Oho, vol. satatoistatuhatta

Noniin. Olen virallisesti vienyt treenivaateshoppailuni niin sanotusti nextille levelille. Joku saattaa muistaa lukeneensa shortsipohdintani toisen blogini puolelta, ja osalle teistä olen aiheesta avautunut ihan livenäkin. Jos haluat (tai olisit halunnut, nythän sesonki on jo ohi) löytää naisten treenishortsit, jotka eivät a) ole caprit tai b) nuole reisiä, niin good luck, eioleeeee. Ostin kesän aikana kolmet shortsit, joista yhdet nuolevat niitä reisiä, toiset oli tilattava rapakon takaa Englannista ja kolmannet olivat miesten mallistosta. Viimeksi mainitut ovat muuten heittämällä parhaat, pitäisiköhän laajentaa vaateshoppailua enemmänkin vastakkaisen sukupuolen reviirille?

No anyway. Kuvan shortsit eivät ole yhtä hyvät kuin parhaat löytöni, mutta ihan semihyvät kuitenkin. Eivät nuole reisiä, pysyvät jalassa eivätkä ole liian pitkät. Mistäkö nämä löysin? Omasta vaatekaapistani. Pengoin huomiselle salikamppeita, ja mitkäs ne sieltä housupinon alta löytyivätkään... Muisti palaili pätkittäin, ja muistan ostotapahtuman, kioskin josta nämä ostin ja jopa tarkoituksen, jota varten nämä ostin. Olenko käyttänyt näitä kertaakaan? Krhm.

Olen saattanut sanoa näin ennenkin, mutta hupsista saatana.

A bit excited, yes

Ilmeeni, kun tänä aamuna penikat eivät kipuilleet vähääkään, vaikka kävelin eilen ystävän kanssa vajaan 7 kilometrin lenkin:

kuva

 

Ei, en silti aio mennä vielä attackiin. Mutta aion kävellä. Ja käydä salilla. Ja ehkä ensi viikolla spinningissä ja/tai balancessa. Jajajajaja.

Tuskanhiki (and I mean that literally)

Herään aina silloin tällöin tajuamaan sen, miten mainiota on, kun elämässä on eri tavalla ihania ja arvokkaita ihmisiä. Kävin eilen tosiaan hierottamassa noita sääriraukkojani, ja sain fysioterapeuttinakin työskentelevältä hierojaltani kasan hyviä vinkkejä koipieni hoivaamiseen. Päällimmäisenä oli lepo siitä, mistä ongelma on aiheutunut, joten ei kai se auta kuin lammasmaisesti kuunnella viisaamman neuvoja ja pysyä pois attackista ainakin pari viikkoa. Jos olisin yhtään teatraalisempi tapaus niin väittäisin sydämeni murtuneen, mutta mieluummin huilaan pari viikkoa nyt kuin monta kuukautta joskus myöhemmin. H totesi lempeästi, että kipu on aina kropan tapa pyytää hidastamaan, joten onhan se kuunneltava.

Lisäksi sain paljon kotihoitovinkkejä; venyttelyä, omatoimista hierontaa, rullailua, kylmähoitoa, tennispallokikkailua, pohjetreenin lisäämistä ja hölkkäpätkiä kävelylenkkien ohessa. Tunnen itseni taas paljon luottavaisemmaksi; luulisi hankalienkin penikoiden näillä tokenevan.

Se itse hierontakokemus sitten. Oletteko koskaan hierottaneet säärien etuosia? En minäkään tätä ennen. Enkä luojan kiitos tiennyt ennakkoon sen olevan edessä, sillä olisin ennen käsittelyä karannut ikkunasta karmit kaulassa. Vasta asetuttuani makuulle H totesi, että hierotaanpa tänään noiden pohkeiden ja sisäsyrjien lisäksi etuosat. Voin vaikka vannoa, että siinä muutoin niin lempeässä hymyssä oli aavistus käärmemäisyyttä.

Voi hyvä helvetti, että teki kipeää. Imakkaa, ihanan kamalaa ja suurimman osan ajasta pelkästään kamalaa. "Ei minulla mitään jumeja ole ollut" on kyllä suurin itsepetos ikinä. Mielestäni säärteni ulkosyrjät ovat olleet ihan ok, mutta miten väärässä olenkaan ollut - yllättäen lähes pahimmat jumit löytyivät juuri sieltä. En voi sanoin kuvailla miltä tuntuu, kun peukaloiden päillä hierotaan sääriluun viereistä lihasta irtonaisemmaksi, eikä pohkeiden veivaaminen tuntunut tuon jälkeen enää missään. Irvistelin epäilemättä todella naisellisesti, ja hengitys muuttui epämääräiseksi puhalteluksi.

Olen kuullut ja itsekin käyttänyt sanaa tuskanhiki, mutta koskaan ennen en ole sitä noin konkreettisesti kokenut. Huoneessa ei ollut mitenkään kuuma, mutta hikoilin kuin pieni porsas ja selästä jäi suojapaperiin märkä läntti. Kuulostaa äärimmäisen nautinnolliselta, eikö totta?

No, olihan se. Tavallaan. Tai ei oikeastaan ollut, mutta joku siinä kuitenkin viehätti. Olisin kuvitellut, että moisen käsittelyn jälkeen olisin toivottanut H:lle mukavaa loppuelämää ja juossut karkuun, mutta sen sijaan varasin uuden ajan kahden viikon päähän. Kai tuo housunlahkeistakin itseensä ottava kosketusarkuus siihen mennessä helpottaa?

Apuja särösäärille?

Heippa taas. Näköjään en osaa pysyä täältä poissa, mutta se annettakoon anteeksi.

Nyt nimittäin ottaa ohimoon ja rankasti. Kuten olen jo viime Tapaninpäivästä asti hehkuttanut, on bodyattack suurin piirtein parasta, mitä voi tehdä vaatteet päällä. No, ei ihan, muttei kovin kaukanakaan. My point being, olen ns. löytänyt lajini, menettänyt sydämeni (ja kaikesta päätellen myös järkeni) ja jossain vaiheessa jopa miettinyt, että siellähän voisi käydä kaksikin kertaa viikossa.

No ei näköjään voi. Sääli, että kropallani tuntuu olevan täysin vastakkainen käsitys asiasta kuin minulla. Säärten sisäsyrjät nimittäin ryhtyivät hankaliksi jo parin attackin jälkeen joskus alkukesästä. Olin kokenut vastaavaa kipuilua lievempänä jo vuosia aiemmin huonojen kenkien takia, joten vaihdoin jumppapopot järeämpiin juoksukenkiin. Ongelma lieveni kertalaakista. Hetkeksi.

En nyt viitsi koko kesää alkaa tähän referoida, mutta nythän tilanne on se, etteivät nuo perhanan koparat tunnu kestävän oikein minkäänlaista pomppimista. Olen paikallistanut kivun muutamaa senttiä nilkan yläpuolelle, noin kymmenen sentin matkalle. Kai siellä joku lihas tai lihaskalvo on, mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa sattuu. Kipuilevia sääriä on uitettu Voltarenissa ja säikytelty sekä kylmä- että kuumageelillä, ja ahdettu koivet (ihastuttaviin pinkkeihin) kompressiosäärystimiin attackin ajaksi. Reilu viikko sitten kuvittelin ongelman jo kaikonneen koska jalat tuntuivat suht hyviltä jopa pomppiessa, mutta sitten kävelin pari päivää ballerinoilla ja menin sen jälkeen attackiin - VIRHE. Koko tunti meni pilalle vain sen takia, että kunto ja into olisivat riittäneet vaikka mihin, mutta sääret eivät antaneet hyppiä ollenkaan.

Suomeksi sanottuna vituttaa kuin liito-oravaa hakkuuaukealla. Kävin viime viikolla hieronnassa, ja juttelin myös ft-hierojani kanssa ongelmasta. Rivien välistä oli luettavissa myös hienoinen "jos menee paikat rikki niin kannattaako jatkaa" -toteamus, mutta suostun luovuttamaan vain kuolleen ruumiini yli. No hyvä on, ehkä vähän aikaisemmin, mutta kaikki keinot aion kyllä ottaa käyttöön sitä ennen.

Lepo on ollut ensimmäinen niistä, ja olen sydän verta vuotaen skipannut tähän mennessä yhden tunnin. Keskiviikolle tulee toinen skippaus, sillä tiistaina käytän keinon numero kaksi ja käyn hierotuttamassa pelkkiä pohkeita/jalkoja puoli tuntia. Keino numero kolme on pohjetreenin lisääminen jotta lihakset vahvistuvat, mutta luonnollisesti tämän mahdollinen hyöty tulee esiin vasta kuukausien kuluessa. Keino numero neljä voisi olla muutaman kilon karistaminen, sillä tuskin ylimääräisen kuorman vähentämisestä haittaakaan on. Kompressiosäärystimien ja kylmä-/kuumageelien käyttö jatkuu.

Onko muita ideoita? Pakkohan se olisi nuo koivetkin saada kuntoon, vaikken ihan herkästi haluaisikaan harrastuksestani luopua. Etenkään nyt, kun olen jopa muutosvastarinnan kruunaamattomana kuningattarena hyväksynyt sen, että toiseksi paras ohjaajavaihtoehto on ihan riittävän hyvä. Vinkkivitosia, kikkakolmosia? Jalkaproteeseja? Anyone?

Mitä kuuluu?

Kaunista ja helteistä sunnuntaita, sedät, tädit ja henkilöt! Tämä ei ole virallinen paluu-postaus enkä tiedä onko sellaista ikinä tulossakaan, mutta koska tällä kertaa huvitti naputella, päätin jorinoida tänne. Mitä teille kuuluu? Minä olen kuluneen parin kuukauden aikana...

... syönyt yhtään liioittelematta ainakin kuusitoistatuhatta litraa mansikoita, koska nam. Alkavat pirulaiset vaan olla jo aika pieniä, eikä himoitsemiani puolen nyrkin kokoisia meinaa löytyä enää mistään.

... käynyt kaveripariskunnan häissä ja pukeutunut todistetusti muuhunkin kuin Nikeen. Ja suututtanut laukkukaupan tädin toteamalla, etten erityisesti välitä kullanvärisistä koristeista tai koruista.

... pukeutunut siihen Nikeen, ja ostanut elämäni ensimmäiset treenishortsit. Ja toiset. Ja kolmannet. Ja itseasiassa muutenkin niin hävyttömän paljon treenivaatteita, että siitä on alettu lämminhenkisesti kuittailla kotona. Mutta siis ihminenhän tarvitsee saman topin kuudessa eri värissä ihan ehdottomasti.

... menettänyt sydämeni bodyattackille, vaikka se on edelleen, kahdeksankin kerran jälkeen niin rankkaa että sitä on vaikea selittää. Joku siinä itsensä ylittämisessä kuitenkin kiehtoo, ja onhan se muikea tunne olla endorfiinipäissään sääriä myöten kananlihalla - pelkästään siitä ilosta, ettei kuollutkaan. Ohjaajana on kesän ajan heilunut sama sälli joka kävi vetämässä viime Tapaninpäivän näytetunnin, ja onkin osoittautunut kutakuinkin Fressin parhaaksi ohjaajaksi. Osaisipa joskus itsekin asennoitua omaan työhönsä samanlaisella ammattitaidolla.

... kehittänyt edelliseen kohtaan liittyen jonkin sortin kolmenkympin kriisin tms, jonka alitajunta on vähemmän ystävällisesti tunkenut unijutteluihin asti. En ole aiheesta erityisen ylpeä.

... käynyt kuuntelemassa lempiorkesteriani melkein eturivistä ja todennut, että Suomen kesä voi olla kylmä.

... todennut, että Suomen kesä voi olla myös kaikkea muuta kuin kylmä.

... päässyt vuoden treenitavoitteeseen vuoden puolivälissä - 200 kiloa taittui jalkaprässissä 30.6.

... saanut pudottamistani kiloista takaisin pari kappaletta, ja suhtautunut asiaan vaihtelevasti. Välillä veetuttaa urakalla, mutta suurimman osan ajasta asenne on syssymmällä sitten.

... hankkinut synttärilahjakortilla pidennykset ripsiin. Kerran olen jo ne huollattanut ihan omalla rahalla, ja aion huollattaa jatkossakin. Miksi, miksi vasta nyt?

... käynyt viettämässä laatuaikaa kylpylähotellissa, jonne raahasin myös salikamppeet mukaan ja jätin hyvällä omatunnolla ne käyttämättä. Joskus on kiva vaan rentoilla.


Jotta sellaista. Näistä kaikista ja paljon muusta on koostunut ohi pyrähtänyt kaksi kuukautta. Urhistelu ei ole unohtunut bloggailun jäämisen myötä vaikka kunnianhimoisimmat 4 salikertaa viikossa -ajatukset ovatkin jääneet - reenikertoja kertyy edelleen 4-6 viikossa riippuen muusta elämästä. Niin mielenkiintoiseksi poukkoiluni ei ole kuitenkaan muuttunut että viitsisin palata tauolta ainakaan vielä, mutta onhan tämä näppärä väylä olla olemassa niitä hetkiä varten, kun kymmenen sanaa ei riitä :)