Mietiskelin tuossa tämän blogin kohtaloa. Sisältöä ei ole enää tulossa (tätä ei lasketa), koska uusi blogi tuntuu nyt enemmän omalta. Poistaisinko kokonaan? En välttämättä viitsi, koska onhan tänne vuodatettu useampi vuosi vaikka mitä, ja saattaahan niihin jorinoihin tulla joskus tarve palata. Jotenkin se kokonaan poistaminen tuntuisi inhottavalta. Ehkä heitän koko roskan jossain vaiheessa salasanan taakse (sen saa toki pyytämällä, mutta postauksia tänne ei enää tule), ehkä jätän näille sijoilleen.
Kirjanmerkit kannattaa joka tapauksessa päivittää osoitteeseen http://www.lily.fi/blogit/raakasuklaata-ja-rannesiteita, sillä jotenkin tuntuu, että tälle olen nyt antanut kaiken sen, minkä pystyn. Yritän ja erehdyn kyllä jatkuvasti, mutta pääasiassa pyrin kohti parempia valintoja ja kieltäydyn suhtautumasta itseeni negatiivisesti - edes puoliläpällä.
Sen verran on kuitenkin pakko blogin aihepiiriin liittyen hehkuttaa, että kävin eilen parin kuukauden tauon jälkeen täyspitkässä attackissa. Eivätkä penikat tulleet kipeiksi. Olo on kuin kesälaitumelle lasketulla lehmällä, eli ei huooano.
Puspus ja heippa :)
maanantai 13. lokakuuta 2014
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Matka jatkuu
Päivät 29-35. Ihan käsittämätöntä ajatella, että tätä uutta meininkiä on takana jo viisi viikkoa. Vastahan tämä alkoi, ja vastahan sitä tuskaili törkeiden pasta- ja vaalea leipä -himojen kanssa, ja vastahan sitä oli kuolla nälkään aterioiden välillä.
Tästä on tullut jotenkin hirveän normaalia. Työkaveri kysyi jokin aika sitten, että kuinka paljon tätä on jäljellä. En meinannut aluksi ymmärtää kysymystä - vaikka varsinainen valmennus kestää sen kuusi viikkoa, ei minulla ole minkäänlaista aikomusta lopettaa nyt, kun olen vasta päässyt vauhtiin. Järkyttävistä lihavuorista jääkaapissa, miehen kanssa suoritetusta foodprepistä, jokapäiväisestä tiskaamisesta ja/tai kasvisten höyryttämisestä on tullut arkipäivää ja niin helppoa, ettei koko asiaa ymmärrä enää ajatella koko aikaa.
Voi elämä. En voi uskoa, että minä höyrytän yhtään mitään. Koko sanakin on suorastaan raivostuttava. Lisäksi olen muodostanut rakkaussuhteen bataattiranskalaisiin, ja tein eilen elämäni ensimmäiset raakasuklaat. Joko ärsyttää?
No, sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ei se raakasuklaa Fazerin punaista voita. On se hyvää ja aion tehdä toistekin, mutta ei minusta silti ole tullut sellaista ituhippiä, joka herkuttelee pelkillä proteiinipatukoilla ja goji-marjoilla. Kaikella rakkaudella. Ja eilen tässä residenssissä oli iltaruokana Kotipizzan tuotoksia - omani kyllä gluteenittomalla pohjalla, mutta eivät ne kinkut, tonnikalat ja salamit taida ihan suoraan tuosta ruokavalio-ohjeistuksesta olla. Ja kaksi siideriäkin join, hyi minua.
Sen takia tämä kai onkin ollut niin helppoa. Olen jostain mystisestä syystä oppinut käyttämään maalaisjärkeä, ja ihan oikeasti sisäistänyt sen, että jos 90% ruokavaliosta on kunnossa, sillä lopulla ei ole hitonkaan väliä. Nuo kymmeneen prosenttiin kuuluvat repsahdukset on helppo antaa itselleen anteeksi, kun ei ole mitään anteeksiannettavaa. Elämässäni ei oikeastaan ole enää repsahduksia.
Höhö, tuo kuulostaisi järjettömän omahyväiseltä, ellen olisi juuri kirjoittanut vetäneeni pizzaa ja siideriä. Tarkoitan siis, että herkuttelu ei ole hävinnyt kokonaan - vähentynyt toki, mutta edelleen nautin sokerisuklaasta, pizzasta ja saunasiideristä. Enkä yritäkään huijata itseäni väittämällä, etten tarvitse enää koskaan mitään muita herkkuja kuin raakasuklaan. Mutta jotenkin se asennoituminen noihin ruokavalion ohi syömisiin on muuttunut huikeasti, mikä tuntuu ihan huippuhyvältä.
Se, että fiilis on nykyään niin hyvä, tasapainoinen ja keveä, on syy sille, että tämä blogi on tainnut tulla tiensä päähän. Sen suurempia sentimentaalisia puheita pitämättä toivotan teidät tervetulleeksi uuteen osoitteeseeni Lilyn tontille. Toivottavasti nähdään siellä, mutta jos ei, niin lämmin kiitos tähänastisesta :)
P.S. Ainiin, meinasi ihan unohtua. Viidessä viikossa vaa'an lukema on hilautunut 4,8 kiloa pienemmäksi. Matka jatkuu tälläkin saralla.
Tästä on tullut jotenkin hirveän normaalia. Työkaveri kysyi jokin aika sitten, että kuinka paljon tätä on jäljellä. En meinannut aluksi ymmärtää kysymystä - vaikka varsinainen valmennus kestää sen kuusi viikkoa, ei minulla ole minkäänlaista aikomusta lopettaa nyt, kun olen vasta päässyt vauhtiin. Järkyttävistä lihavuorista jääkaapissa, miehen kanssa suoritetusta foodprepistä, jokapäiväisestä tiskaamisesta ja/tai kasvisten höyryttämisestä on tullut arkipäivää ja niin helppoa, ettei koko asiaa ymmärrä enää ajatella koko aikaa.
Voi elämä. En voi uskoa, että minä höyrytän yhtään mitään. Koko sanakin on suorastaan raivostuttava. Lisäksi olen muodostanut rakkaussuhteen bataattiranskalaisiin, ja tein eilen elämäni ensimmäiset raakasuklaat. Joko ärsyttää?
No, sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ei se raakasuklaa Fazerin punaista voita. On se hyvää ja aion tehdä toistekin, mutta ei minusta silti ole tullut sellaista ituhippiä, joka herkuttelee pelkillä proteiinipatukoilla ja goji-marjoilla. Kaikella rakkaudella. Ja eilen tässä residenssissä oli iltaruokana Kotipizzan tuotoksia - omani kyllä gluteenittomalla pohjalla, mutta eivät ne kinkut, tonnikalat ja salamit taida ihan suoraan tuosta ruokavalio-ohjeistuksesta olla. Ja kaksi siideriäkin join, hyi minua.
Sen takia tämä kai onkin ollut niin helppoa. Olen jostain mystisestä syystä oppinut käyttämään maalaisjärkeä, ja ihan oikeasti sisäistänyt sen, että jos 90% ruokavaliosta on kunnossa, sillä lopulla ei ole hitonkaan väliä. Nuo kymmeneen prosenttiin kuuluvat repsahdukset on helppo antaa itselleen anteeksi, kun ei ole mitään anteeksiannettavaa. Elämässäni ei oikeastaan ole enää repsahduksia.
Höhö, tuo kuulostaisi järjettömän omahyväiseltä, ellen olisi juuri kirjoittanut vetäneeni pizzaa ja siideriä. Tarkoitan siis, että herkuttelu ei ole hävinnyt kokonaan - vähentynyt toki, mutta edelleen nautin sokerisuklaasta, pizzasta ja saunasiideristä. Enkä yritäkään huijata itseäni väittämällä, etten tarvitse enää koskaan mitään muita herkkuja kuin raakasuklaan. Mutta jotenkin se asennoituminen noihin ruokavalion ohi syömisiin on muuttunut huikeasti, mikä tuntuu ihan huippuhyvältä.
Se, että fiilis on nykyään niin hyvä, tasapainoinen ja keveä, on syy sille, että tämä blogi on tainnut tulla tiensä päähän. Sen suurempia sentimentaalisia puheita pitämättä toivotan teidät tervetulleeksi uuteen osoitteeseeni Lilyn tontille. Toivottavasti nähdään siellä, mutta jos ei, niin lämmin kiitos tähänastisesta :)
P.S. Ainiin, meinasi ihan unohtua. Viidessä viikossa vaa'an lukema on hilautunut 4,8 kiloa pienemmäksi. Matka jatkuu tälläkin saralla.
torstai 25. syyskuuta 2014
Blogi-identiteettikriisi
Ensimmäinen seinä kaatui tänä aamuna, tyylipuhtaasti -4,6 kilolla. Ja joojoo, vaaka ei merkitse mitään ja joojoo, ainakaan sillä ei pitäisi hyppiä päivittäin, mutta in your face kaiken maailman seinät ja negatiiviset asenteet jajaja! On käsittämätöntä, millainen psykologinen vaikutus muutamalla sadalla grammalla voi olla, mutta tämän matamin aamu alkoi aurinkoisesti ulkona hönkivästä syystuulesta huolimatta.
Tulipa muuten tuossa pari päivää sitten eteen yksi ahaa-elämys. Minä en näe peilistä enää sitä vanhaa tuttua pullukkaa, joka sieltä on ennen tuijottanut takaisin. Salillahan tämä ilmiö tuli vastaan jo tovi sitten, mutta nyt kotipeiliinkin on muuttanut ihan näpsäkkä, hymyilevä tyyppi. Onhan sillä vieläkin sitä mahaa ja reittä, mutta suht hyväntuulisena se tuntuu niitä kantavan - vähän kuin lällättääkseen, että kohtapa teitä mamin muhkuroita ei enää olekaan. Enää ei huomio automaattisesti hakeudu niihin kohtiin joista tuo tyyppi ei ole kovin ylpeä, vaan saattaapa sieltä kuvajaisesta löytyä päivästä riippuen orastavat olkapäät tai silmäkulman pilke. Ihmetouhua.
Sitten muistui mieleen tämä blogi (tässä luki ensin tuli mieleen, mutta olen lukenut liikaa Fingerporia). Horisontaalisesti suhteeton. Toisin sanoen jos ei lihava, niin ainakin se pullukka. Aiemmin tuo nimi on kuvannut kirjoittajaansa loistavasti, mutta nyt se alkaa tuntua hitusen vieraalta. Enhän minä ole enää (kohta) suhteeton. Ainakaan horisontaalisesti - muilla tavoin todennäköisesti hyvinkin.
Haluanko vielä kirjoittaa blogia, jonka nimi ei kuvaa minua tai elämääni? No en. Haluanko lopettaa bloggaamisen kokonaan? No EN. Pitäisikö vaihtaa blogin nimi, mutta pitää sijainti? Hmmm... no ei ehkä, ihan hyvähän tämä on tällaisenakin, pysyköön ennallaan ja paikoillaan ainakin toistaiseksi.
Joko arvaatte, mihin tämä on menossa? Jos ei halua jatkaa nykyisellään eikä lopettaa kokonaan, niin ratkaisuhan on tietysti... uusi blogi. Kuka yllättyi? Minä en. Valmista ei vielä ole, mutta nimi on päätetty ja mahdollinen sijaintikin. Ajatustyö hurjassa vauhdissa. Stay tuned.
Tulipa muuten tuossa pari päivää sitten eteen yksi ahaa-elämys. Minä en näe peilistä enää sitä vanhaa tuttua pullukkaa, joka sieltä on ennen tuijottanut takaisin. Salillahan tämä ilmiö tuli vastaan jo tovi sitten, mutta nyt kotipeiliinkin on muuttanut ihan näpsäkkä, hymyilevä tyyppi. Onhan sillä vieläkin sitä mahaa ja reittä, mutta suht hyväntuulisena se tuntuu niitä kantavan - vähän kuin lällättääkseen, että kohtapa teitä mamin muhkuroita ei enää olekaan. Enää ei huomio automaattisesti hakeudu niihin kohtiin joista tuo tyyppi ei ole kovin ylpeä, vaan saattaapa sieltä kuvajaisesta löytyä päivästä riippuen orastavat olkapäät tai silmäkulman pilke. Ihmetouhua.
Sitten muistui mieleen tämä blogi (tässä luki ensin tuli mieleen, mutta olen lukenut liikaa Fingerporia). Horisontaalisesti suhteeton. Toisin sanoen jos ei lihava, niin ainakin se pullukka. Aiemmin tuo nimi on kuvannut kirjoittajaansa loistavasti, mutta nyt se alkaa tuntua hitusen vieraalta. Enhän minä ole enää (kohta) suhteeton. Ainakaan horisontaalisesti - muilla tavoin todennäköisesti hyvinkin.
Haluanko vielä kirjoittaa blogia, jonka nimi ei kuvaa minua tai elämääni? No en. Haluanko lopettaa bloggaamisen kokonaan? No EN. Pitäisikö vaihtaa blogin nimi, mutta pitää sijainti? Hmmm... no ei ehkä, ihan hyvähän tämä on tällaisenakin, pysyköön ennallaan ja paikoillaan ainakin toistaiseksi.
Joko arvaatte, mihin tämä on menossa? Jos ei halua jatkaa nykyisellään eikä lopettaa kokonaan, niin ratkaisuhan on tietysti... uusi blogi. Kuka yllättyi? Minä en. Valmista ei vielä ole, mutta nimi on päätetty ja mahdollinen sijaintikin. Ajatustyö hurjassa vauhdissa. Stay tuned.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Jumppamaraton ja henkinen seinä
Päivät 22-28. Torstaina oli Fressillä reilun kolmen tunnin LesMills-maraton, ja itse osallistuin siitä ensimmäiselle puolikkaalle. Puoli tuntia Sh'bamia, puoli tuntia attackia ja puoli tuntia bodysteppiä. Sh'bam oli pitkästä aikaa vallan mukavaa, ja mietittiinkin maratonille myös osallistuneen kaverin kanssa, että miksi ihmeessä tätä tuntia ei ikinä "muista". Olen käynyt tanssimassa viimeksi joskus viime vuoden puolella, enkä keksinyt muuta syytä kuin että verta, terästä ja hevosia -tyyppiset attack ja combat ovat vieneet voiton.
Attack oli taas rakkautta ensihölkällä, vaikka tuo puolen tunnin pätkäkin oli ns. riittävän rankka. Stepissä en ollut käynyt ennen torstaita koskaan, ja pahoin pelkään, etten mene tästä eteenpäinkään. Tunnissa ei sinänsä ole mitään vikaa ja ihanissa ohjaajissa vielä vähemmän, mutta kun ei vaan lähe. Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntee itsensä vastasyntyneeksi hevosen varsaksi? Rullaluistimet jalassa? Jäällä? Ei vaan ole meikäläisen raajoja suunniteltu pomppimaan sille perhanan laudalle. Mutta ei se mitään; päätin, että ihan kaikessa ei tarvitsekaan pärjätä.
Viikonlopun aikana penikoissa onkin sitten tuntunut häivähdys tuntemuksesta, kuten asian viime viikolla hierojalle ilmaisin. Ei kipua eikä jatkuvaa tunnetta, mutta jotain pientä kuitenkin. Ja anteeksi nyt vaan ja pardon my French, mutta aletaan olla melko lähellä sitä, että erästä bloggaajaa lainatakseni vituttaa niin että sukat sulavat jalkoihin. Olen niiiiiin kypsä noihin särösääriin ja niiiiiin valmis terveisiin penikoihin, etten osaa sitä sanallisesti riittävän hyvin edes ilmaista. Minä tahdon attackiin! Tahdon combattiin, spinniin, testaamaan uuden HIIT-tunnin ja aloittaa hölkkäämisen! Joko saa vetää itkupotkuraivarit?
No joo, se siitä. Jatketaan aiheesta, jolle olisin voinut pyhittää oman postauksenkin, mutta yritetään saada se tiivistettyä muutamaan kappaleeseen. Onko käsite henkinen seinä tuttu? Täällä olisi nyt pari kappaletta sellaisia edessä. Painoni on siis sahannut eestaas jostain parikymppisestä asti, ja kaksi kertaa olen ihan tosissani yrittänyt pudottaa sitä. Molemmilla kerroilla putosi 4,3 kiloa, jonka jälkeen "tapahtui jotain" ja homma tyssäsi. Ja paino kipusi takaisin, yleensä vielä hitusen entistä ylemmäs.
Nyt mennään siinä kohtaa Alkuvalmennusta, että painoa on tippunut 4,2 kiloa. Olo on edelleen kohtuullisen luottavainen, mutta joku iiiiihan pieni ininä jossain takaraivon tienoilla silti kuuluu. Muistatko miten viimeksi kävi? Oletko varma, että riittävästi on muuttunut jotta onnistut nyt? Entä jos et onnistu? Toistaiseksi ininä on pysynyt taka-alalla, ja aion kyllä apinan raivolla sen siellä pitääkin. Koska tiedän, että onnistunhan minä. Ei ole mitään oikeaa syytä, miksi en onnistuisi.
Ja vaikka sitä vaakaa ei pitäisi liikaa tuijottaa, niin tässä kohtaa sen merkitys on jotenkin korostunut. Ensimmäiseen seinään on matkaa enää 300 grammaa (tämän jälkeen painan vähemmän kuin edellisen kerran jälkeen). Toinen seinä odottaa 2,2 kilon päässä (tämän jälkeen painan vähemmän kuin vuosiin). Onneksi suomalainen sisu vie läpi harmaan kiven, vaikka joskus olisikin ehkä fiksumpaa kiertää se.
Ja hei! Ostin eilen treenipaidan kokoa 36. Löysää mallia se on, mutta silti. Viimeksi olen käyttänyt mitään kolmekutosta joskus armon vuonna 2009. Eli kyllä se tästä, vaikka sitten väkisin.
Attack oli taas rakkautta ensihölkällä, vaikka tuo puolen tunnin pätkäkin oli ns. riittävän rankka. Stepissä en ollut käynyt ennen torstaita koskaan, ja pahoin pelkään, etten mene tästä eteenpäinkään. Tunnissa ei sinänsä ole mitään vikaa ja ihanissa ohjaajissa vielä vähemmän, mutta kun ei vaan lähe. Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntee itsensä vastasyntyneeksi hevosen varsaksi? Rullaluistimet jalassa? Jäällä? Ei vaan ole meikäläisen raajoja suunniteltu pomppimaan sille perhanan laudalle. Mutta ei se mitään; päätin, että ihan kaikessa ei tarvitsekaan pärjätä.
Viikonlopun aikana penikoissa onkin sitten tuntunut häivähdys tuntemuksesta, kuten asian viime viikolla hierojalle ilmaisin. Ei kipua eikä jatkuvaa tunnetta, mutta jotain pientä kuitenkin. Ja anteeksi nyt vaan ja pardon my French, mutta aletaan olla melko lähellä sitä, että erästä bloggaajaa lainatakseni vituttaa niin että sukat sulavat jalkoihin. Olen niiiiiin kypsä noihin särösääriin ja niiiiiin valmis terveisiin penikoihin, etten osaa sitä sanallisesti riittävän hyvin edes ilmaista. Minä tahdon attackiin! Tahdon combattiin, spinniin, testaamaan uuden HIIT-tunnin ja aloittaa hölkkäämisen! Joko saa vetää itkupotkuraivarit?
No joo, se siitä. Jatketaan aiheesta, jolle olisin voinut pyhittää oman postauksenkin, mutta yritetään saada se tiivistettyä muutamaan kappaleeseen. Onko käsite henkinen seinä tuttu? Täällä olisi nyt pari kappaletta sellaisia edessä. Painoni on siis sahannut eestaas jostain parikymppisestä asti, ja kaksi kertaa olen ihan tosissani yrittänyt pudottaa sitä. Molemmilla kerroilla putosi 4,3 kiloa, jonka jälkeen "tapahtui jotain" ja homma tyssäsi. Ja paino kipusi takaisin, yleensä vielä hitusen entistä ylemmäs.
Nyt mennään siinä kohtaa Alkuvalmennusta, että painoa on tippunut 4,2 kiloa. Olo on edelleen kohtuullisen luottavainen, mutta joku iiiiihan pieni ininä jossain takaraivon tienoilla silti kuuluu. Muistatko miten viimeksi kävi? Oletko varma, että riittävästi on muuttunut jotta onnistut nyt? Entä jos et onnistu? Toistaiseksi ininä on pysynyt taka-alalla, ja aion kyllä apinan raivolla sen siellä pitääkin. Koska tiedän, että onnistunhan minä. Ei ole mitään oikeaa syytä, miksi en onnistuisi.
Ja vaikka sitä vaakaa ei pitäisi liikaa tuijottaa, niin tässä kohtaa sen merkitys on jotenkin korostunut. Ensimmäiseen seinään on matkaa enää 300 grammaa (tämän jälkeen painan vähemmän kuin edellisen kerran jälkeen). Toinen seinä odottaa 2,2 kilon päässä (tämän jälkeen painan vähemmän kuin vuosiin). Onneksi suomalainen sisu vie läpi harmaan kiven, vaikka joskus olisikin ehkä fiksumpaa kiertää se.
Ja hei! Ostin eilen treenipaidan kokoa 36. Löysää mallia se on, mutta silti. Viimeksi olen käyttänyt mitään kolmekutosta joskus armon vuonna 2009. Eli kyllä se tästä, vaikka sitten väkisin.
torstai 18. syyskuuta 2014
Uusi tuttavuus
Lienen maailman viimeinen ihminen, joka ei ollut tämän viikon alkuun mennessä maistanut Quest Bar -prodepatukoita. Olin niistä kuullut ja lukenut (maailman parhaita, hyvät ravintoarvot, namnam, en ikinä tarvitse mitään muita herkkuja), mutta ajatellut että pyh, siinähän hehkuttavat.
Maanantaina lueskelin Alkulaisten FB-ryhmästä keskustelua siitä, mistä ko. patukoita saa halvimmalla tilattua ja mikä on paras maku. Eksyin siinä tylsyyksissäni sitten surffailemaan pitkin nettiä, ja jouduin vastentahtoisesti myöntämään, että kuulostavathan ne jotkut maut ihan kokeilemisen arvoisilta. Pitäisiköhän maistaa? Pahojahan ne tietysti ovat, mutta pitäisikö uhrata muutama euro ja kokeilla?
Jostain bongasin tiedon, että Punnitse&Säästä -ketju myy patukoita, joten suuntasin sinne tiistaina töiden jälkeen. En osannut päättää Double Chocolate Chunkin ja Chocolate Brownien väliltä, joten otin molemmat. Pahoja ja jauhoisiahan ne tietysti ovat, kalliitakin, mutta tuleepahan varmistus omille ennakkoaavistuksille. Avasin DCC-patukan, ja...
...maistoin sitten koko patukan. Ei pahaa, ei jauhoista, vaan mukavan tahmeaa ja hyvää. Eivät nämä perinteisiä herkkuja korvaa, mutta ovat vallan miellyttävä uusi tuttavuus. Nyt vaan pitää maistella mooooonta erilaista jotta tietää, mitä tilaa netistä laatikollisen.
Maanantaina lueskelin Alkulaisten FB-ryhmästä keskustelua siitä, mistä ko. patukoita saa halvimmalla tilattua ja mikä on paras maku. Eksyin siinä tylsyyksissäni sitten surffailemaan pitkin nettiä, ja jouduin vastentahtoisesti myöntämään, että kuulostavathan ne jotkut maut ihan kokeilemisen arvoisilta. Pitäisiköhän maistaa? Pahojahan ne tietysti ovat, mutta pitäisikö uhrata muutama euro ja kokeilla?
Jostain bongasin tiedon, että Punnitse&Säästä -ketju myy patukoita, joten suuntasin sinne tiistaina töiden jälkeen. En osannut päättää Double Chocolate Chunkin ja Chocolate Brownien väliltä, joten otin molemmat. Pahoja ja jauhoisiahan ne tietysti ovat, kalliitakin, mutta tuleepahan varmistus omille ennakkoaavistuksille. Avasin DCC-patukan, ja...
...maistoin sitten koko patukan. Ei pahaa, ei jauhoista, vaan mukavan tahmeaa ja hyvää. Eivät nämä perinteisiä herkkuja korvaa, mutta ovat vallan miellyttävä uusi tuttavuus. Nyt vaan pitää maistella mooooonta erilaista jotta tietää, mitä tilaa netistä laatikollisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)