksoa. Tajuntaan hiipi kuitenkin yhden poliisisedän kommentti kaupassa ollessaan:
"Tekis mieli ostaa suklaata mut ei voi kun on lihava."
Välitön huutonaurukohtaus ja hatunnosto.
tiistai 14. elokuuta 2012
Arkea kehiin
Kuten otsikko kertoo, kuherruskuukauteni elämäntaparemppani kanssa taitaa olla pikkuhiljaa ohi. Jos puhuttaisiin parisuhteesta, alkuhuuman ja rakastumisvaiheen voisi katsoa olevan hiipumassa, ja nyt pitäisi alkaa rakastaa. Jos edelleen pysytään parisuhdetermistössä, voisi myös sanoa vanhan suolan janottavan. Tai oikeastaan sokerin.
Miten tämä ilmenee? Olkapäälleni on muuttanut asumaan joku pieni örkki, joka kuiskii korvaan jatkuvalla syötöllä, että ota suklaata, haluat suklaata, tarvitset suklaata. Pieni osa tuntee olevansa örkin houkuteltavissa ja miettii että niin, se suklaa on kyllä aika hyvää. Ja miksei sitä voisi ihan vähän maistaa, kun tuli tänään urheiltuakin. Ja päätäkin särkee, sehän oli ennenkin sen merkki, että piti saada suklaata.
Toistaiseksi on voitolla se isompi osa, joka edelleen haluaa uskoa uuden suhteen mahdollisuuksiin. Maistuuhan se suklaa ihan hyvältä joo, mutta kun lauantaina söin suklaapatukan töissä, tuli maha kipeäksi. Ja ne treeneissä kulutetut kalorit on kyllä jo kompensoitu tänään syömällä ihan oikeata ruokaa, eikä puoli suklaalevyä ole "maistamista". Ja päänsärkyyn auttaa veden juominen, iltapala ja uni, viimekädessä myös särkylääke. Sitäpaitsi se suklaa ei katoa maailmasta ennen ensi viikonloppua. Että in your face vaan, öttiäinen siinä olalla.
Silti vähän kökköä. Päätin olla masentumatta painon pysymisestä samana, mutta vanha koira oppii huonosti uusia temppuja - väkisin huutelevat vanhan minän tuntemukset, että turhaan yrität kun olet aina ennenkin epäonnistunut. Ei silti huvita palata vanhaan, sillä se itseinho on jo suurimmaksi osaksi kadonnut. En ehkä ole kropaltani sellainen kuin tahtoisin olla, mutten myöskään sellainen kuin en missään nimessä tahtoisi olla. Ja ainakin teen töitä sen eteen.
Miten tämä ilmenee? Olkapäälleni on muuttanut asumaan joku pieni örkki, joka kuiskii korvaan jatkuvalla syötöllä, että ota suklaata, haluat suklaata, tarvitset suklaata. Pieni osa tuntee olevansa örkin houkuteltavissa ja miettii että niin, se suklaa on kyllä aika hyvää. Ja miksei sitä voisi ihan vähän maistaa, kun tuli tänään urheiltuakin. Ja päätäkin särkee, sehän oli ennenkin sen merkki, että piti saada suklaata.
Toistaiseksi on voitolla se isompi osa, joka edelleen haluaa uskoa uuden suhteen mahdollisuuksiin. Maistuuhan se suklaa ihan hyvältä joo, mutta kun lauantaina söin suklaapatukan töissä, tuli maha kipeäksi. Ja ne treeneissä kulutetut kalorit on kyllä jo kompensoitu tänään syömällä ihan oikeata ruokaa, eikä puoli suklaalevyä ole "maistamista". Ja päänsärkyyn auttaa veden juominen, iltapala ja uni, viimekädessä myös särkylääke. Sitäpaitsi se suklaa ei katoa maailmasta ennen ensi viikonloppua. Että in your face vaan, öttiäinen siinä olalla.
Silti vähän kökköä. Päätin olla masentumatta painon pysymisestä samana, mutta vanha koira oppii huonosti uusia temppuja - väkisin huutelevat vanhan minän tuntemukset, että turhaan yrität kun olet aina ennenkin epäonnistunut. Ei silti huvita palata vanhaan, sillä se itseinho on jo suurimmaksi osaksi kadonnut. En ehkä ole kropaltani sellainen kuin tahtoisin olla, mutten myöskään sellainen kuin en missään nimessä tahtoisi olla. Ja ainakin teen töitä sen eteen.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Huikean tavallista
Useamman kerran viikossa postaamisen huono puoli? Yhteenvetopäivinä ei ole mitään sanottavaa.
Jälleen kerran melko perusviikko. Maanantaina lähdettiin miehen kanssa iltalenkille ajatellen, että eihän siellä ole pakko olla kauan ja kunhan käy vähän haukkaamassa happea. Innostuimme kuitenkin kävelemään reilut seitsemän kilometriä, aavistuksen normilenkkivauhtia hitaammin - ihan kiva käppäily. Tiistain combatissa olin entiseen malliin ihan liekeissä, ja saan edelleen aivan järjettömät kiksit yhdestä tietystä biisistä ja liikesarjasta. Keskiviikon yläkroppatreenillä sain jostain mystisestä syystä jumiin myös takareidet, torstain sh'bam oli vähän pettymys ja tämän päivän salitreeni sellainen peruskiva. Innostuin pitkästä aikaa lisäämään alataljaan 2,5 kiloa hauiksiin ja saman verran ylätaljaan ojentajiin, ja totesin, että olen pitkään tehnyt turhan pienellä vastuksella. No, aina oppii jotain.
Painonpudotusta ei näytä olevan tälle viikolle luvassa mutta ei se mitään, aina ei voi voittaa. Tiedän kuitenkin syöneeni viikonloppua lukuunottamatta fiksusti ja liikkuneeni yli kuusi tuntia, joten päätän tällä kertaa jättää vaa'an lukeman omaan arvoonsa. Iloitsen sen sijaan miehen puolesta, -18 kiloa on melkoinen saavutus. Iloitsen lisäksi hänen kannustavista sanoistaan, joiden mukaan kyljistäni on "hävinnyt tavaraa". Jei.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

