Prässileikkejä

Ei nyt voi sanoa, että huomattava parannus viime viikkoon, mutta parannus kuitenkin. Olo on ollut jo useamman päivän sellainen ihankiva, joten pienestä yskästä ja niiskutuksesta huolimatta uskalsin lähteä salille kokeilemaan, vieläkö painot muistavat kuka olen. Suurin osa muisti, osan kanssa piti himmailla.

Reisikoneet ja vatsat sujuivat paremmin tai yhtä hyvin kuin viimeksi, loput vähän tai paljon huonommin. Esimerkiksi smithissä jäi pois vain viimeisen sarjan kaksi toistoa, kun taas haukkarit ja ojentajat jaksoivat tänään yhden kokonaisen sarjan vähemmän, ja vieläpä pienemmillä painoilla kuin edellisellä kerralla. Ottaa ehkä hitusen ohimoon moinen, mutta kai sitä on yli kahden viikon tauon jälkeen annettava itselleen anteeksi.

Koska etukyykkäilypaikkani oli varattu silloin kun sen aika olisi ollut, päätin kokeilla jalkaprässin pystyversiota (vaakaversiolla olen hinkannut aiemmissa ohjelmissa). En tosiaan ollut aiemmin kajonnut koko masiinaan, joten minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkä verran painoja koipeni jaksaisivat nostella. Laitoin koneeseen ensin 50 kg, jolla tein 12 äärettömän kevyttä toistoa. Seuraavan sarjan tein 60 kilolla, ei mainittavaa eroa edelliseen. Kolmas meni 70:llä, edelleen luisti mainiosti. Neljännen ja viimeisen sarjan tein 80 kilolla, joka tuntui jo jossakin mutta silti jäi fiilis, että enemmänkin olisi mennyt. Ilmeisesti koparani ovat vahvemmat kuin kuvittelen, joten mielenkiinnolla odotan seuraavaa kertaa kun pääsen testaamaan vielä isompia kiekkoja. Tänään en neljän sarjan jälkeen viitsinyt enää vääntää enempää, joten jääpähän jotain odotettavaa.

Mutta joo, ihankiva treeni ihankivalla ololla, huomennahan sen sitten näkee kannattiko vai ei. Huomenna olisi mahdollisuus bodycombatiin, joten toivon viimeisten limanrippeiden katoavan yön aikana sinne mistä tulivatkin. 

Palkkapäivän kunniaksi

En olekaan ennen ostanut itselleni kukkia. Vietin tämän päivän kassalla, ja kuten usein kassavuoroissa, aloin himoita ties mitä asiakkaiden ostoksista. Ohitseni lipui ihanien tulppaanikimppujen lisäksi mm. Fazerin uutuuksia, ja kun en niihinkään voinut kajota, lahjoin itseni kukkasilla. No, kauniimpia nämä ovat maljakossa kuin donitsit, mutta jälkimmäisiäkin on parempi löytyä vielä maaliskuussa.

Herkuttomasta

Koska en näytä tälläkään viikolla pääsevän liikunnan makuun, niin postataan nyt vaikka kuva viikonlopulta:

Houkutuksia, houkutuksia... Isä vaimoineen kävi kylässä, ja tuovat perinteisesti aina jotain tullessaan - en muistanut etukäteen pyytää, että jättäisivät mahdolliset tuliaiset kauppaan. Ilmoitin kyllä kahvipöytään käydessä, että nyt on tarjolla pullien sijaan riisipiirakoita, sillä täällä on meneillään herkuton helmikuu, eikä tuo tuntunut menoa haittaavan. Jätin siis ah niin suloisen suklaarasian avaamatta ja työnsin sen kaappiin piiloon - parastahan on se, että siellä se on vieläkin.

Olen siis vakaasti päättänyt onnistua tässä. Toisin kuin esimerkiksi marraskuussa, nyt en yritä mitään, olen vain syömättä. Hoen päässäni erinäisiä mantroja, kuten että herkut eivät kuulu tämän kuun ruokavalioon ja piste, joten niitä on silloin ihan turha ostaa. Toki yritän heikkoina hetkinä perinteiseen tapaan miettiä millä tätä kiertäisin ja mitä voisin syödä, mutta mieleen ei ole tullut yhtään herkuksi laskemaani asiaa, jota syömällä en tuntisi rikkoneeni tekemääni päätöstä. Siispä en syö.

Ja onhan tässä tukena vaikka minkälaisia positiivisia asioita. Vatsani on alkanut kiukutella silloin tällöin kun työnnän sinne jotain mitä ei pitäisi, joten onhan oleminen huikean paljon mukavampaa silloin, kun ei satu mihinkään. Nestepöhötykset sun muut häviävät, ja painokin on alhaisempi kuin hetkeen (vielä on silti matkaa alimpiin lukemiin ja siihen, että voi taas alkaa puhua painon putoamisesta). Lisäksi voin ns. sairastaa hyvällä omatunnolla, eli treenitauko harmittaa vähemmän, kun ei vedä suklaata kaksin käsin. Harmittaa kyllä siitä huolimatta, mutta ihan muista ja huomattavasti terveemmistä syistä.

Eli joo, kyllä tästä on nyt pidettävä kiinni, ja mahtavaahan se olisi, jos helmikuun jälkeen ei tekisi enää mieli mässyttää entiseen malliin. Saatan silti olla 1.3. ihan kevyesti riemuissani. 

Nollat taulussa

Ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta ajatellaan positiivisesti: ainakaan huonompia viikkoja ei voi tulla. Olo on edelleen turhan räkäinen, joten alkava viikko lienee sekin hyvin kevyt. Soitan huomenna aamulla pt:lle ja perun keskiviikon salitreffit, sillä en usko kahden päivän ihmeparanemiseen, ja pt:n mukaan ei oteta riskejä jos et ehdi kuntoon.

Huomenna takaisin töihin, sillä ylilämpö on laskenut takaisin normilukemiin ja pysyn muutenkin suht hyvin tolpillani. Yskimistä ja niistämistähän tämä edelleen on, mutta josko siellä tunnelin päässä alkaisi pikkuhiljaa näkyä valoa. Luin joskus jostakin, että taudin jälkeen olisi syytä pitää taukoa rankoista treeneistä ainakin yhtä monta päivää kuin sairaspäiviäkin on ollut, joten taidan kuopata haaveet salitreeneistä tai combateista ihan suosiolla. Mieluiten nimittäin sairastaisin tämän nyt kerralla pois, liian aikainen riehaantuminen ja uusintaflunssa ei ihan hirmuisen suuresti napostele.

Ja eihän sitä tiedä, vaikka jossain vaiheessa viikkoa pääsisi jo vaikka kävelylle.

Herkutonta takana kolme päivää. Sinänsä onni onnettomuudessa että helmikuu alkoi sairaana - en maista tai haista mitään enkä juurikaan tunne nälkää tai ruokahalua, joten herkkujen himoitsemisenkin olen jollain tavalla unohtanut. Veikkaan pelin kovenevan sitä mukaa kun olo kohenee, mutta josko siinä vaiheessa olisi jo niin monta päivää takana, ettei viitsi enää luovuttaa.

Köh-friggin-köh

Terveisiä leprasaarelta sairastuvasta. Alan ehkä pikkuhiljaa uskoa siihen, että elämällä on jonkinmoinen mahdollisuus voittaa vielä joskus.

Eilinen oli selkeästi pahin päivä; pidin Suomen nenäliinateollisuutta pystyssä yhden naisen voimin (MISTÄ sitä räkää voi riittää niin julmetusti?!), ja jouduin hakemaan kyseistä elämisen kannalta välttämätöntä tuotetta lisää lähi-Siwasta. En ollut ilmeisesti aiemmin ymmärtänyt omaa tilaani, sillä perille päästyäni keuhkoihin pisti, henkeä ahdisti, nenä vuoti ja koko naamaan sattui. Ensin pelkäsin kuolevani, sitten pelkäsin etten kuolekaan, ja lopulta pelkäsin etten pääse omin jaloin takaisin kotiin. Pääsin, mutta melkoinen henkiinjäämistaistelu se oli.

Tänään on jo ehkä hitusen parempi olo, vaikka rosoisesta äänestäni olisi Koivuniemikin kateellinen. Kykenin jopa lähtemään miehen kanssa ruokakauppaan, huomenna voisi varovasti yrittää taistelutannerta nimeltä suursiivous. Mielenkiinto aihetta kohtaan on huipussaan, ja siitä lähdetään etten ole kolmeen päivään edes peittänyt sänkyä.

 Ainakin joku on tyytyväinen, kun saa emännästä päiväuniseuraa.

Ai niin, aloitin herkuttoman helmikuun. Yksi päivä takana, 27 edessä.