Sivut

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

I feel good (tididididididi)

Sunnuntaita! Pitkästä aikaa olen ihan äärimmäisen tyytyväinen treeniviikkoon. Liikuttuja tunteja kertyi reilut kuusi, ja pitkästä, piiiiitkästä aikaa jakauma oli kutakuinkin sellainen kuin pitäisikin. Näemmä kauhistuin maanantaisia kehonkoostumusmittauksen tuloksia riittävästi, sillä kahden salitreenin mahduttaminen viikkoon ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Tavoitteena onkin, että jatkossa niitä punttisteluja on viikossa vähintään kaksi, jossain vaiheessa toivottavasti jopa kolme. Pyrin siihen, että noista kahdesta kerrasta en luista, vaan ne on tehtävä joka tapauksessa, vaikka sitten muiden lempparipoukkoiluiden kustannuksella. Ihanneviikko sisältää pari salitreeniä, kävelylenkin tai pari, combatin (tai kesällä attackin) ja yhden balancen. Vähemmän ihanneviikolla karsitaan ensimmäisenä aerobisesta - sydän itkee verta, mutta lihakset kiittävät.

Kävin maanantai-iltana läpi minulle suunniteltuja saliohjelmia ja totesin, että niitä on monta. Arvoin vähän aikaa jotta mitä sitä nyt alkaisi niiden suhteen tehdä, ja päädyin ottamaan käyttöön kaksi erilaista yksijakoista. Niillä mennään siihen asti kunnes kyllästyn, ja jossain vaiheessa voi taas miettiä, olisiko fiksua käyttää esim. kahteen jaettua ohjelmaa. Joudun lähitulevaisuudessa joka tapauksessa muokkaamaan treeniaikataulujani erinäisistä syistä, mutta palataan niihin sitten, kun homma on ns. 100% lapasessa.

Viikon aerobisista ei ole sen kummempaa kommentoitavaa. Crossailua mieluummin olisin käynyt combatissa, mutta molempina combat-päivinä oli iltavuoro. Salitreeni sen sijaan maistui jotenkin ihan erityisen hyvältä, joten toisaalta pidempi tauko ja perseily saattoi tehdä uudelleen heränneelle innolle ihan hyvääkin. Enkä edes ole menettänyt kaikkia jalkavoimiani, sillä prässissä nousi 140 kiloa verrattain nätisti. 150 on ennätys, joten ehkä se rikkoontuu piankin.

Eilisen jätin heiaan lepopäiväksi, vaikka todellisuudessa ravasin portaita ylös-alas kolme tuntia putkeen. En sentään ihan huvin vuoksi vaan kaverin muuttoapuna, mutta tuli joka tapauksessa tehtyä ihan hyvä treeni. Tehdessä ja eestaas säntäillessä ei ehtinyt huomata väsymystä, mutta kotiinpääsyn ja ruuan jälkeen sammuin sohvalle puoleksi tunniksi, kun silmät kieltäytyivät pysymästä auki. Pohkeet ovat karjuneet hoosiannaa ja jatkavat samaa virttä todennäköisesti huomennakin, mutta ohjelmassa on silti aamusali - iltapäivästä lähden muutaman kollegan kanssa katsomaan, mitä legendaarista Veikkauksen päiväristeily tuo tullessaan.

torstai 27. maaliskuuta 2014

No nyt on tehoja

Bongasin pari päivää sitten @voimariinin instagramista vinkin, jotta Teho sportin uusi, suklaanmakuinen proteiinipatukka on lähimpänä oikeaa suklaapatukkaa kuin mikään muu vastaava. Pitihän se rynniä epäuskoisena kaupan lisäravinnehyllylle, koska minusta yhtään yleistämättä kaikki maailman proteiinipatukat ovat ihan kamalia, jauhoisia kuvotuksia.

Ja miten riemastuttavaa, kun löytyi yksi joka ei ole kamala, jauhoinen tai kuvottava. Ei nyt ihan Fazerinaa, mutta todellakin lähimpänä normisuklaata kuin mikään tuollainen, mitä olen ennen maistanut. Patukassa on proteiinia 24,1 g, hiilareita 14 g ja sokeria vain 1,5 g.



En kestä, miten hyviä nuo ovat <3 (Voi luoja, en kyllä kestä sitäkään jos minusta tulee yksi niistä, jotka herkuttelevat vähäsokerisilla prodepatukoilla.)

P.S. Teho ei sponsoroi minua. En pistäisi pahakseni, jos sponsoroisi.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kadonneiden muskeleiden metsästys

Enpähän ollut ennen tajunnut, miten rakkaita lihakseni minulle ovat. Siis tiedättehän, ne vielä säälittävän pienet hommelit, jotka olen taidokkaasti piilottanut rasvakerroksen alle. (Tähän voisin loihtia mielikuvan itsestäni silittelemässä vatsaani, kohottelemassa kulmakarvojani ja toteamassa, että juu-u, ihan itse kasvatin. No joo.)

Joka tapauksessa. Olen käynyt kehonkoostumusmittauksessa muutaman kerran ja ajatellut sinne mennessä, että niin kauan kaikki on ok tai ainakin siedettävissä, kunhan lihasmassaa tulee edes vähän lisää. Vaikka paino nousisi ja/tai ihra ei lähtisi, niin kunhan niitä lihaksia.

Arvaatteko jo, mihin tämä on menossa? Eilen oli tosiaan se kk-mittaus Lempparin hoteissa, ja ajatus oli jotakuinkin sama kuin ennen. Tiesin painon pudonneen vähän, mutten vielä muuta. Tulokset käytiin yhdessä läpi, ja mitäpä silmäni näkivätkään: rasvaprosentti alhaisempi ja täten rasvamassaa vähemmän, check. Painoa vähemmän kuin edellisellä kerralla, check. Lihasmassaa vähemmän kuin edellisellä kerralla, ch... SIIS MITÄ?!

No juu. Eihän tuosta pysty varsinaisesti yllättymään, mutta pysäytti kyllä ns. niille sijoilleen. Jumaliste, 900g vähemmän lihasmassaa kuin marraskuussa. Ja sehän ei mitenkään päin nyt vain sovi. Ei ei ei. Vanhat tavat ja ajatusmallit istuvat tiukassa, joten toki ensimmäinen ajatus oli, että ihan sama kun kaikki menee aina kuitenkin pieleen. Löytyi sieltä kuitenkin onneksi myös se toinen ajatus, joka oli Chris Tuckerin tyyliin älähdetty OH HELL NO.

Voisi tietysti miettiä, että mitä jos en olisi tuhlannut puoltatoista kuukautta, missä olisinkaan nyt. Toisaalta yhtä energiatehokasta ja hyödyllistä lienee miettiä, että mitä jos osaisin lentää tai minulla olisi kuusi kättä. Eli ehkä jätän miettimättä, ja keskityn korjaamaan asennevammoja. Ei ole viimeaikoina kiinnostanut salitreeni tai oikein syöminen, mutta homma on nyt vaan niin, että on ruvettava kiinnostamaan.

Enpä olisi hetki sitten uskonut. Ei riittänyt motivaatioksi muikea bikinikroppa, kutosella alkava paino tai edes yleisesti parempi vointi. Nähtävästi tarvittiin pelko siitä, että muskelit katoavat. Taidan muuttaa salille asumaan.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Uusia ohjelmia ja löysät työhousut

Jälleen yksi viikko paketoituna, vaikken kykenekään ymmärtämään miten on mahdollista, että ensin on maanantai ja sitten yhtäkkiä jo sunnuntai. Aika kiitää ihan järjetöntä vauhtia ja tuntuu, että kohta on taas joulu. Mutta josko tuossa välissä ehtisi nauttia vielä keväästä ja nurkan takana kurkkivasta kesästä, iih.

Maanantaina pakkasin kassiin salihanskat sun muut tykötarpeet ja marssin punttikselle katsomaan, vieläkö muistaisin mitä siellä yleensä pitää tehdä. Liikkeet palailivat ihan hyvin mieleen ja tuntui vallan mukavaltakin tekemiseltä, mutta tiistaina tunsin taas reeniä edeltävän tauon pituuden. Vatsalihakset ottivat itseensä kaikista eniten, ja lisäksi jumissa olivat sellaisetkin lihakset, joita en ollut maanantaina treenannut. Kokovartalojumituksesta johtuen viikon toinen puntti jäi tekemättä, sillä vatsikset lakkasivat huutamasta apua joskus torstain tienoilla, ja loppuviikolla esteenä oli ns. muu elämä.

Keskiviikkona kävin tunnetusti testaamassa uuden combatin, ja nyt muutaman päivän jälkeen aika on kullannut muistoja jo niin paljon, että odotan mielissäni seuraavaa kertaa. Alkavalla viikolla sitä ei kuitenkaan tule, kiitos iltavuorojen, mutta jos vaikka sitten seuraavalla.

Perjantaina oli pitkästä aikaa vuorossa spinningiä, ja ohjaajan "polje nopeampaa, vielä, VIELÄ!" -kannustuksen takia tunnin vaikutukset tuntuvat edelleen hanurissa. Eilen tuli kaverin kolmekymppisten takia valvoskeltua tavanomaista myöhempään, joten tämän päivän treenin virkaa toimitti itseoikeutetusti bodybalance. Siinäkin vaihtui ohjelma, ja luvassa taitaa olla taas mielenkiintoiset ja antoisat 3 kuukautta kun yritän käsittää, miten ihmisvartalo on tarkoitus vääntää sellaisiin asentoihin. En silti valita ollenkaan sillä balancen positiiviset vaikutukset mielenterveydelle korostuvat juuri uutta ohjelmaa opetellessa - ei siinä paljon ehdi murehtia tai stressata kun yrittää keskittyä siihen, ettei esimerkiksi rojahda turvalleen. Me likes.

Anyhow, tuntosarvet ovat lenssun jäljiltä olleet pystyssä vielä tälläkin viikolla, ja jokaisen treenin jälkeen on pitänyt kuulostella, että miltä tuntuu jne. Hyvin on kuitenkin sujunut, joten kenties tässä päästään ns. normaalirytmiin piankin. Vielä alkavalla viikolla ihan täysipäinen tohottaminen ei onnistu hieronta- ja työvuorologistisista syistä, mutta ehkä sitten jo seuraavalla.

Huomenna olisi edessä viimeinen pt-tapaaminen Lempparin kanssa ja sitä myöten myös kehonkoostumusmittaus. En uskalla odottaa ihan hurjan suuria muutoksia edelliskertojen pettymysten takia, mutta ainakin suunta on oikea: eilen puin työhousut jalkaan avaamatta nappia tai vetoketjua.

Nyt ne jo lököttävät. Jee :)

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Lantion pako?

En kuollaksenikaan muista, milloin aloitin bodycombatissa käymisen - siitä voi olla esim. reilu vuosi. En myöskään muista, kuinka monta eri ohjelmaa olen nähnyt, muutaman ainakin. Asia, jonka kuitenkin muistan, on se, että lihaskuntobiisit ovat vaikeutuneet kerta kerralta. On siellä varmaan ollut välissä joitakin peruspunnerrusjuttuja, mutta pääasiassa sääntö tuntuu olevan se, että jokaisen ohjelman lihaskunnosta tehdään edellistä hirveämpi.

En edes tiedä, kuka/ketkä ohjelmat suunnittelee. Voin silti nähdä silmissäni ja kuulla korvissani koreografin ajatuksenjuoksun: No siis eka laitetaan lämppäriin semmosta peruskauraa. Tiäksä, semmosta että se jumppari miettii, että onpas jotenkin paluu juurille ja että tännehän vois pyytää seuraavaks vaikka jonkun kaverin joka ei oo ennen käyny. Kun on yksinkertasen tuntusta ja silleen, ja tuntuu hyvältä kun miettii, että uusistakin ohjelmista saa nykyään hyvin kiinni kun ei taida olla enää paljon sellasia combatjuttuja, joita ei ois koskaan tehny. Noni. Sit ku se on tuudittautunu siihen hyvänolontunteeseen, niin laitetaan se ns. jalkabiisissä tekeen askelkyykkyhyppyjä. Nopeesti. Oppiipahan jotain. Ja sitten, SITTEN kun se on siitä selvinny ja aattelee että pahimman on pakko olla jo ohi, ni laitetaan lihaskuntobiisiin hip escapeja. Eikö vaan? Joo! Hahahahahhahhahahahhahaha.



Bodycombat 59 on siis koeajettu. Saa nähdä, milloin hip escape alkaa sujua ilman, että näytän kävelemään opettelevalta kirahvilta.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Back in the game

Yritä tässä nyt sitten keskittyä blogipostaukseen, kun telkkarissa Olli Herman on juuri vetänyt All the best girlsin. En ole tuntenut erityisen lämpimiä tunteita kasarilookia tai -poppia tai edes Olli Hermania kohtaan, mutta nyt taidan olla ihan pikkuisen rakastunut. Jälkimmäiseen siis. Hihi.

Ai niin olikos tämä treeniblogi? Kuluneella viikolla uskalsin tosiaan palailla varovasti takaisin elävien kirjoihin. Käveltyä tuli pariin otteeseen (keskiviikkona siis vain yksi lenkki, tupla-walking johtuu heian antamasta mitalista), ja innostuinpa käymään kahdesti balancessakin. Punttitreeniin voimat eivät olisi vielä riittäneet, joten balance oli juuri sopivan lempeää ja hidastahtista toipuvalle kropalle. Eikä se silti mitään himmailua ollut, sillä perjantaina aristi mukavasti yläselkää, kylkiä ja takareisiä.

Maanantaina, perjantaina ja tänään oli typerät työvuorot treenejä ajatellen, eilen skippasin urhistelun Jenni Vartiaisen takia. Keikka oli hyvä ja nainen ihana, mutta voi luoja että se baariskene ei vaan todellakaan ole meikäläistä varten. Etenkään siinä tapauksessa, että juottola on niin täyteen ammuttu, että hyvä jos mahtuu hengittämään. Erityisesti tunnelmaa latisti se, että jäin jumiin itseäni päätä pidemmän jantterin ja kaiteen väliin, joten puolet keikasta meni punoessa murhanhimoisia suunnitelmia. No ei nyt ihan, mutta kun hienovaraiset vihjeet eivät tehonneet, puoliksi vakavissani harkitsin, että joko a) nuolaisen tyypin niskaa tai b) alan tunkea hänen paidankauluksestaan sisään pillejä, jääpaloja sun muuta rekvisiittaa. Mutta Jenni oli hyvä. Seuraavalle baarikeikalle aion joka tapauksessa mennä joko a) kuolleen ruumiini yli tai b) kun lavalla on joku, jota fanitan sydämeni pohjasta.

Huomenna voisi mennä salille. Edellinen kerta taisikin tapahtua suunnilleen niihin aikoihin kun Väinämöinen tänne hiihti, joten lievästi sanottuna jänskättää nähdä, millaista räpellystä on tiedossa. Lisäksi jänskättää pari muutakin juttua, mutta niistä lisää sitten kevväämmällä :)

torstai 13. maaliskuuta 2014

Marjajugurttia loppuelämäksi

Olen tainnut joskus ennenkin keulia sillä, että opiskelukaverini on töissä paikallisessa Valion myymälässä, ja että saan kyseisestä paikasta tukkualennuksen. Työntekijöitä on opiskelukaverini lisäksi kaksi, joista toiselta saan myös ostaa tukkunumerolla. Kolmas on tainnut joskus kaverini pyynnöstä antaa tukkualennuksen, mutta hänen kanssaan olen asioinut vähiten, joten viimeksi alennus jäi saamatta, kun en uskaltanut avata suutani.

Kävin tänään taas täydentämässä rahkavarastoja ja törmäsin kaveriini. Kysyin, että uskallanko kassalla mainita tukkunumerosta, kun se kolmas työntekijä on rahastamassa. Kaveri totesi että tottakai, ja että käy vielä itse mainitsemassa asiasta. Kysyi samalla, että miten homma oli viime kerralla mennyt - kerroin ostaneeni rahkat ihan normaalihintaan, mutta koska oli edelleen halvempaa kuin kaupassa, ei haitannut yhtään.

Kun pääsin kassalle, ukot olivat keksineet, että tarvitsen asian johdosta jonkin hyvityksen. Enkä siis todellakaan ollut minkään hyvityksen perässä, vaan tiedustelin asiaa tulevaisuutta ajatellen. Kolmas työntekijä kysyi ottaisinko jugurttia, ja jos, niin banaania vai metsämarjaa. Totesin, että jos valita saa, niin metsämarjaa mieluummin. Ilmeeni taisi olla näkemisen arvoinen, kun tiskiin läjähti pahvipakkaus, jossa oli kuusi litran tölkkiä. Naurahdin, jotta ajattelin että jos yhden... Johon kolmas työntekijä vastasi, että no yksi pakettihan tässä onkin.

Homma huutonauratti kyllä hyvän tovin. Soitin ystävälleni "ole kiltti ja ota miulta kolme litraa marjajugurttia" -puhelun, puolet saaliista pidin itse. Tiedän, mitä meillä syödään ensi viikko.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hengissä sittenkin

Olisi voinut mennä noin kuusi(toistatuhatta) kertaa paremminkin, mutta elämä on ja sounot.

Torstain tienoilla alkoi tuntua siltä, että saatan kaikesta huolimatta jäädä henkiin. En voi sanoin kuvailla sitä riemun määrää, kun sai viikon tukkoisuuden jälkeen herätä niin, että happi kulkee myös nenän kautta. On nimittäin todella raivostuttavaa, kun toinen puoli nenästä on aivan totaalisen tukkeessa. Hopeareunuksen metsästäjänä todettakoon että onneksi ei molemmat, mutta silti.

Torstaina kävin taas hieronnassa. Oli toisaalta hauska kokeilla miltä tuntuu olla hierottavana, kun ei ole liikkunut yli viikkoon kunnolla. Hieroja kävi läpi perinteisen kaavan mukaan pohkeet, takareidet ja selän + niskan, enkä missään vaiheessa yrittänyt kiemurrella alta pois. Jumeja ei siis juurikaan ollut, ja totesipa H että joskus ns. pakkolepo voi tehdä lihaksistolle hyvääkin. Niskassa taisi kuitenkin olla joku tökkeli, sillä torstai-iltana alkanut oikean silmän elohiiri jatkui vielä koko perjantaipäivänkin. En tiedä voiko noilla kahdella olla yhteyttä toisiinsa, mutta muutakaan selitystä en keksinyt.

Tänään olo on ollut jo sen verran kohentunut, että kävin löntystelemässä vajaan 7 kilometrin kävelylenkin. Viiden kilometrin tuntivauhti piti huolen siitä ettei hikoiluttanut tai hengästyttänyt liikoja, mutta jonkinlainen "tuntemus" keuhkojen tienoilla on edelleen. Ensi viikkokin tulee siis olemaan hyvin kevyt, voimien mukaan mahdollisesti kävelyä ja/tai balancea tms. Asiassa auttavat onneksi taitavasti mitoitetut ja asetellut työvuorot, joita ennen tai joiden jälkeen ei ole turhan mielekästä treenailla.

Hierojalle naureskelin torstaina, että olen tainnut syksystä asti kehittää jokaiselle kerralle jonkun uuden vaivan. Milloin oli painetta rintakehässä, milloin kylki venähtänyt, milloin flunssaa. Tavoitteena voisi olla, että seuraavalla kerralla vajaan kolmen viikon päästä olen terve kuin pukki ja painan satatuhatta lasissa :)

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Parhausasioita

Pienestä se voi ihmisen mieli joskus tulla hyväksi. Laitoin pari päivää sitten Lempparille angstipäissäni itkuvinkuvonku-sähköpostin, jotta en tykkää uittaa salaattia öljyssä ja avokado tökkii ja yhyhyy, eli voisinko mitenkään handlata tuota rasvapuolta pähkinöillä. Sain siunauksen asialle, jee! Eli heippahei avokadot ja tervetuloa väli- ja iltapalarahkan pähkinät, teitä onkin ollut jo iiiiso ikävä.

Vielä isompi jee:

Paikallisessa kioskissa myydään tällä viikolla irtokarkkeja ja Parrot'sin pähkinöitä puoleen hintaan, koska toimittaja vaihtuu. Jumankekka, pähkinöitä 9,90 eurolla kilo! Ostin vaatimattomat 845 grammaa ja suunnittelen vielä toista täsmäiskua loppuviikolle. Huomatkaa myös ammattilaisuutta hipova kuvanmuokkaustaidonnäyte jolla estän sen, ettei ainakaan tätä kautta kukaan ehdi apajille (muahahahahha). Siellä oli muuten niitä maailman parhaita suklaakuorrutteisia cashewpähkinöitäkin, hmmm...

Kaikista isoin jee: Fressin kesäohjelmistoon tulee bodyattack! Huutomerkki! Mie tulen niiiin kuolemaan sinne, mutta ei se haittaaaaaaa. Jee!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

No siitä epävarmuudesta

Heti alkuun jälkiedit: Honasin vasta nyt, että olen saanut uuden lukijan, jee! Tervetuloa!

Olen kärsinyt viimeiset päivät omituisesta tunteesta. En oikein ole osannut osoittaa sormella, mutta joku on ikäänkuin tökkinyt takaraivossa, häirinnyt, ärsyttänyt, vaikeuttanut keskittymistä. Päässä on risteillyt melko paljon negatiivisia ajatuksia, kohdistuen lähinnä omaan itseen, kroppaan ja tekemiseen.

Kun annoin ajatusvirran kulkea vapaasti, tunnistin vihdoin sen häiritsevän omituisen tunteen: epäilys. Siitä, kykenenkö sittenkään siihen, mihin marraskuussa taas kerran ryhdyin. Blogia alusta asti lukeneet tietävät, että olen aloittanut uudestaan lukemattomia kertoja, ja tähän mennessä yhtä monta kertaa epäonnistunut. En välttämättä ole luukuttanut epäonnistumista suureen ääneen, mutta sen on voinut lukea rivien välistä. Paino on pyristelyjen jälkeen jopa noussut sen sijaan, että olisi laskenut kuten toivoin.

Tämä on se vaihe ja tunnetila, jonka seurauksena olen aina aiemmin antanut koko homman olla. En voi sanoa että luovuttanut, sillä liikunta on kaikesta huolimatta aina jatkunut suht aktiivisena. Ruokailujen suhteen olen kuitenkin vaihtanut vaihteen vapaalle, tyrkännyt auton alamäkeen ja toivonut parasta. Metsäänhän sitä on aina menty.

Nyt kun miettii, niin tällä kertaa vaihe on ollut suht helposti tunnistettavissa. Flunssa iski, ja vaikka se ensimmäinen lenssupätkä sujui syömisten suhteen ihan kohtuullisesti, niin tällä jälkimmäisellä suusta on mennyt alas jos ja vaikka mitä, joka päivä. Olen ollut taas sen saman ajatuksen äärellä, josta luulin jo päässeeni eroon: kun en kerran voi liikkua, niin mitä väliä millään on?

Ajatus on siinä mielessä haitallinen, että se on saanut minut epäilemään itseäni ja kykyjäni. Olen ottanut pitkin talvea edistyskuvia itsestäni, ja ne näyttävät edelleen mielestäni yhtä hirveiltä kuin alussakin. Minulle on aina jankutettu, että valokuvissa näkyy totuus - jos se on totta, niin voisin saman tien heittää kirveen kaivoon. Sitäpaitsi alkuperäinen suunnitelmanihan oli painaa alle 70 kiloa kolmekymppisilläni. Siitä ei näytä tulevan mitään, joten miksi edes yrittää? Eikö ole ihan sama antaa olla ja palata vanhoihin, turvallisiksi todettuihin tapoihin?

Mietitään nyt kuitenkin vielä. Okei, valokuvat ovat karmeita, siitä ei päästä mihinkään. Mutta entäs sitten paino? Se on laskenut nelisen kiloa. Mittanauha kertoo, että ympäri kroppaa on kadonnut marraskuun alusta 22,5 cm. Työhousut eivät kiristä. Minulla on yhdet treenihousut, joita olen pitänyt kiristämättä vyötärönauhaa ollenkaan. Viime viikolla viikkojen tauon jälkeen laitoin housut jalkaani, ja ennen combattia huomasin, että vyötärökaistale oli valahtanut alas. Solmin kiristysnauhan, ja tunnin jälkeen kotona riisuin housut avaamatta solmua. Äitipuoli totesi viimeksi nähdessämme minun kaventuneen, ja ystäväni ilmoitti nähneensä minut ohimennen töissä takaapäin, ja että olen selvästi laihtunut.

Okei, en tule painamaan alle 70 kiloa synttäripäivänäni, mutta tietääkseni ja toivottavasti elämä ei lopu siihen päivään. Käsittääkseni aikaa on vielä senkin jälkeen, vaikka koko loppuelämä. Kun noudatin pääpiirteittäin tunnollisesti Lempparin antamia ruokailuohjeita, sain tuloksia. Olisiko tässä nyt kuitenkin riittävästi syitä jatkaa, vaikka tällä hetkellä vaikealta tuntuukin?

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Stoppaus

No joo. Milloinkahan sitä oppisi, että tyhmästä malttamattomasta päästä kärsii todellakin koko ruumis. Viikko sitten olo oli jo niin noheva, että uskalsin käydä sunnuntain balancessa. Olo parani entisestään, joten alkuviikosta rykäisinkin sitten jo combatin, salin ja tunnin crossailun.

Ne jotka ovat joskus sanoneet, että sairastamisen jälkeen olisi hyvä pitää muutama terve päivä ennen riehumista, eivät olleet täysin väärässä. Vaikka keskiviikkoon mennessä poukkoilut eivät olleetkaan aiheuttaneet mitään oireita, torstaina kroppa veti käsijarrusta ja lenssu palasi takaisin. Sen jälkeen olo onkin ollut kuin sillä Otrivin Compin tv-mainoksen tyypillä, joka matkustaa rullaportaita ja nousee autosta nenäliinavuoren kanssa. Pahinta tässä on ehkä se, että vaikka kuinka niistää niin tukkoisuus ei tahdo helpottaa, vaan koko ajan tuntuu ettei saa tarpeeksi happea. Lisäksi olen todennut, että ihmisellä on niistämislihakset. On on, uskokaa vaikka. Ne sijaitsevat leuan alapuolella imusolmukkeiden molemmin puolin. Au.

Mielen päällä pyöri jossain vaiheessa muutama ajatus epävarmuudesta ja itseluottamuksesta, mutta taidan koota niitä vielä hetken ja yrittää väkertää kokonaisen postauksen. Nyt siirryn takaisin sohvannurkkaan - ja lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että sairastan rauhassa loppuun ja lähden liikkeelle varovaisemmin kuin tällä viikolla. Ja jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön.