Sivut

maanantai 13. lokakuuta 2014

Vielä yksi

Mietiskelin tuossa tämän blogin kohtaloa. Sisältöä ei ole enää tulossa (tätä ei lasketa), koska uusi blogi tuntuu nyt enemmän omalta. Poistaisinko kokonaan? En välttämättä viitsi, koska onhan tänne vuodatettu useampi vuosi vaikka mitä, ja saattaahan niihin jorinoihin tulla joskus tarve palata. Jotenkin se kokonaan poistaminen tuntuisi inhottavalta. Ehkä heitän koko roskan jossain vaiheessa salasanan taakse (sen saa toki pyytämällä, mutta postauksia tänne ei enää tule), ehkä jätän näille sijoilleen.

Kirjanmerkit kannattaa joka tapauksessa päivittää osoitteeseen http://www.lily.fi/blogit/raakasuklaata-ja-rannesiteita, sillä jotenkin tuntuu, että tälle olen nyt antanut kaiken sen, minkä pystyn. Yritän ja erehdyn kyllä jatkuvasti, mutta pääasiassa pyrin kohti parempia valintoja ja kieltäydyn suhtautumasta itseeni negatiivisesti - edes puoliläpällä.

Sen verran on kuitenkin pakko blogin aihepiiriin liittyen hehkuttaa, että kävin eilen parin kuukauden tauon jälkeen täyspitkässä attackissa. Eivätkä penikat tulleet kipeiksi. Olo on kuin kesälaitumelle lasketulla lehmällä, eli ei huooano.

Puspus ja heippa :)

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Matka jatkuu

Päivät 29-35. Ihan käsittämätöntä ajatella, että tätä uutta meininkiä on takana jo viisi viikkoa. Vastahan tämä alkoi, ja vastahan sitä tuskaili törkeiden pasta- ja vaalea leipä -himojen kanssa, ja vastahan sitä oli kuolla nälkään aterioiden välillä.

Tästä on tullut jotenkin hirveän normaalia. Työkaveri kysyi jokin aika sitten, että kuinka paljon tätä on jäljellä. En meinannut aluksi ymmärtää kysymystä - vaikka varsinainen valmennus kestää sen kuusi viikkoa, ei minulla ole minkäänlaista aikomusta lopettaa nyt, kun olen vasta päässyt vauhtiin. Järkyttävistä lihavuorista jääkaapissa, miehen kanssa suoritetusta foodprepistä, jokapäiväisestä tiskaamisesta ja/tai kasvisten höyryttämisestä on tullut arkipäivää ja niin helppoa, ettei koko asiaa ymmärrä enää ajatella koko aikaa.

Voi elämä. En voi uskoa, että minä höyrytän yhtään mitään. Koko sanakin on suorastaan raivostuttava. Lisäksi olen muodostanut rakkaussuhteen bataattiranskalaisiin, ja tein eilen elämäni ensimmäiset raakasuklaat. Joko ärsyttää?

No, sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ei se raakasuklaa Fazerin punaista voita. On se hyvää ja aion tehdä toistekin, mutta ei minusta silti ole tullut sellaista ituhippiä, joka herkuttelee pelkillä proteiinipatukoilla ja goji-marjoilla. Kaikella rakkaudella. Ja eilen tässä residenssissä oli iltaruokana Kotipizzan tuotoksia - omani kyllä gluteenittomalla pohjalla, mutta eivät ne kinkut, tonnikalat ja salamit taida ihan suoraan tuosta ruokavalio-ohjeistuksesta olla. Ja kaksi siideriäkin join, hyi minua.

Sen takia tämä kai onkin ollut niin helppoa. Olen jostain mystisestä syystä oppinut käyttämään maalaisjärkeä, ja ihan oikeasti sisäistänyt sen, että jos 90% ruokavaliosta on kunnossa, sillä lopulla ei ole hitonkaan väliä. Nuo kymmeneen prosenttiin kuuluvat repsahdukset on helppo antaa itselleen anteeksi, kun ei ole mitään anteeksiannettavaa. Elämässäni ei oikeastaan ole enää repsahduksia.

Höhö, tuo kuulostaisi järjettömän omahyväiseltä, ellen olisi juuri kirjoittanut vetäneeni pizzaa ja siideriä. Tarkoitan siis, että herkuttelu ei ole hävinnyt kokonaan - vähentynyt toki, mutta edelleen nautin sokerisuklaasta, pizzasta ja saunasiideristä. Enkä yritäkään huijata itseäni väittämällä, etten tarvitse enää koskaan mitään muita herkkuja kuin raakasuklaan. Mutta jotenkin se asennoituminen noihin ruokavalion ohi syömisiin on muuttunut huikeasti, mikä tuntuu ihan huippuhyvältä.

Se, että fiilis on nykyään niin hyvä, tasapainoinen ja keveä, on syy sille, että tämä blogi on tainnut tulla tiensä päähän. Sen suurempia sentimentaalisia puheita pitämättä toivotan teidät tervetulleeksi uuteen osoitteeseeni Lilyn tontille. Toivottavasti nähdään siellä, mutta jos ei, niin lämmin kiitos tähänastisesta :)

P.S. Ainiin, meinasi ihan unohtua. Viidessä viikossa vaa'an lukema on hilautunut 4,8 kiloa pienemmäksi. Matka jatkuu tälläkin saralla.

torstai 25. syyskuuta 2014

Blogi-identiteettikriisi

Ensimmäinen seinä kaatui tänä aamuna, tyylipuhtaasti -4,6 kilolla. Ja joojoo, vaaka ei merkitse mitään ja joojoo, ainakaan sillä ei pitäisi hyppiä päivittäin, mutta in your face kaiken maailman seinät ja negatiiviset asenteet jajaja! On käsittämätöntä, millainen psykologinen vaikutus muutamalla sadalla grammalla voi olla, mutta tämän matamin aamu alkoi aurinkoisesti ulkona hönkivästä syystuulesta huolimatta.

Tulipa muuten tuossa pari päivää sitten eteen yksi ahaa-elämys. Minä en näe peilistä enää sitä vanhaa tuttua pullukkaa, joka sieltä on ennen tuijottanut takaisin. Salillahan tämä ilmiö tuli vastaan jo tovi sitten, mutta nyt kotipeiliinkin on muuttanut ihan näpsäkkä, hymyilevä tyyppi. Onhan sillä vieläkin sitä mahaa ja reittä, mutta suht hyväntuulisena se tuntuu niitä kantavan - vähän kuin lällättääkseen, että kohtapa teitä mamin muhkuroita ei enää olekaan. Enää ei huomio automaattisesti hakeudu niihin kohtiin joista tuo tyyppi ei ole kovin ylpeä, vaan saattaapa sieltä kuvajaisesta löytyä päivästä riippuen orastavat olkapäät tai silmäkulman pilke. Ihmetouhua.

Sitten muistui mieleen tämä blogi (tässä luki ensin tuli mieleen, mutta olen lukenut liikaa Fingerporia). Horisontaalisesti suhteeton. Toisin sanoen jos ei lihava, niin ainakin se pullukka. Aiemmin tuo nimi on kuvannut kirjoittajaansa loistavasti, mutta nyt se alkaa tuntua hitusen vieraalta. Enhän minä ole enää (kohta) suhteeton. Ainakaan horisontaalisesti - muilla tavoin todennäköisesti hyvinkin.

Haluanko vielä kirjoittaa blogia, jonka nimi ei kuvaa minua tai elämääni? No en. Haluanko lopettaa bloggaamisen kokonaan? No EN. Pitäisikö vaihtaa blogin nimi, mutta pitää sijainti? Hmmm... no ei ehkä, ihan hyvähän tämä on tällaisenakin, pysyköön ennallaan ja paikoillaan ainakin toistaiseksi.

Joko arvaatte, mihin tämä on menossa? Jos ei halua jatkaa nykyisellään eikä lopettaa kokonaan, niin ratkaisuhan on tietysti... uusi blogi. Kuka yllättyi? Minä en. Valmista ei vielä ole, mutta nimi on päätetty ja mahdollinen sijaintikin. Ajatustyö hurjassa vauhdissa. Stay tuned.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Jumppamaraton ja henkinen seinä

Päivät 22-28. Torstaina oli Fressillä reilun kolmen tunnin LesMills-maraton, ja itse osallistuin siitä ensimmäiselle puolikkaalle. Puoli tuntia Sh'bamia, puoli tuntia attackia ja puoli tuntia bodysteppiä. Sh'bam oli pitkästä aikaa vallan mukavaa, ja mietittiinkin maratonille myös osallistuneen kaverin kanssa, että miksi ihmeessä tätä tuntia ei ikinä "muista". Olen käynyt tanssimassa viimeksi joskus viime vuoden puolella, enkä keksinyt muuta syytä kuin että verta, terästä ja hevosia -tyyppiset attack ja combat ovat vieneet voiton.

Attack oli taas rakkautta ensihölkällä, vaikka tuo puolen tunnin pätkäkin oli ns. riittävän rankka. Stepissä en ollut käynyt ennen torstaita koskaan, ja pahoin pelkään, etten mene tästä eteenpäinkään. Tunnissa ei sinänsä ole mitään vikaa ja ihanissa ohjaajissa vielä vähemmän, mutta kun ei vaan lähe. Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntee itsensä vastasyntyneeksi hevosen varsaksi? Rullaluistimet jalassa? Jäällä? Ei vaan ole meikäläisen raajoja suunniteltu pomppimaan sille perhanan laudalle. Mutta ei se mitään; päätin, että ihan kaikessa ei tarvitsekaan pärjätä.

Viikonlopun aikana penikoissa onkin sitten tuntunut häivähdys tuntemuksesta, kuten asian viime viikolla hierojalle ilmaisin. Ei kipua eikä jatkuvaa tunnetta, mutta jotain pientä kuitenkin. Ja anteeksi nyt vaan ja pardon my French, mutta aletaan olla melko lähellä sitä, että erästä bloggaajaa lainatakseni vituttaa niin että sukat sulavat jalkoihin. Olen niiiiiin kypsä noihin särösääriin ja niiiiiin valmis terveisiin penikoihin, etten osaa sitä sanallisesti riittävän hyvin edes ilmaista. Minä tahdon attackiin! Tahdon combattiin, spinniin, testaamaan uuden HIIT-tunnin ja aloittaa hölkkäämisen! Joko saa vetää itkupotkuraivarit?

No joo, se siitä. Jatketaan aiheesta, jolle olisin voinut pyhittää oman postauksenkin, mutta yritetään saada se tiivistettyä muutamaan kappaleeseen. Onko käsite henkinen seinä tuttu? Täällä olisi nyt pari kappaletta sellaisia edessä. Painoni on siis sahannut eestaas jostain parikymppisestä asti, ja kaksi kertaa olen ihan tosissani yrittänyt pudottaa sitä. Molemmilla kerroilla putosi 4,3 kiloa, jonka jälkeen "tapahtui jotain" ja homma tyssäsi. Ja paino kipusi takaisin, yleensä vielä hitusen entistä ylemmäs.

Nyt mennään siinä kohtaa Alkuvalmennusta, että painoa on tippunut 4,2 kiloa. Olo on edelleen kohtuullisen luottavainen, mutta joku iiiiihan pieni ininä jossain takaraivon tienoilla silti kuuluu. Muistatko miten viimeksi kävi? Oletko varma, että riittävästi on muuttunut jotta onnistut nyt? Entä jos et onnistu? Toistaiseksi ininä on pysynyt taka-alalla, ja aion kyllä apinan raivolla sen siellä pitääkin. Koska tiedän, että onnistunhan minä. Ei ole mitään oikeaa syytä, miksi en onnistuisi.

 kuva

Ja vaikka sitä vaakaa ei pitäisi liikaa tuijottaa, niin tässä kohtaa sen merkitys on jotenkin korostunut. Ensimmäiseen seinään on matkaa enää 300 grammaa (tämän jälkeen painan vähemmän kuin edellisen kerran jälkeen). Toinen seinä odottaa 2,2 kilon päässä (tämän jälkeen painan vähemmän kuin vuosiin). Onneksi suomalainen sisu vie läpi harmaan kiven, vaikka joskus olisikin ehkä fiksumpaa kiertää se.

Ja hei! Ostin eilen treenipaidan kokoa 36. Löysää mallia se on, mutta silti. Viimeksi olen käyttänyt mitään kolmekutosta joskus armon vuonna 2009. Eli kyllä se tästä, vaikka sitten väkisin.

torstai 18. syyskuuta 2014

Uusi tuttavuus

Lienen maailman viimeinen ihminen, joka ei ollut tämän viikon alkuun mennessä maistanut Quest Bar -prodepatukoita. Olin niistä kuullut ja lukenut (maailman parhaita, hyvät ravintoarvot, namnam, en ikinä tarvitse mitään muita herkkuja), mutta ajatellut että pyh, siinähän hehkuttavat.

Maanantaina lueskelin Alkulaisten FB-ryhmästä keskustelua siitä, mistä ko. patukoita saa halvimmalla tilattua ja mikä on paras maku. Eksyin siinä tylsyyksissäni sitten surffailemaan pitkin nettiä, ja jouduin vastentahtoisesti myöntämään, että kuulostavathan ne jotkut maut ihan kokeilemisen arvoisilta. Pitäisiköhän maistaa? Pahojahan ne tietysti ovat, mutta pitäisikö uhrata muutama euro ja kokeilla?

Jostain bongasin tiedon, että Punnitse&Säästä -ketju myy patukoita, joten suuntasin sinne tiistaina töiden jälkeen. En osannut päättää Double Chocolate Chunkin ja Chocolate Brownien väliltä, joten otin molemmat. Pahoja ja jauhoisiahan ne tietysti ovat, kalliitakin, mutta tuleepahan varmistus omille ennakkoaavistuksille. Avasin DCC-patukan, ja...


...maistoin sitten koko patukan. Ei pahaa, ei jauhoista, vaan mukavan tahmeaa ja hyvää. Eivät nämä perinteisiä herkkuja korvaa, mutta ovat vallan miellyttävä uusi tuttavuus. Nyt vaan pitää maistella mooooonta erilaista jotta tietää, mitä tilaa netistä laatikollisen.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kolmannen viikon lisäykset

Iltaa ihanaiset! Ajattelin ensin liittää tähän perinteisen viikon liikuntapäiväkirjan, mutta koska screenshotin nappaaminen heiasta on tällä hetkellä jotenkin ihan hirvittävän ponnistuksen takana, mennään ilman.

Päivät 15-21 sujuivat ihan kohtalaisen mallikkaasti. Uudet ohjeet tulivat totutusti taas heti maanantaina, ja tällä viikolla ruokavalioon lisättiin joitakin juttuja. Hiilarilisäykset olivat ihan tervetulleita (treenipäivän yhdellä aterialla normisapuskoiden lisäksi hiilarilisä), sillä jotenkin tuo painojen nostelu sun muu venkoilu tuntui parilla ensimmäisellä viikolla vähän tahmealta. Tällä viikolla sainkin sitten käytyä kahdesti salilla, kahdesti lenkillä ja kerran bodycombatissa. Kävelylenkkipäiviin hiilareita ei tarvitse/ole suotavaa lisätä, mutta salitreeneillä ja kovemmilla aerobisilla ne saa lunastettua itselleen. Works for me.

Treenit sujuivat ihan kohtalaisen hyvin, vaikka salipuolella vaivaa ehkä jonkinlainen kyllästyminen. Täytynee katsoa, olisiko ohjelmia aihetta päivittää - mielenkiinnon totaaliseen romahtamiseen ei nyt oikein olisi varaa. Bodycombat tuntui kolmen kuukauden tauon jälkeen sekä taivaalta että helvetiltä maan päällä yhtä aikaa - olin innoissani kuin lehmä kesälaitumella, mutta olihan se melkoisen kovatempoista ja rankkaa. Penikat eivät olleet tunnin aikana millänsäkään, mutta seuraavana päivänä pieniä tuntemuksia taas ilmaantui. Lienee syytä edetä tunnustellen.

Viikon piristys oli ehdottomasti kananmunien lisääminen ruokavalioon. En ollut kuitenkaan täysin varautunut siihen, millaisen määrän niitä saa/joutuu syömään. Vai mitä sanotte tästä:

 Eikös laihduttajan pitäisi olla aina nälässä, eikä vetää Utahin kokoisia annoksia?

Aivan jäätävä kasa tavaraa, oli tuossa melkoinen pupeltaminen. Onneksi munat ovat hyviä, joten sen suhteen ei paniikkia. Mutta olihan tuolle pakko semihuutonauraa.

Niin, ja olihan tällä viikolla lupa siihen herkkuhetkeenkin. FB-ryhmässä tuntui suurin osa vetävän ruokavalioon sopivaa linjaa, itse vetäisin eilen huiviin puolikkaan suklaalevyn, ja kohta aion syödä sen toisen puolen. Ja se, mikä tästä tekee erityistä on se, että en ole edes pahoillani. Oikeasti. En tunne minkään valtakunnan huonoa omatuntoa enkä tarvetta ruoskia itseäni, ja se jos mikä on mukavaa vaihtelua. Samoin se, että perjantaina salin peilistä ei katsonutkaan takaisin se tuttu pullero joka siellä on ennen ollut, vaan ihan nätti ja vahva nainen. Fyysinen muutos ei ole tähän päivään mennessä pudonneista kiloista huolimatta mikään aivan järjetön, joten taitaa suurin päivitys olla tapahtunut korvien välissä.

Niitä pudonneita kiloja on nyt tähän mennessä 3,8. Tahti on selkeästi hidastunut, mutta ottaen huomioon salitreenit, lisähiilarit ja suklaat, ei voi olla muuta kuin tyytyväinen :)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Pitkästä aikaa

Tänään ensimmäistä kertaa kuukausiin bodycombattiin. Ei malttaisi odottaa, joten töissä mennään kutakuinkin näillä fiiliksillä:


No okei, ilme on hauvan ilmettä innokkaampi, mutta muu olemus huutaa joko mennään, joko, jokooooo.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Alkuihmisen toinen viikko

Päivät 8-14. Toinen viikko alkuvalmennusta takana, ja olo alkaa olla lähellä näinhän mie olen syönyt aina. Olo on suorastaan hämmästyttävän keveä; ei ahdista, purista eikä ketuta. Saa syödä sellaista mikä on omasta mielestä hyvää, mikä tuntuu raejuusto- ja soijalesitiinivihaajasta suoranaiselta luksukselta. Mistään syödystä ei tule huono omatunto, kroppa kehrää ja hyvä ettei pituuttakin ole tullut lisää, kun on niin hyvä fiilis omasta tekemisestä.

Vaalean leivän ja pastan seireenimäinen huutelu on himppasen verran hiljentynyt, mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää ruusuilla joraamista, maanantaina pystyin ajattelemaan ainoastaan Fazerin uusia tummasuklaalevyjä. Jossain kohtaa viikkoa bongasin Instagramista Maraboun uutuuden (Marabou + Tuc-suolakeksit, taatusti a match made in heaven), ja loppuviikolla tuo kuva pyöri mielessä suht tiuhaan.

Tein jopa pari harkittua ohilyöntiä. Perjantaista lauantaihin olimme Keski-Suomessa äippäni luona, jonne lähdettiin periaatteella syödään mitä on tarjolla. Iltapala koostui rakettispagetista ja jauhelihakastikkeesta - oli hyvää, mutta vatsa veti annoksesta ihan hitonmoiset kilarit. Nopeasti sitä näköjään tottuu uuteen ja parempaan. Lauantain aamupalalla imaistu riisipiirakka ja ruisleipä + mummilassa syöty peruna possunlihakastikkeella saivat aikaan himppasen tukkoisen olon, mutta maistuivat kyllä hyvältä. Pakko saada lisääääää -himotus jäi kuitenkin syntymättä, ja seuraava ateria olikin tutusti lihaa ja rehuja.

Ainiin, söin myös sellaisen 60 gramman CocoVin minttu-raakasuklaalevyn. Oli ihan ok, mutta suht rakeista. Hintansa väärti? Hardly. Huonoa omatuntoa aiheuttava? Nope. Eli jes, olen onnistunut asennoitumaan hommaan siten, että satunnaiset poikkeamat ovat elämää eivätkä repsahduksia. Ja aion kyllä pitää sen ihan rehellisen mättöpäivänkin joskus.

Painoa 3,3 kiloa vähemmän kuin pari viikkoa sitten. Voittajafiilis in so many ways :)

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Iso ikävä

Muutama viime viikko on mennyt syystä tai toisesta hyvin vähillä treenikerroilla ja suorastaan olemattomilla jumpilla. Milloin on tehty asioita sen eteen että saadaan kämppä myyntiin, milloin olen juossut samalla viikolla kolmessa eri kauneushoitolassa (sain huhtikuussa synttärilahjaksi läjän lahjakortteja, ja jossain vaiheessa iski se apua nää vanhenee kohta -paniikki). Eilen taisin huokaista kotona, että odotan ns. normaalia viikkoa jo ihan senkin takia, että pääsisin taas jollekin tunnille. Siinä kun asiaa hetken tuumailin niin totesin, että minulla on oikeastaan ihan hirveä ikävä jumppaan.

Bongasin Facebookista ilmoituksen parin viikon päässä siintävästä LesMills-maratonista. Puolen tunnin pätkät Sh'bamia, attackia, steppiä, pumppia, combattia ja balancea.

Voin suorastaan tuntea kuolan valuvan.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Uusi alku

Kuten edellisessä postauksessa tunnustin, ostin itselleni pari viikkoa sitten Alkuvalmennuksen. Viikon verran ehdin henkisesti valmistautua siihen, että kohta syödään maidottomasti ja viljattomasti, ja maanantaina se sitten alkoi. 

Päivä 1: Tänään se alkaa. Ohjeita ei näkynyt vielä ihan aamulla, joten söin aamupalaksi valkuaisista tehdyn munakkaan. Töihin evääksi lohta, kukkakaalia ja papuja, "kahvitauoille" omena ja purkki tonnikalaa. Ei kai näillä kovin pieleen voi mennä?

Note to self: älä lämmitä savulohta. Enää ikinä.

Jaahas, ruokaohjeet tulivat. Ruokavalioon ei kuulu ensimmäisten kahden viikon aikana juurikaan hiilareita, hedelmiä tai kananmunia (lisätään myöhemmin). Byhyy, kaikki ostetut nektariinit ja omenat menevät hukkaan, niinkö? Liityn alkulaisten suljettuun FB-ryhmään, joka tulvii kysymyksiä ja postauksia enemmän kuin ehdin lukea. Nälkä on ihan koko ajan.

Päivä 2. Söin taas aamupalaksi paistettuja valkuaisia vaikka ei "saisi", sillä ruokakaupassa käytiin viikonloppuna ja kaikkia tarvittavia ruoka-aineita ei tullut ostettua. Maissia ei suositella, hedelmät ja kananmunat eivät kuulu ensimmäisiin viikkoihin, tonnikalaa ei suositella elohopean takia... Syön lounaaksi lohta kurkun, paprikan ja maissin kanssa. Aamun tauolla meni omena, iltapäivällä purkki tonnikalaa. Töistä lähtiessä syön vielä vähäsokerisen proteiinipatukan, sillä en pääse heti kotiin syömään. Tunnen itseni kapinalliseksi. Pahin näläntunne häviää iltapäivällä, eikä tule takaisin koko päivänä.

Päivä 3. Taas nälkä. Olen tainnut totuttaa kroppani siihen, että täysi olo on se normaalitila, ja pompannut jääkaapille heti, kun on tuntunut siltä että jotain voisi syödä. Kaipa tuo ruho oppii ajan kanssa siihenkin, että pieneen näläntunteeseen ei kuole?

Eilen illalla tuli joka tapauksessa ensimmäistä kertaa sellainen olo, että hyvä tästä tulee. Maanantaina pää oli ihan pyörällä kaikesta uudesta, ja tiistaipäiväkin meni zombeillessa. Vieläkin kyllä tuntuu nälkä ja ajoittain tökkii ajatus, mutta ihan toiveikkaana tässä silti ollaan. Vaikka heraproteiinijauhe on ihan jäätävää kuraa, oliiviöljy ällöttää ja macadamiapähkinät maksavat enemmän kuin laki sallii, vaihtoehtoja on onneksi ihan suhteellisen hyvin. Ei tee mieli lyödä hanskoja tiskiin vaan ennemminkin opetella tätä uutta olemista ja syömistä - eivät ne valmentajat taida ihan paskaa puhua liputtaessaan maidottoman ja viljattoman puolesta.

Nesteet ainakin ovat lähteneet liikkeelle, sillä paino on pudonnut maanantaiaamusta 1,2 kiloa. Moinen tahti ei jatkune montaa päivää eikä laihtumisesta voi vielä puhua, mutta konkreettinen numeron pieneneminen lämmittää tällaisen vaakanatsin mieltä.

Päivä 4. Aamupalaksi kanafilettä, porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja macadamiapähkinöitä. Kanan syöminen klo 7 aamulla tuntuu vielä vähän oudolta, mutta kun vaihtoehtona on nenästä kiinni pitäen juotava heraproteiinipirtelö, syön kotkottajaa varsin onnellisena. Toisin kuin aiemmin viikolla, vielä yhdeltätoistakaan ei ole jäätävä nälkä. Öisin nukuttaa hyvin, olo on kevyempi ja pahin muutosvastarinta alkaa taittua. Muistan vihdoin ottaa "aloituskuvat" ja suhtaudun niihin yllättävän lämpimästi - siinähän sitä mahaa on, mutta siitähän se myös lähteekin.

Ei ihan perinteinen aamupala. Mutta (lähes) kaikkeen tottuu.

Päivä 5. Pienen näläntunteen kanssa pärjää jo ihan kohtuullisen hyvin - kroppa taitaa yrittää opettaa minua erottamaan nälän ja janon toisistaan. Suklaa ja sipsit olisivat ns. ihan hyviä, mutta eivät aiheuta sen suurempia tuntemuksia tai himotuksia. Sen sijaan Lidlin paistopisteen sämpylät ja riisipiirakat huutavat nimeäni, ja kuulen karjunnan parin kilometrin päähän työpaikalleni asti. Valkosipulin, mausteiden ja paprikakuutioiden kanssa paistettu jauheliha rehuineen saa silti masun tyytyväiseksi, ja samaa herkkua on tarjolla vielä kotonakin. Eilen ihan hyvässä hapessa heitetty reipas kävelylenkki luo uskoa siihen, että huomenna voisi käydä kokeilemassa, miltä kevennetty salitreeni tuntuu.

Päivä 6. Saan käytyä siellä salilla, jes! Parissa liikkeessä joutuu himmailemaan hitusen pienemmillä painoilla, mutta muuten sujuu hyvin. Nälkä yllättää myöhään iltapäivällä johtuen pidentyneestä ateriavälistä, mutta muulloin päivällä nälkää ei tunnu tai ainakaan se ei häiritse. Suklaata tekisi vähän mieli ja illan leffareissu jänskättää vähän ennakkoon (koska leffa=herkuttelu), mutta skippaan päivän aterioilta rasvat ja otan leffaan mukaan koko päivän annoksen pähkinöinä. Ei ihan oppikirjan mukaan eikä ihan yhtä hyvää, mutta huomattavasti parempi vaihtoehto kuin perinteinen Pätkispussi ja hervoton ämpärillinen popcorneja.

Päivä 7. Nukun vapaapäivän kunniaksi vähän myöhempään, ja tuntuu, että koko päivän saa/pitää syödä jotta ehtii imeä sisäänsä kaiken ohjeissa lukevan. Olo on suhteellisen energinen, lenkillä otan jopa muutaman hölkkäaskeleen. Totean, että lihapullia saa aikaan myös ilman korppujauhoja, sipulikeittoa ja kananmunaa, ja että kukkakaalimuusi on ihan toimiva perunamuusin korvike. Nestettä ja kuonaa on poistunut kehosta 2,4 kg sitten maanantaiaamun, joten ei huono ensimmäinen viikko.

Perinteiset lihapullat ja muusi vai ei-niin-perinteiset lihapullat ja kukkakaalimuusi?
 
 
Ensimmäinen viikko siis ohi, ja oikein positiivisin mielin jo ollaan. Ihan joka päivä tuskin enää tarvitsee kirjoittaa sillä jotenkin tämä kaikki tuntuu jo ihan normaalilta, mutta poikkeamista tai muuten vaan mieleen tulevista häpsingeistä voisin sanasen laittaa ylös. Miten on, kiinnostaako kyseisen ihmiskokeen seuraaminen päiväkirjamuodossa?

keskiviikko 27. elokuuta 2014

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pää pilvissä ja siivet kantapäissä

No ei nyt ihan, mutta melkein. Penikat ovat toipuneet hämmästyttävän hyvin, ainoastaan pientä vihlontaa/juilimista tuntuu aika ajoin. Mieli tekisi mennä, juosta ja pomppia, mutta joku ihmeellinen järjen ääni hillitsee kuitenkin vielä. Viime päivien mantra on monestakin syystä ollut älä innostu liian aikaisin.

Huvitti tuossa aamuna eräänä herätä; näin yöllä varsin liikuntapainotteista unta. Kävin siis unissani peräkkäin combatissa ja attackissa, huonoilla tennareilla eikä tuntunut missään. Naureskelin onnesta juostessani takaisin kotiin. Jotenkin teki mieli silittää alitajunnan päätä ja sanoa, että mie tiedän että sie tahtoisit jo mennä, mutta odota nyt kuitenkin vielä hetki. Vaikka tuo alitajuntani osaakin halutessaan olla varsinainen bitch ja järjestää minut kyseenalaisiin tilanteisiin, niin on silläkin hetkensä (yrittipä muuten toissa viikolla viestittää hyvin selvästi, että olin unohtanut hoitaa töissä yhden asian, mutta en tajunnut vihjeitä). No joo. Se siitä, ennen kuin alan kuulostaa liikaa Anastasia Steeleltä (Kuinka raivostuttavaa muuten puhua alitajunnasta kuin ihmisestä? Erittäin.)

No, koska en päässyt unelmoimaani attackiin enkä pääse vielä ainakaan viikkoon, kävin lievittämässä eroahdistustani Intersportissa. And look, how pretty they are:


Niiiiiin nätit. Ja istuvat kuin hanska. Eivät hiertäneet ensimmäisellä kävelylenkillä mistään kohtaa, ja tuntuivat muutaman hölkkäaskeleen aikana kuin noh, siiviltä kantapäissä. Kunhan joskus ikinä koskaan milloinkaan pääsen sinne attackiin, niin voisi ottaa nämä testiin myös sinne.

Otsikon ensimmäinen osaa taas viittaa yhteen blogin aihepiirin ulkopuoliseen projektiin nimeltä vaihda asuntoa. Mieli tekisi semisti innostua, mutta joku kummallinen järjen ääni on toistaiseksi ollut mukana tässäkin. Treenipuolta kyseinen projekti kyllä verottaa ja perinteineen 5-6 viikkokertaa on olosuhteiden pakosta vaihtunut 3-4 kertaan, mutta eiköhän se tästä taas tasoitu ja sitten mennään lujaa.

tiistai 19. elokuuta 2014

Oho, vol. satatoistatuhatta

Noniin. Olen virallisesti vienyt treenivaateshoppailuni niin sanotusti nextille levelille. Joku saattaa muistaa lukeneensa shortsipohdintani toisen blogini puolelta, ja osalle teistä olen aiheesta avautunut ihan livenäkin. Jos haluat (tai olisit halunnut, nythän sesonki on jo ohi) löytää naisten treenishortsit, jotka eivät a) ole caprit tai b) nuole reisiä, niin good luck, eioleeeee. Ostin kesän aikana kolmet shortsit, joista yhdet nuolevat niitä reisiä, toiset oli tilattava rapakon takaa Englannista ja kolmannet olivat miesten mallistosta. Viimeksi mainitut ovat muuten heittämällä parhaat, pitäisiköhän laajentaa vaateshoppailua enemmänkin vastakkaisen sukupuolen reviirille?

No anyway. Kuvan shortsit eivät ole yhtä hyvät kuin parhaat löytöni, mutta ihan semihyvät kuitenkin. Eivät nuole reisiä, pysyvät jalassa eivätkä ole liian pitkät. Mistäkö nämä löysin? Omasta vaatekaapistani. Pengoin huomiselle salikamppeita, ja mitkäs ne sieltä housupinon alta löytyivätkään... Muisti palaili pätkittäin, ja muistan ostotapahtuman, kioskin josta nämä ostin ja jopa tarkoituksen, jota varten nämä ostin. Olenko käyttänyt näitä kertaakaan? Krhm.

Olen saattanut sanoa näin ennenkin, mutta hupsista saatana.

perjantai 15. elokuuta 2014

A bit excited, yes

Ilmeeni, kun tänä aamuna penikat eivät kipuilleet vähääkään, vaikka kävelin eilen ystävän kanssa vajaan 7 kilometrin lenkin:

 
Ei, en silti aio mennä vielä attackiin. Mutta aion kävellä. Ja käydä salilla. Ja ehkä ensi viikolla spinningissä ja/tai balancessa. Jajajajaja.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Tuskanhiki (and I mean that literally)

Herään aina silloin tällöin tajuamaan sen, miten mainiota on, kun elämässä on eri tavalla ihania ja arvokkaita ihmisiä. Kävin eilen tosiaan hierottamassa noita sääriraukkojani, ja sain fysioterapeuttinakin työskentelevältä hierojaltani kasan hyviä vinkkejä koipieni hoivaamiseen. Päällimmäisenä oli lepo siitä, mistä ongelma on aiheutunut, joten ei kai se auta kuin lammasmaisesti kuunnella viisaamman neuvoja ja pysyä pois attackista ainakin pari viikkoa. Jos olisin yhtään teatraalisempi tapaus niin väittäisin sydämeni murtuneen, mutta mieluummin huilaan pari viikkoa nyt kuin monta kuukautta joskus myöhemmin. H totesi lempeästi, että kipu on aina kropan tapa pyytää hidastamaan, joten onhan se kuunneltava.

Lisäksi sain paljon kotihoitovinkkejä; venyttelyä, omatoimista hierontaa, rullailua, kylmähoitoa, tennispallokikkailua, pohjetreenin lisäämistä ja hölkkäpätkiä kävelylenkkien ohessa. Tunnen itseni taas paljon luottavaisemmaksi; luulisi hankalienkin penikoiden näillä tokenevan.

Se itse hierontakokemus sitten. Oletteko koskaan hierottaneet säärien etuosia? En minäkään tätä ennen. Enkä luojan kiitos tiennyt ennakkoon sen olevan edessä, sillä olisin ennen käsittelyä karannut ikkunasta karmit kaulassa. Vasta asetuttuani makuulle H totesi, että hierotaanpa tänään noiden pohkeiden ja sisäsyrjien lisäksi etuosat. Voin vaikka vannoa, että siinä muutoin niin lempeässä hymyssä oli aavistus käärmemäisyyttä.

Voi hyvä helvetti, että teki kipeää. Imakkaa, ihanan kamalaa ja suurimman osan ajasta pelkästään kamalaa. "Ei minulla mitään jumeja ole ollut" on kyllä suurin itsepetos ikinä. Mielestäni säärteni ulkosyrjät ovat olleet ihan ok, mutta miten väärässä olenkaan ollut - yllättäen lähes pahimmat jumit löytyivät juuri sieltä. En voi sanoin kuvailla miltä tuntuu, kun peukaloiden päillä hierotaan sääriluun viereistä lihasta irtonaisemmaksi, eikä pohkeiden veivaaminen tuntunut tuon jälkeen enää missään. Irvistelin epäilemättä todella naisellisesti, ja hengitys muuttui epämääräiseksi puhalteluksi.

Olen kuullut ja itsekin käyttänyt sanaa tuskanhiki, mutta koskaan ennen en ole sitä noin konkreettisesti kokenut. Huoneessa ei ollut mitenkään kuuma, mutta hikoilin kuin pieni porsas ja selästä jäi suojapaperiin märkä läntti. Kuulostaa äärimmäisen nautinnolliselta, eikö totta?

No, olihan se. Tavallaan. Tai ei oikeastaan ollut, mutta joku siinä kuitenkin viehätti. Olisin kuvitellut, että moisen käsittelyn jälkeen olisin toivottanut H:lle mukavaa loppuelämää ja juossut karkuun, mutta sen sijaan varasin uuden ajan kahden viikon päähän. Kai tuo housunlahkeistakin itseensä ottava kosketusarkuus siihen mennessä helpottaa?

maanantai 11. elokuuta 2014

Apuja särösäärille?

Heippa taas. Näköjään en osaa pysyä täältä poissa, mutta se annettakoon anteeksi.

Nyt nimittäin ottaa ohimoon ja rankasti. Kuten olen jo viime Tapaninpäivästä asti hehkuttanut, on bodyattack suurin piirtein parasta, mitä voi tehdä vaatteet päällä. No, ei ihan, muttei kovin kaukanakaan. My point being, olen ns. löytänyt lajini, menettänyt sydämeni (ja kaikesta päätellen myös järkeni) ja jossain vaiheessa jopa miettinyt, että siellähän voisi käydä kaksikin kertaa viikossa.

No ei näköjään voi. Sääli, että kropallani tuntuu olevan täysin vastakkainen käsitys asiasta kuin minulla. Säärten sisäsyrjät nimittäin ryhtyivät hankaliksi jo parin attackin jälkeen joskus alkukesästä. Olin kokenut vastaavaa kipuilua lievempänä jo vuosia aiemmin huonojen kenkien takia, joten vaihdoin jumppapopot järeämpiin juoksukenkiin. Ongelma lieveni kertalaakista. Hetkeksi.

En nyt viitsi koko kesää alkaa tähän referoida, mutta nythän tilanne on se, etteivät nuo perhanan koparat tunnu kestävän oikein minkäänlaista pomppimista. Olen paikallistanut kivun muutamaa senttiä nilkan yläpuolelle, noin kymmenen sentin matkalle. Kai siellä joku lihas tai lihaskalvo on, mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa sattuu. Kipuilevia sääriä on uitettu Voltarenissa ja säikytelty sekä kylmä- että kuumageelillä, ja ahdettu koivet (ihastuttaviin pinkkeihin) kompressiosäärystimiin attackin ajaksi. Reilu viikko sitten kuvittelin ongelman jo kaikonneen koska jalat tuntuivat suht hyviltä jopa pomppiessa, mutta sitten kävelin pari päivää ballerinoilla ja menin sen jälkeen attackiin - VIRHE. Koko tunti meni pilalle vain sen takia, että kunto ja into olisivat riittäneet vaikka mihin, mutta sääret eivät antaneet hyppiä ollenkaan.

Suomeksi sanottuna vituttaa kuin liito-oravaa hakkuuaukealla. Kävin viime viikolla hieronnassa, ja juttelin myös ft-hierojani kanssa ongelmasta. Rivien välistä oli luettavissa myös hienoinen "jos menee paikat rikki niin kannattaako jatkaa" -toteamus, mutta suostun luovuttamaan vain kuolleen ruumiini yli. No hyvä on, ehkä vähän aikaisemmin, mutta kaikki keinot aion kyllä ottaa käyttöön sitä ennen.

Lepo on ollut ensimmäinen niistä, ja olen sydän verta vuotaen skipannut tähän mennessä yhden tunnin. Keskiviikolle tulee toinen skippaus, sillä tiistaina käytän keinon numero kaksi ja käyn hierotuttamassa pelkkiä pohkeita/jalkoja puoli tuntia. Keino numero kolme on pohjetreenin lisääminen jotta lihakset vahvistuvat, mutta luonnollisesti tämän mahdollinen hyöty tulee esiin vasta kuukausien kuluessa. Keino numero neljä voisi olla muutaman kilon karistaminen, sillä tuskin ylimääräisen kuorman vähentämisestä haittaakaan on. Kompressiosäärystimien ja kylmä-/kuumageelien käyttö jatkuu.

Onko muita ideoita? Pakkohan se olisi nuo koivetkin saada kuntoon, vaikken ihan herkästi haluaisikaan harrastuksestani luopua. Etenkään nyt, kun olen jopa muutosvastarinnan kruunaamattomana kuningattarena hyväksynyt sen, että toiseksi paras ohjaajavaihtoehto on ihan riittävän hyvä. Vinkkivitosia, kikkakolmosia? Jalkaproteeseja? Anyone?

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Mitä kuuluu?

Kaunista ja helteistä sunnuntaita, sedät, tädit ja henkilöt! Tämä ei ole virallinen paluu-postaus enkä tiedä onko sellaista ikinä tulossakaan, mutta koska tällä kertaa huvitti naputella, päätin jorinoida tänne. Mitä teille kuuluu? Minä olen kuluneen parin kuukauden aikana...

... syönyt yhtään liioittelematta ainakin kuusitoistatuhatta litraa mansikoita, koska nam. Alkavat pirulaiset vaan olla jo aika pieniä, eikä himoitsemiani puolen nyrkin kokoisia meinaa löytyä enää mistään.

... käynyt kaveripariskunnan häissä ja pukeutunut todistetusti muuhunkin kuin Nikeen. Ja suututtanut laukkukaupan tädin toteamalla, etten erityisesti välitä kullanvärisistä koristeista tai koruista.

... pukeutunut siihen Nikeen, ja ostanut elämäni ensimmäiset treenishortsit. Ja toiset. Ja kolmannet. Ja itseasiassa muutenkin niin hävyttömän paljon treenivaatteita, että siitä on alettu lämminhenkisesti kuittailla kotona. Mutta siis ihminenhän tarvitsee saman topin kuudessa eri värissä ihan ehdottomasti.

... menettänyt sydämeni bodyattackille, vaikka se on edelleen, kahdeksankin kerran jälkeen niin rankkaa että sitä on vaikea selittää. Joku siinä itsensä ylittämisessä kuitenkin kiehtoo, ja onhan se muikea tunne olla endorfiinipäissään sääriä myöten kananlihalla - pelkästään siitä ilosta, ettei kuollutkaan. Ohjaajana on kesän ajan heilunut sama sälli joka kävi vetämässä viime Tapaninpäivän näytetunnin, ja onkin osoittautunut kutakuinkin Fressin parhaaksi ohjaajaksi. Osaisipa joskus itsekin asennoitua omaan työhönsä samanlaisella ammattitaidolla.

... kehittänyt edelliseen kohtaan liittyen jonkin sortin kolmenkympin kriisin tms, jonka alitajunta on vähemmän ystävällisesti tunkenut unijutteluihin asti. En ole aiheesta erityisen ylpeä.

... käynyt kuuntelemassa lempiorkesteriani melkein eturivistä ja todennut, että Suomen kesä voi olla kylmä.

... todennut, että Suomen kesä voi olla myös kaikkea muuta kuin kylmä.

... päässyt vuoden treenitavoitteeseen vuoden puolivälissä - 200 kiloa taittui jalkaprässissä 30.6.

... saanut pudottamistani kiloista takaisin pari kappaletta, ja suhtautunut asiaan vaihtelevasti. Välillä veetuttaa urakalla, mutta suurimman osan ajasta asenne on syssymmällä sitten.

... hankkinut synttärilahjakortilla pidennykset ripsiin. Kerran olen jo ne huollattanut ihan omalla rahalla, ja aion huollattaa jatkossakin. Miksi, miksi vasta nyt?

... käynyt viettämässä laatuaikaa kylpylähotellissa, jonne raahasin myös salikamppeet mukaan ja jätin hyvällä omatunnolla ne käyttämättä. Joskus on kiva vaan rentoilla.


Jotta sellaista. Näistä kaikista ja paljon muusta on koostunut ohi pyrähtänyt kaksi kuukautta. Urhistelu ei ole unohtunut bloggailun jäämisen myötä vaikka kunnianhimoisimmat 4 salikertaa viikossa -ajatukset ovatkin jääneet - reenikertoja kertyy edelleen 4-6 viikossa riippuen muusta elämästä. Niin mielenkiintoiseksi poukkoiluni ei ole kuitenkaan muuttunut että viitsisin palata tauolta ainakaan vielä, mutta onhan tämä näppärä väylä olla olemassa niitä hetkiä varten, kun kymmenen sanaa ei riitä :)

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Tauon paikka

Moni seuraamistani blogeista on nyt kevään aikana jäänyt tauolle tai lopetettu kokonaan. Noita toistaiseksi viimeisiä postauksia lukiessani on tullut itsekin mietittyä omaa bloggaamista. Miksi? Miksi ei? Saanko tästä enää mitään? Saako joku muu?

Pyöriteltyäni viimeksi mainittuja kysymyksiä joidenkin viikkojen ajan tulin siihen tulokseen, että vastaus on kaunistelematon ei. Blogini ei taida palvella tällä hetkellä ketään, ei minua sen enempää kuin ketään muutakaan.

Olen kirjoittanut blogeja nyt arviolta seitsemisen vuotta putkeen. Aloittanut uuden, palannut vanhaan, aloittanut uuden, lopettanut kaikki, aloittanut taas uuden. Tämä taitaa olla pisin pätkä, kun olen jaksanut postata enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Viime aikoina tästä hommasta on vaan kadonnut se juju, enkä oikein enää tiedä, miksi bloggaan. Minulla ei ole tarjota huikeaa laihdutustarinaa, elämäntapavinkkejä, ruokaohjeita tai kisadieettejä. Minä vain liikun, koska se on niin helkkarin kivaa.

Treenejä on ollut kiva kirjata ylös, mutta pelkästään se ei vain ikävä kyllä ole kovin kiinnostavaa. Blogi ei ole vienyt paljon aikaa, mutta blogi projekteineen on vienyt liikaa ajatuksia. Ja sitäpaitsi, jäähän minulle heia sekä excel-taulukkoni, joten pääsen toteuttamaan sisäistä nörtähtävää tilastofriikkiäni, vaikken bloggaisikaan.

Viimeinen postaus ikinä tämä tuskin on, mutta toistaiseksi viimeinen todennäköisesti kyllä. Ehkä pidän kesätauon ja palaan syksyllä entistä ehompana, ehkä aloitan kokonaan uuden blogin sitten joskus, tai ehkä lopetan bloggailun kokonaan. Mitään muuta varmaa en tiedä kuin sen, että haluan nyt kokeilla miltä tuntuu liikkua ilman viikoittaista yhteenvetoa.

Aikansa kutakin, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun joka toiselle kuoppaa kaivoi. Ihanaista kesää teille kaikille, jotka olette urhoollisesti jorinoitani lukeneet! Ensi viikolla alkaa attack :)

Tuollaisissa maisemissa vietin synttäreitäni reilu kuukausi sitten. Ollapa mieleni tulevana kesänä yhtä tyyni kuin tuo järvi.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Seminihkeyksiä

Jotenkin huvittavaa, että juuri kun on pari viikkoa sitten mesonnut lisäävänsä salitreenejä, tulee kaksi yhden kerran viikkoa putkeen. No, eiköhän tässä pikkuhiljaa palailla taas takaisin vähintään kahteen - tosin päätin rakastuttuani päätäpahkaa hiphop/street-tuntiin, että kesällä kolme kertaa neljän sijasta on oikein hyvä.

Kävin tosiaan maanantaina hoppailemassa toista kertaa, ja sunnuntain ei helvetti -fiiliksestä ei ollut tietoakaan. Ei se sisäinen true-hiphoppari vielä sieltä löytynyt, mutta keskityin vähemmän siihen miltä näytän esim. verrattuna ohjaajaan, ja osasin olla huomattavasti rennompi. Siitä huolimatta, että tunnilla oli osallistujia lisäkseni huikeat kolme.

Tiistaina oli paikallinen kävelytapahtuma, johon olin kaverini kanssa ilmoittautunut jo ennakkoon. Vettä satoi koko päivän eikä loppua näkynyt alkuillastakaan, mutta koska olin päättänyt, etten kestä jos olen vain ostanut 16 euron pinkin mainostuubihuivin, lähdimme kävelemään. Myöhemmin kotona tuli mieleen että niin, maksoin sitten 16 euroa siitä, että muistutin erehdyttävästi uitettua rottaa ja hytisin kylmästä koko viiden kilometrin ajan. Äääälyttömän fiksua, ja ihan ehdottomasti loogisempaa kuin vain maksaa siitä huivista... Ehkä ensi vuonna ilmoittaudun vasta, kun sääennusteet ko. päivälle ovat tiedossa.

Keskiviikkona oli viikon ainoa puntti ja päätin, että koska toista kertaa tuskin tulee, niin tehdään tästä yhdestä hyvä. Prässissä piti taas haastaa itseään piirun verran pidemmälle, ja sain kuin sainkin 180 kiloa liikkumaan. Treenin jälkeen luin Heidin postauksen painojen merkityksettömyydestä ja nauroin ääneen, kun en itse ollut mahtua salin ovista ulos egoni kanssa tuon prässienkan jälkeen. Tulinkin sitten miettineeksi, että miksi tuo prässi kiinnostaa niin kovasti ja miksi hihkun täällä ennätyksistäni. Syy taitaa olla se, että olen ylpeä siitä, että kehoni pystyy johonkin mihin en ole kuvitellut sen pystyvän. En koe olevani parempi kuin 80 kilolla prässäävä kanssatreenari tai huonompi kuin 300 kilolla prässäävä julkkisbloggari, koen vain hämmästystä ja kunnioitusta reisi- ja perslihaksiani kohtaan siitä, että ne tekevät tuollaista. Minusta 180 kiloa on ajatuksen tasolla niin älytön määrä, että on tolkuttoman hienoa kyetä nostamaan sitä jollakin ruumiinosallaan.

Ja on kai siinä joku itsetuntojuttukin (kun pystyt tähän, niin pystyt mihin vaan jne). Kulunut viikko on taas ollut jotenkin vaikea ja nihkeä, en ole viihtynyt kropassani ja tuntenut sen takia ajoittain syvääkin alakuloisuutta. Yritän opetella itselleni armollisempaa ja rakastavampaa ajattelumallia, mutta silloin tällöin ne epäonnistujan fiilikset vain nousevat pintaan, ja niistä on hankala yrittää päästä irti. Olisi varmaan syytä yrittää selvittää, miksi suhtaudun syömiseen niin eri tavalla kuin liikkumiseen; treenivapaat päivät ovat normaalia elämää eivätkä aiheuta huonoa omatuntoa, mutta huonosti syöminen ja herkuttelu ovat automaattisesti repsahduksia, sortumisia ja epäonnistujan tunnusmerkkejä. Ei ihan vedenpitävää logiikkaa, tiedetään.

No mutta, parin viikon päästä eräs suunnaton stressinaihe helpottaa joksikin aikaa, joten odotan mielenkiinnolla sen vaikutusta omaan olemiseeni. Josko onnistuisin hellittämään irti negatiivisista ajatuksista, tykkäämään itsestäni vähän enemmän ja lopettamaan itseni sabotoinnin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta todennäköisesti ihan tavoittelemisen arvoista.

Helteistä alkuviikkoa ihan joka sorkalle :)

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Sillisalaattia

Hyvää iltaa täältä erikoislaatuisen viikon jäljiltä. Ei ehkä mennyt kuten suunniteltu, mutta itseä kuunnellen ja tuli kyllä tarpeeseen.

Viikko alkoi perinteisesti combatilla. Oli ehkä vähän väsymyksen merkkejä ilmassa, mutta ei kovin pahasti. Tiistaiaamuna töihin lähtiessä ajattelin, että jos en olisi etukäteen päättänyt mennä illalla salille, jäisi varmaan lähtemättä. Kävin kuitenkin, ja ihan kohtuuhyvän treenin teinkin.

Sen jälkeen iski jonkinlainen voimattomuus. Pääkopan puolesta treenejä olisi voinut suunnitella viikolle normaalisti, mutta kroppa tuntui jäätävän väsyneeltä. Koska pyrin nykyään elämään tuntosarvet mahdollisimman pystyssä, totesin jotta okei, levätään niin kauan kuin tarpeen on, vaikka koko loppuviikko.

Torstaina kävin hieronnassa, jossa käytiin läpi pohkeet, takareidet ja selkä-hartia-niska -alue. Teki niin gutaa, että olisi tehnyt mieli halata hierojaa. Perjantainakin levättiin koska hieronnan jälkeinen lihasarkuus ja edelleen hitusen tuntuva väsymys.

Eilen suuntasin käymään vanhempien luona sekä muutenkin ex-kotimaisemissa, joten tuli istuttua ns. puoli päivää autossa. Ajoin myös nykyistä edeltäneen asuinpaikan ohi/läpi ja totesin, etten tunne kyseistä kaupunkia kohtaan enää mitään. En positiivista, mutten myöskään negatiivista. Paikasta on tullut beige, ja nykyisestä kotikaupungista (perhana että kiertely on vaikeaa - tunnustettakoon, että asun Mikkelissä) koti. Ja koska reissut kotipuoleen ovat erinäisistä syistä nykyään henkisesti äärettömän raskaita, tuntuu valtavan hyvältä, kun kotiin on niin ihanaa tulla. Mitä lähemmäs Mikkeliä pääsen, sitä helpompi on hengittää.

Niiiiiiiin missäs olinkaan? Pahoittelut polveilevasta tekstistä, olen nykyään kyseisten reissujen jälkeen aina jonkin aikaa piirun verran rikki ja pois päältä, joten hengentuotos on sen mukaista.

Joka tapauksessa, päivän autoilun jälkeen alkoi illalla tuntua, että oikeastaan ulkona olisi ihan mukava käydä. Siispä pienelle lenkille äitipuolen kanssa ja avot - piristyi niin mieli kuin kroppakin. Tänään ajelin isovanhempien kautta takaisin kotiin, ja kun olin aiemmin bongannut tämän päivän lukujärjestyksestä sen hiphop/street -tunnin jota oli tarkoitus joka tapauksessa kokeilla joskus, niin pitihän sinne mennä ämpyilemään.

Ja olihan se vallan positiivinen kokemus, kuten olin hitusen pelännytkin. Ohjaaja oli todella sympaattinen, suloinen ja välitön nuori tyttö, joka onnistui vakuuttamaan todennäköisesti jokaisen salissa olleen siitä, että meistä kaikista tulee hiphopguruja. No joo. Tunnustettakoon tosin, että ensimmäinen ajatus tunnin kunnolla alettua oli, että **ttu tästä tuu hevonhelvettiäkään. Vaan tiedättekö, mikä on paras lääke tuollaiseen fiilikseen? Päättää olla ottamatta itseään liian vakavasti, antaa itsensä näyttää sammakolta tehosekoittimessa ja ottaa tanssista kaikki irti. Huomenna uudestaan!


 Viikonloppuna söin sekä hyvin...

... että hyvin huonosti. Molemmat toiminnot tekivät hyvää.

Viikon/viikonlopun saldona siis lepoa treeneistä, liian vähän unta, lukuisia syötyjä plussakaloreita, treffattuja rakkaita ja läheisiä, ja vähän sitä liikuntaakin. Sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja antoisaa, sydäntäraastavaa surua, väsymystä, naurua ja voimaantumista. Ei pöllömpää, mutta saa arvostamaan perusviikkoja. Olisikohan ensi viikko sellainen?

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Mitä tapahtuu, kun syö viikon eineksiä?

No okei, ei koko viikkoa eikä kaikkia aterioita. Mutta mitä tapahtuu, jos syö kuusi päivää töissä lounaaksi eineksiä?

Tapahtuu kyllästyminen.



Kyllästymistä seuraa tunnin verran foodpreppiä sunnuntaina ja voilá: terveellistä evästä koko viikoksi. Vielä kun keksisi, mitä muita vaihtoehtoja maailmassa on kuin kana ja pakasterehut. You know, ettei kyllästy.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Positiivinen ongelma

Uskomatonta, että on taas sunnuntai. Ajan kiitäminen viime viikkoina on kyllä todennäköisesti johtunut ylimääräisistä vapaapäivistä (mainitsinko jo, että nykyisessä työssäni pyhät ovat oikeasti pyhiä?), joten josko ajankulu normalisoituisi, kun pääsen aloittamaan täydet työviikot.

Kuluva viikko näyttää ahkeralta, ja oikeastaan tuntuikin siltä. Lepopäiviä on vain yksi, mutta missään vaiheessa ei tuntunut pahalta. Reenit tuntuivat muutenkin sujuneen ns. omalla painollaan, sillä mitään ihan hirveän erityistä ei ehtinyt jäädä mieleen (paitsi se, että torstaina pääsin vapun takia salille jo aamupäivällä). Autopilotti-moodi saattoi kyllä johtua siitäkin, että sain taas käsiteltäväkseni asioita, joita en heittäisi edes pahimman vihamiehen naamalle. Brrrrh.

Ehdin muistaakseni tiistain puntin jälkeen miettiä, että nyt kun kahden kerran viikkotahti on omaksuttu, olisi mukava vaikka lisätä salitreenejä. Sitten bongasinkin Fressin kesälukujärjestyksen ja kyllä, minulla on ongelma.

Alkuperäinen ajatus oli, että josko joka toinen viikko tekisin neljä punttia ja joka toinen viikko kaksi. Kesälukujärjestyksen nähtyäni totesin kuitenkin ensitöikseni, että voihan helvetti. Tarjolla on vanhoja tuttuja eli combattia, balancea ja spinningiä, ja uutuutena hiphop&street -niminen tanssitunti sekä bodyattack. Salilla pitäisi käydä, ja myös kävelylenkit tuntuvat tärkeiltä. Olin myös ajatellut, että jos jossain vaiheessa taas herättelisi henkiin sitä hölkkärimpuilua. Ja näiden kaikkien keskellä pitäisi muistaa se lepo.

See my problem here? En ole erityisen halukas luopumaan mistään ihanuuksista, mutta jopa minun laskukaavallani suhteutettuna 5-6 aerobista, 4 salitreeniä ja yksi balance eivät ihan kohtaa nykyisen kunto-/energiatasoni tai  vuorokaudesta käytettävissä olevien tuntien kanssa. Jostain olisi siis luovuttava, mutta mistä?

Attack tulee olemaan osa viikko-ohjelmaa, sillä sitä ohjaa kesällä potentiaalinen ohjaajalemppari. Salistakaan en luovu, joten pyhänä pyrkimyksenä on alkaa jossain vaiheessa noudattaa tuota neljän ja kahden kerran vuorottelua eri viikkoina. Tässä kohtaa pitkällä matikalla laskettuna toisella viikolla on jo menossa neljä punttia + attack. Sen verran onnistuin neuvottelemaan oman pääni kanssa, että ehkä yksi totaalilepo riittää, ja toinen voisi olla palauttava lenkki tai balance. Tsek, kuusi treenikertaa käytössä.

Toisella viikolla olisi saman logiikan mukaan käytettävissä neljä päivää, jos pari salitreeniä on vakio. Spinningeistä luovuin alkuunsa, joten jäljellä olisi hiphop&street, balance, lenkkeily, combat ja attack. Kaiken järjen mukaan pitäisi pudottaa pois toinen kovatehoisimmista, mutta kun minen taho yhyhyy byääh.

Viikon päästä maanantaina näkyy olevan tarjolla tuota hiphoppia, joten ajattelin käydä kokeilemassa. Toivon ja rukoilen sormet ristissä että vihaisin koko lajia, ja että tunti olisi yhtä helvettiä alusta loppuun. Tai edes vähemmän-kivaa niin kuin zumba ja sh'bam (niiden muistikuvien mukaan, jotka minulla niistä on). Pahoin kuitenkin pelkään, että nykyään uinuvat mutta jossain sisuksissa vielä hengissä pihisevät tanssihimoni saavat yliotteen, ja/tai tunti on pelkkää mannapuuroa mansikoilla. Siinä tapauksessa giljotiinin alla on combat, ja se jos mikä kuulostaa oudolta ja väärältä omaankin korvaan.

Vaan onhan tämä aika positiivinen ongelma, runsaudenpula. Voisi olla ja joskus olikin myös niin, että sitä mieleistä harrastetta tai liikuntamuotoa ei ollut. Ja onhan tässä vielä muutama viikko kesälukkarin alkuun, eli vielä ehtii alkaa vihata jotain parhaustuntia tai kehittää viikkoon yhden päivän lisää.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Prässienkat ja ihmismäisiä vaatteita

Olen näköjään taas vaihteeksi jumahtanut pelkkiin sunnuntaipostauksiin. Ärsyttää kyllä itseänikin, mutta pidätän oikeuden olla ärsyttävä ja huono bloggari niin kauan, että pääsen kunnolla mukaan uuteen elämänrytmiini.

Kolme ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa takana. Vietän ihan totaalista kuherruskuukautta tämän homman kanssa, sillä tunnen itseni suorastaan ärsyttävän iloiseksi ja energiseksi. Pääsen tosiaan joka päivä töistä neljältä (paitsi huomenna ja tiistaina viideltä), aurinko on paistanut koko viikon ja bambit soittaneet balalaikkaa. Ennen odotin vapaapäiviä, jotta saisin maata kotona tekemättä mitään. Nyt odotan niitä, jotta saisin tehdä kaikkea kivaa. Vapaapäivien määrä ei ole muuttunut miksikään, mutta ilmeisesti niiden sijoittumisella viikkoon on kuin onkin merkitystä. Tai sitten entinen työni oli kuormittavampaa kuin tajusinkaan, tiedä häntä.

Joka tapauksessa, viikko oli hyvä. Oikeastaan arkeni alkoi uuden työn myötä vasta keskiviikkona, joten alkuviikko meni erityisfiiliksissä. Maanantaina Fressillä oli käytössä ns. sunnuntailukujärjestys koska pääsiäinen, joten pääsinkin heti viikon alkajaisiksi balanceen. Tiistaina kävin tekemässä toistaiseksi viimeisen arkiaamutreenini. Keskiviikon combat meni ihan jees -kategoriaan, mutta oli kuitenkin sen verran nahkeaa, että pidin torstaina lepopäivän.

Lepopäivistä tulikin mieleen, että joudun nähtävästi uudistuneen arkeni myötä kiinnittämään entistä enemmän huomiota siihen, että ne levot tulevat myös pidettyä. Nyt kun arki-iltojen jumppatunneille ei ole enää esteitä ja viikonloppuinakin ehtii vaikka mitä, tuntuu, että mahdollisuuksia on rajattomasti. Välillä joutuukin muistuttamaan itseään notta hei, olet nyt poukkoillut kuusi päivää putkeen, olisikohan aihetta vetää vähän henkeä.

Perjantaina kävin piiiiiitkästä aikaa salilla alkuillasta. Jännitin vähän ennakkoon energiatasoni ja salin ruuhkien puolesta - molemmissa tapauksissa ihan turhaan. En tarvinnut edes lämmintä ruokaa ennen salia, vaan imaisin ruisleivän ja singahdin puntille lähes suoraan töistä. Ja ilmeisesti perjantai-ilta ei ole treeniajoista se suosituin, sillä sain olla suurimman osan ajasta melko rauhassa. Perjantai oli vallan hyvä päivä myös tästä syystä:

Siniset ovat 20 kilon limppuja, keltaiset 15 kg. Lisäksi molemmilla puolilla on piilossa vihreät 10 kg levyt. Pitkällä matikalla laskettuna siinä on 170 kiloa, jolla meni 10 toistoa ja joka on ennätykseni. Olisin voinut halata lähettyvillä olleita salikissoja elleivät olisi olleet niin tympeän näköisiä, enkä välittänyt edes siitä, miten ääliöltä tuntuu kuvata suoritustaan. En ehkä silti ota tavaksi.

Eilen säntäilin yli viisi tuntia pitkin vaatekauppoja, sillä tajusin monen vuoden "ketju määrää miltä näytät" -vaiheen jälkeen, ettei minulla ole normaalien ihmisten vaatteita ollenkaan. Tai no muutama trikoopaita joo, mutta halusin silti töihin jotain sellaista, mikä ei näytä hätäratkaisulta. Tuntien tuskanhikisen taistelun tuloksena löysin kolme yläosaa ja yhdet farkut, taisto jatkuu seuraavan palkkapäivän jälkeen. Ja jos joku sanoo että shoppailu on kevyttä ajanvietettä eikä mitään kestävyysurheilua, nirhaan hänet henkilökohtaisesti.

Viikko oli mukava lopettaa tunnin kävelylenkkiin ja toiseen (!!) bodybalanceen. Life tastes good :)

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

No huhhuh

Hyvää sunnuntaita! Ja pahoittelut samaan hengenvetoon (jälleen) viikoksi venähtäneestä postaustauosta. On vain ollut sanalla sanoen häkellyttävä viikko, eikä sitä voi oikein muuten kuin otsikon toteamuksella kuvailla.

Tälle viikolle mahtui siis sekä viimeinen työpäivä nyt jo entisessä työpaikassani, sekä allekirjoittaneen 30-vuotissynttärit. Minähän en tunnetusti ole mikään bilehile partygirl, mutta ajattelin, että jos sitä kerran kymmenessä vuodessa ns. laittaisi isolleen. Vuokrasin synttäreitä varten paikallisen invalidiliiton mökin/päärakennuksen, kutsuin parikymmentä vierasta joista paikalle pääsi 13 ja buukkasin lahjakkaan nuoren miehen säestäjineen esiintymään. Artisti oli vieraille kahta henkilöä lukuunottamatta yllätys (olihan se ihihihihi-innostus joillekin purettava etten räjähtänyt), ja mieleinen yllätys olikin. Pilleet olivat hyvin minun näköiseni, kaikin puolin onnistuneet ja ihkupihkut.

Pilleet olivat tosin synttäreiden lisäksi myös läksiäiset, sillä noin puolet vieraista oli ex-työkavereita. Olen torstaista asti odottanut sitä, että en mene sinne (töihin) enää koskaan iskisi tajuntaan. Tänä aamuna se sitten iski, tyhjyys. Pieni pala tuntui kurkussa, joten pomppasin sängystä kuin aropupu ja naamioin hämmennykseni kämpän puunaamiseen. Hyvin toimi, ja tasapainoinen olo palasi muutamassa tunnissa.

Viikon urhistelut näkyvät tuttuun tapaan yllä. Oli käsittääkseni ihan hyvä viikko niitäkin ajatellen, mutta jotenkin ajatukset ovat nyt jossain muualla kuin lihaksissa. Kävin pitkästä aikaa spinningissä, lenkkeilin kauniissa kevätsäässä penikat kipeiksi ja liikuttelin jalkaprässissä taas pitkästä aikaa 150 kiloa. Kokeilin myös penaa, ja rintalihakset kiljuvat edelleen jotta mitä jäbä duunaa - olisi ilmeisesti syytä lähestyä penkkiä hitusen useamminkin.

Ensi viikosta alkaen pitäisi alkaa opetella uutta elämänrytmiä, ja ennen kaikkea ymmärtää ajaa keskiviikkona sinne uuteen työpaikkaan vanhan sijasta. On se jännää.

Se täytti 30 ja pisti päälle muutakin kun trikoot.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Semijee

Kuvittelin viime sunnuntaina kuluneesta viikosta muodostuvan haasteellisen, mutta ihan nättihän siitä kuitenkin lopulta tuli (liikuntojen suhteen, ruokavaliopuolen voin kuitata tunnustamalla, että olen syönyt viikonlopun aikana noin kuusisataatuhatta kaloria). Suht peruskauraa eli pari punttia, 25. crossailu tänä vuonna, combat ja balance.

Combatista sellainen jee, että alan mahdollisesti päästä vähän jyvälle hip escapesta. Olen jo ymmärtänyt mitä siinä pitäisi tehdä ja miten, mutta hiomista vaatii vielä. Perse pitäisi saada osumaan lattiaan joka kerta ja vielä pysyä musiikissa kiinni, mutta kunhan nuo "pikkujutut" oppii handlaamaan niin ollaan jo aika hyvällä mallilla. Nyt kolmen kerran jälkeen voisi kai jo sanoa, että ihan kivatsu ohjelma tuo 59.

Balancesta sellainen jee, että jos aikaa ja uskallusta olisi ollut ihan himppasen enemmän, olisin pystynyt vääntämään itseni siltaan. Selkäbiisissä siis nostetaan ensin lantio, ja sitten jalkoja vuorotellen koukkuun-suorista-koukkuun-alas -tyyliin. Jalkojen nostelu sillassa ei tule luonnistumaan vielä aikoihin, mutta ehkä seuraavalla kerralla voisin yrittää pelkkää asentoa ilman koipien kohottelua. Kotona testasin siltaa vielä tunnin jälkeen, ja vaikka kuvatodisteita ei tältä kerralta ole, kuvittelen sen sujuneen jo himppasen paremmin. Kädet tahtovat jäädä edelleen liian kauas, mutta jos nostan itseni ensin pään varaan (sounds safe), saan herkemmin siirrettyä käpäliä oikeammalle kohdalle ja korkeamman kaaren aikaan.

Perjantaipunttia piti himppasen soveltaa, sillä kävin torstaina kolmen vartin hieronnassa ja sen murjomisen jäljiltä selkä ja hartiat olivat totaalisesti pois pelistä. Jotain olotilasta kertoo se, että hartioiden painuminen pehmeää tyynyä vasten sattui, joten menin sitten fiksusti ilman ohjelmaa heilumaan punttien sekaan ja miettimään, jotta mitäs ny tehrään. Pari liikettä jaloille, haukkareille, ojentajille ja vatsoille toimi ratkaisuna, ja etureisiä kiristää edelleen.

Olivat muuten hankkineet Fressille tämän tapaisen vempeleen:


Tietää sitä, että leuanvetoharjoitukseni jatkuvat taas luvattoman pitkän tauon jälkeen. Kävin tänään kokeilemassa kyseistä masiinaa Lempparin valvovan silmän alla (ihana nainen, kun asiakassuhteen päätyttyäkin rientää apuun), ja saadakseni nykyisillä voimillani vedettyä leuan minun pitäisi painaa 40 kiloa. No pressure ja silleen.
 
Ensi viikko onkin tekosyiden viikko (parturi, juoksevia asioita, synttärit jne), katsotaan mitä saan aikaan :)

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Silta

And behold: ensimmäinen "treeni"kuva ikinä:


Jalat ovat liian koukussa ja kädet liian kaukana, mutta aika hyvä alku. Ei täydellistä, muttei täysin toivotontakaan.

Silta on yhtenä vaihtoehtona mukana bodybalancen nykyisessä ohjelmassa, mutta tunnilla en ole liikettä uskaltanut edes yrittää. Pelko päälleen putoamisesta oli tänäänkin kova, mutta harjoittelin ensin tyynyn kanssa, ja sitten ilman.

Kun ensimmäistä kertaa tajusin onnistuneeni nostamaan itseni käsien ja jalkojen varaan, fiilis oli suorastaan elämääsyleilevä: jumaliste, en ole kyennyt tähän viiteentoista vuoteen! En valehtele yhtään kun sanon, että edellinen kerta todellakin oli yläasteella.

Jatkakaamme harjoituksia riemusta kiljuen.