Sivut

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pitäisköhän siun päästä vähän treenaamaan?

Siinäpä se, flunssaisen viikon huikea 1h 56 min liikuntasaldo. Eipä sillä, eipä sitä kipeänä olisi treenata kannattanutkaan, vaikka korvien välille olikin taas hankalaa. Sain kuitenkin hillittyä himoni jankkaamalla ei mitään hyötyä, saattaa olla vaaraksi ja tartutat muutkin -mantraa. Olen silti kohtuullisen iloinen viikonlopun aikana kohentuneesta olosta, ja balancen jälkeen olisin voinut taas rakastaa ja halata ihan kaikkea ja kaikkia. Sitä luihin ja ytimiin asti leviävää rauhaa ja hyvää oloa on vain lähes mahdotonta pukea sanoiksi, joten jos et ole jo balancea kokeillut, kokeile ihmeessä.

Otsikon lausahduksen kuulin joskus viikon puolivälin tienoilla, kun huiskin keittiössä menemään sivu- ja kiertopotkuja. Uskon ja toivon, että toteamus lausuttiin kaikella rakkaudella ja kunnioituksella, mutta uskon myös, että osaan ilman poukkoilumahdollisuuksia olla suhteellisen ärsyttävä. Pään ympärillä olevan vanteen kiristymisen voi suorastaan nähdä paljaalla silmällä, ja muutun muutamassa päivässä ympäriinsä kimpoilevaksi ei minuu mikään vaivaa -möröksi. Tulikin tuossa mieleen, että "kuka minä olen ilman treenejä" on ovi, jota en välttämättä välittäisi avata.

Mutta joskohan se mela otsassa -olomuoto olisi nyt tällä erää tässä. Kuluneella viikolla on veetuttanut liikkumattomuuden lisäksi tukkoinen olo, painon jumitus ja yskänrokko huulessa, joten ensi viikko ei mitenkään voi olla ainakaan huonompi. Flunssatonta viikkoa meille kaikille :)

torstai 20. helmikuuta 2014

Niiskutusta ja hakusanoja

Jotta ei nyt suju ihan toivotusti tämä viikko. Maanantaina terveempi olotila sai huijattua minut pienelle kävelylle, mutta tiistaina lyötiin flunssan toimesta avokämmenellä poskelle, ja tämä helkkarin niiskutus alkoi. Olisin ollut niiiiin valmis luopumaan pöpöistäni jo pelkillä kurkkuoireilla mutta ehei, vedetään nyt ihan koko täyspitkän käsikirjoituksen mukaan.

Se on kuitenkin mainittava saavutuksekseni, etten ole lenssusta huolimatta vetänyt ruokapuolta ns. vessanpöntöstä alas. Taisi olla eilen, kun tajusin että jumaliste, ties monesko päivä flunssaa menossa enkä ole imuroinut sisuksiini esim. puolta kiloa suklaavanukasta tai kokonaista suklaalevyä. Töihin viedyistä tuliais-Dumleista toki olen syönyt muutaman sillä en minäkään mikään yli-ihminen ole, mutta pääasiassa syömingit ovat pysyneet aisoissa. Harvinaista, mutta erittäin miellyttävää.

Kun nyt ei sinne treenailemaan päästä, niin herkutellaan muutamalla hakusanalla, joilla blogiini on päädytty:

¤ täytetyt paprikat
Kyllä, ne ovat hyviä, melkeinpä yksi lempiruuistani. Käyttämäni hyvin yksinkertaisen reseptin saat tästä.

¤ anoreksia kehonkuva
Olen hämmentynyt. Hyvin, hyvin hämmentynyt. Kirjoittelin omasta kehonkuvastani täällä, mutten muista edes maininneeni anoreksiaa missään kohtaa blogiani. En ole varma mitä etsit, mutta toivottavasti saat sen avun mitä tarvitset ja tahdot.

¤ kilppariarvot ja lääkitys
Molemmat ovat minulla pitkän, pitkän taistelun jälkeen kunnossa. Mikäli on syytä epäillä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa, suosittelen lämpimästi käymään testeissä. Jos on syytä epäillä lääkityksen olevan perseellään, suosittelen mainitsemaan asiasta lääkärille. Elämä on huikean paljon helpompaa, kun nuo hommat skulaavat.

¤ katu-uskottavuutta
Kyllä. Sitä täältä löytyy roppakaupalla, kaikilta elämän osa-alueilta. Hahahahahaha jooei.

¤ hanna karttusen
Tanssi? Kroppa? Lahjakkuus? Tanssipari? Etsitpä mitä hyvänsä, niin suosittelen sydämeni pohjasta katsomaan tämän:


Kylmiä väreitä alusta loppuun, en kykene ymmärtämään miten ihmisvartalo pystyy tuollaisiin asioihin.

¤ täsmäliikkeet selkäläskeille
Olen pahoillani tuottaessani pettymyksen, mutta kärsin samasta ilmiöstä. Kerro minullekin, jos löydät avun vaivaan.

¤ hymyily asiakaspalvelutyössä
Se on haaste, silloin tällöin jokapäiväinen sellainen. Valitettavasti kuitenkin pakollista, tai ainakin suotavaa.

¤ pallonaama
Ding ding ding, you've hit the jackpot!

¤ hitu pienesti blog
En tänä päivänäkään ole ymmärtänyt mitä hait, mutta toivottavasti löysit etsimäsi.

Mukavaa viikonloppua! 

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kaktus kurkussa ja kaventunut olemus

Jotta sellaista. Viikon suunnitelmiin kuului liikkua fiiliksen mukaan ja panostaa laatuaikaan läheisten kanssa. Laatuaika meni tosiaan tällä viikolla ykköseksi, mutta aikaa tuntui jäävän poukkoilullekin. Sahattuani kuntopyörällä ja käytyäni kävelemässä, combatissa sekä salilla tuntui siltä, että loppuviikollekin voisi keksiä vielä vaikka mitä; vetää toisen salitreenin ja käydä spinnissä ja balancessa jajaja.

Fiilistä olisi siis riittänyt vaikka mihin, mutta heräsin perjantaiaamuna polttava kaktus kurkussani. Iltaa kohti polttelu muuttui siksi raivostuttavaksi kutinaksi, joka ei vie voimia muutoin kuin estämällä nukkumisen. En ole erityisesti räkäsirkuksenkaan fani, mutta voi elämä että tuo kurkun kutitus voi olla ä-r-s-y-t-t-ä-v-ä-ä. Yksi yö meni imeskellen vuorotellen bafucineja ja puolitoista vuotta sitten vanhaksi menneitä Mynthoneita (okei, niitä söin vaan yhden, koska yök), joten energiatasot eivät ole olleet ihan huipussaan. Tänäkin aamuna kurkkua poltteli vielä hitusen ja kutina on jatkunut lievempänä, joten heitin sydänverta itkevät hyvästit minkäänlaiselle urheilulle.

Nyt sitten pidetään peukut ja kaikki muutkin ulokkeet pystyssä sille, että tämä menee ohi pelkällä kurkun kutinalla. Mikäli tämä on ihan oikeaa flunssaa, niin edessä on vielä muutaman päivän räkistely ja viimeisenä äänen lähtö, enkä nyt millään viitsisi sairastaa, kun olisi niin paljon parempaakin tekemistä. Toivotaan siis, että extravarovaisuus tuottaa tulosta ja tauti taittuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

Loma on nyt siis lomailtu, ja tiistaina koittaa taas arki. Toisaalta tylsistyttää mennä takaisin töihin, mutta toisaalta on ikävä rutiineja ja etenkin järkevämpää syömistä - kuluneen viikon perusteella allekirjoittaneella on vielä huimasti opittavaa aiheesta lomallakin voi olla fiksu. Nestepöhöä keräsin kilon verran ja sekös ärsyttää, mutta eiköhän se siitä laske kun pääsee taas normaaliarkeen kiinni. Toivoa sopii, että opin loppukesästä koittavaan kolmen viikon lomaan mennessä sen, että vapaalla ollessakaan ei ole pakko elää kuin siat pellossa.

Parhautta on kuitenkin se, että vaikka söin mitä sattuu ja miten paljon sattuu ja fiilis on sen takia huono, niin nähtävästi jotain on kuitenkin kolmessa kuukaudessa tapahtunut: äitipuoli kysyi/totesi, että olen kaventunut. Se näkyy ulospäin! Jei!

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Home sweet home

Minua on nyt parin kuukauden sisällä näpäytetty kaksi kertaa. Olen tunnetusti aina ollut hyvin epäileväinen vierailevia tai itselleni tuntemattomia ryhmäliikuntaohjaajia kohtaan, sillä monta kertaa olen todennut, ettei ole vakkarilemppareiden voittanutta. Tänään oli kuitenkin taas edessä pähkäily: bodycombat ohjaajanaan nimi, joka ei soittanut päässäni minkään valtakunnan kelloja. Sain kuitenkin varattua tunnin kuinka hirveää se oikeasti voisi olla -ajatuksen siivittämänä sillä arvelin, että saadakseen combatista huonon on oltava kyseenalaisella tavalla harvinaisen lahjakas.

Niinpä siis saapastelin odottamaan tunnin alkua ja bongasin jumppareiden joukosta naisen, jonka olen nähnyt moneen kertaan maanantain combat-tunnilla ja joskus miettinyt, uskaltaisinko käydä sanomassa, että kadehdin hänen sivupotkuaan. Välähtipä siinä mieleen, että olisipa se ohjaaja nyt tuo tuossa - ja mikä hienointa, sehän oli. Nainen veti tunnin ammattilaisen ottein, eikä jättänyt edes tällaiselle vastarannan kiiskille mitään moitittavaa. Kävinkin kiittämässä tunnista ja kerroin, että en nimen perusteella tiennyt yhtään ketä odottaa, mutta salaa toivoin hänen olevan puikoissa. Nainen kertoi olevansa vielä täysi noviisi ja vasta aloittelevansa, totesin hänen vetäneen hyvin ja kehuin sitä sivupotkuaankin, sekä kannustin jatkamaan samaan malliin. Tyyppi vaikutti aidosti ilahtuneelta palautteesta, ja vaikka aiemmin olen pitänyt häntä jotenkin "kovan" oloisena, vaikutti hän hyvinkin herttaiselta höpöttäessään.

Eli kyllä, joudun toiseen kertaan tapaninpäivän jälkeen tunnustamaan, että kyllä niiden tuntemattomien ohjaajienkin tunneille vaan kannattaa välillä uskaltautua. Pahinta mitä voi tapahtua on menettää tunti ajastaan - parhaassa tapauksessa puikoissa voi heilua ihan omaa luokkaansa oleva attack-ohjaaja tai tämänpäiväinen iloinen yllätys. Not too bad.

*** 
Risteilyltä on siis kotiuduttu ja kutakuinkin palauduttukin. Jännää on se, että vaikka alkoholinkulutus olisi hyvin vähäistä (yhteensä 3,5 annosta koko reissun aikana) ja valvominenkin kohtuuden rajoissa (molempina öinä yli 7h unta), vanha menee tuollaisista reissuista ihan rikki. Rankinta taisi olla bussissa istuminen, kun ei saanut riittävästi oikoa jumittavia jäseniään. Voisinko kuulostaa enää kurpahtaneemmalta?

Joka tapauksessa, mitä tulee painonpudotushaaveisiin ja terveellisiin ruokavalioihin sun muihin, parantamisen varaa jäi seuraavaa kertaa ajatellen reilusti. En kuitenkaan vetänyt totaaliövereitä missään suhteessa, ja osan ajasta tein jopa niin järkeviä valintoja kuin olosuhteet huomioiden oli mahdollista. Ja niin kivoja irtiottoja kuin tuollaiset reissut ovatkin, niin olipa silti äärettömän mukava tulla takaisin kotiin ja syödä ihan tavallista ruokaa.

Harvinainen herkku eli suklaagelato shoppailupäivän lomassa. Oli muuten aivan törkeän hyvää.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Lomille loikkien

Poikkeuksellisesti hyvää lauantai-iltaa, muruset! Viikon yhteenveto onkin jo tässä ja nyt, sillä ulkoistan itseni huomenna kolmeksi päiväksi pois blogin ja treenien äärestä. Päivä Tukholmassa -risteily odottaa venytä vatsalaukkusi kolminkertaiseksi -aktiviteetteineen.

Maanantaina oli perinteisesti combattia, enkä voi sanoa olleeni millään muotoa parhaimmillani. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tuli taas valvoskeltua vatsakipujen takia, mutta tällä kertaa en säikähtänyt sillä siinä samalla selvisi syy sekä tälle että edelliselle kipuilukerralle: valkosipulisipsit. Söin samoja sipsejä ennen molempia helvetillisiä vatsanväänteitä, joten yhteinen tekijä löytyi ja tiedän, mitä välttää jatkossa. Yövalvomisen tuoman väsymyksen olisi vielä selättänyt, mutta lisäksi maanantaille sattui combattia ajatellen ns. epäsuotuisa työvuoro. Töitä oli siis klo 11-17, mikä tarkoittaa päivän aikana kahta 12 minuutin taukoa nopeasti syötävine eväineen. Combat alkoi 17.40, joten menin sinne syömättä lämmintä ruokaa koko päivänä, ja kuten edellisenkin kerran, se kostautui. Ennen tuntia syödyistä eväistä huolimatta vatsaa alkoi nipistellä, ja lopputunnista oli pakko himmailla ja jättää puolet hypyistä väliin, kun ei vaan kyennyt. Mitä tästä opimme? Tästä eteenpäin combattiin ainoastaan asiallisesti tankattuna.

Tiistaina kävin hierojalla, ja ai herrajjumala että se on vaan pala taivasta joka ikinen kerta. Olen totaalisen koukuttunut pohje- ja takareisihierontaan niiden kamaluudesta huolimatta, ja ilokseni kipukynnykseni tuon suhteen tuntuu nousseen ainakin vähän - pystyn jopa juttelemaan hierojan kanssa tämän painellessa peukalollaan juntturoivia ulkosyrjiä. Ja ainakin omasta mielestäni pysyn nätisti paikoillani, vaikka ihan pienesti tekisikin mieli luikerrella alta pois.

Yleisesti ottaen viikosta muotoutui melko aerobinen, sillä olen hierojan kehotuksesta jättänyt punttivapaat päivät hieronnan molemmin puolin (ja torstaina halusin väkisin balanceen). Perjantaipuntti taas jäi välistä tämän aamun takia, kun tiedossa oli uutta sovellettavaa saliohjelmaa Lempparin rääkättävänä. Viisas päätös oli se, sillä kroppa tuntuu kokolailla voimattomalta jo nyt.

Ensi viikolle ei ole varattu yhtään jumppaa tai merkattu yhtään treeniä kalenteriin, ja ajattelinkin mennä loman kunniaksi ihan mutu-tuntuman pohjalta. Sporttilomia on pidetty ennenkin, mutta nyt taitaa pääpaino olla läheisten kanssa laatu-aikailulla - enkä millään jaksa uskoa kuolevani siihen, jos jollakin viikolla poukkoilut jäävät vaikka pariin kertaan.

Loppuun vielä torstain riemastus:

Turnausväsymys ja kyllästyminen ovat tiessään, ja -5 kilon (puoli)välitavoitteeseen on matkaa enää 700 grammaa. Ensi viikolla sitä ei saavuteta sillä tunnen oman risteilykäyttäytymiseni, mutta ehkä jo sitä seuraavalla?

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Are we there yet?

Hyvää helmikuuta! En voi uskoa miten nopeasti aika nykyään menee, vaikka toisaalta tammikuu tuntuikin jatkuvan ikuisuuden. Jotenkin tuntuu, ettei ajankulu ainakaan hidastu kevättä kohti, kun huhtikuun puolenvälin tienoilla vaanivat ne kolmekymppiset... No, onneksi on vielä pari kuukautta aikaa tuntea itsensä nuoreksi.

Poukkoilujen puolesta kulunut viikko sujui ihan mallikkaasti. Maanantaina oli treffit Lempparin kanssa, ja se ihana nainen laittoi minut temppuilemaan taas powerplatella. Ja vaikka en mukamas juuri mitään tehnyt, niin seuraana päivänä tuntui portaiden kävely sekä takareisissä että persuksissa. Tiistaina kävelylenkki ja pitkästä aikaa spinningiä, ja osasin tällä kertaa kiinnittää kenkäni polkimiin ihan itse.

Keskiviikkona pääsin taas nauttimaan balancesta, joskin kylkivenähdykseni tuntui aavistuksen suutahtaneen siitä. Alle polkaisin parikymmentä minuuttia crossarilla ja kävelin päivällä 25min, mutta koska nyrkkisääntöni heiassa on kirjata suoritukset vain puolesta tunnista ylöspäin, nuo yhteensä 45min jäivät nyt kirjaamatta.

Torstaina piti ns. päästä takaisin hevosen selkään ja käydä tekemässä yhden jalan prässin sisältänyt saliohjelma, ettei kyseisestä vempaimesta jäisi venähdyksen takia kauhua. Tein 10 kiloa pienemmillä painoilla, hitusen lyhyemmillä liikeradoilla ja jäätävän intensiivisesti keskittyen, ja ihan hyvin se sujui, ilman kipuja. Josko sitä jatkossa osaisi olla sen verran varovainen, ettei järjestäisi itselleen lisää ongelmia.

Jos liikuntojen suhteen voinkin olla viikkoon tyytyväinen, muuten oli jotenkin outoa. En tiedä miksi ja mihin se kohdistui, mutta ilmassa oli jonkinlaista turnausväsymystä. Viime sunnuntaina tehtiin itse pizzaa kotona, ja koska en syö pellillistä kerralla, sitä jäi myös muutamalle seuraavalle päivälle. Ja tulihan sitä maisteltuakin sitten useampana päivänä. Keskiviikkona piti testata Fazerin uusi chili-suklaapatukka. Ei siis mitään maata kaatavaa, mutta jotain epämääräistä kapinointia, jota ei voinut suunnata mihinkään tai keneenkään. Kyllästytti, tylsistytti, ärsytti kun tavoitteeseen on vielä matkaa. Teki mieli whinettää, että joko ollaan perillä. Ärsytti myös kun venkoilu näkyi vaa'alla - ja niin paljon kuin ärsyänkin (kyllä se on sana) valinnoista puhumista, niin ihan omasta tahdostahan ne pizzapalat ja suklaa suuhun menivät. En siis voi syyttää ketään muuta, pah.

No mutta. Johan tässä on kolmisen kuukautta mentykin hyvällä energialla, joten oli sen huonon viikon aikakin jo tulla. Ja kun ei auta kiukuttelu tai kapinointi ja on vaan jatkettava, niin eiköhän se taas tästä lähde sujumaan. Sitäpaitsi on enää neljä työvuoroa ennen talvilomaa, niin ei tässä naama niin kovin nurinpäin voi olla :)