Jo saapuu syys (...kele)

Blogistania vilisee nyt postauksia siitä, kuinka ihanaa on kun tulee syksy. No, tämä ei varsinaisesti ole yksi niistä. Pidän kyllä aurinkoisista syyspäivistä ja odotan innolla muutamaa jatkuvaa sarjaa (2 broke girls, How I met your mother, Two and a half men...), mutta siihen se oikeastaan jääkin.

Minä en ole syksyihminen. Energiatasoni laskee samassa suhteessa kun päivänvalo vähenee. En erityisemmin rakasta sateenropinaa iltaisin, sillä olen niin herkkäuninen, että tarvitsen pahimpina päivinä tuotakin varten korvatulpat. En käperry sohvannurkkaan siemailemaan kupposta teetä, minä maata röhnötän kuin kuollut kala. Ja jos jostain syystä (=flunssaisena) joudun juomaan jotain kuumaa, siitä lähtee ryystävä ääni.

Olen tainnut suhtautua syksyyn negatiivisesti niin kauan kuin muistan. Suurin syy viime syksyn perseyteen oli ehdottomasti kilpirauhasvaivoilla, mutta väitän sen lisäksi omaavani taipumuksen syysväsymykseen. Kaamosmasennus on liian vahva sana, mutta joinakin päivinä imitoin olmia täydellisen lahjakkaasti.

Vuodentakaista syksyä ei kuitenkaan kiinnostaisi uusia, joten jotain tälle perusnegatiiviselle ajattelumallille pitäisi tehdä. Sateisille päiville en mahda mitään, joten ehkä voisin satsata pinkkeihin kumisaappaisiin. Energiaa voisin hakea tuolta tutuksi tulleelta salilta; huonolla säällä minua tuskin saavat lenkille villit hevosetkaan, mutta jammailu ja combat kyllä luonnistuvat vaikka taivaalta sataisi mitä.

Voisin myös omistaa alkavan syksyn sille, että yrittäisin nähdä asioissa myös ne positiiviset puolet. Aloitin harjoittelun jo tänään: vaikka painonpudotuksen epäonnistuminen vituttaa kuin pientä oravaa jonka käpy on jäässä, tein kuitenkin eilen 15 akkojen kevennettyä punnerrusta peräjälkeen. Eikä ole muuten tapahtunut koskaan aiemmin. Kroppa siis vahvistuu jatkuvasti vaikka fiilis onkin kuin sotanorsulla, joten ei tämä ihan turhaakaan voi olla.