Sivut

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Mitali kaulaan

Onpas taas semisti sellainen olo, että joutuu keksimään tikusta asiaa, mutta ei anneta sen häiritä; siinä joka tapauksessa viikon liikuntakattausta. Combatti oli taasen parasta ikinä, ti-ke pidin lepopäiviä koska joskus on kiva nähdä vaihteeksi kavereitakin tai esim. käydä kaupassa, ja torstain bodyjamista voikin lukea edellisestä postauksesta. En vieläkään tahdo päästä yli siitä, että miten paljon joku aiemmin niin rakas voi tökkiä. Toivotaan, että kyse oli vain huonosta päivästä/tuurista, ja syksyllä sujuu taas paremmin. Kyllä, syksyllä. Kesällä ei nimittäin tule ongelmaa combatin ja jamin valinnan välillä, sillä jamia ei mene ollenkaan. Jotenkin nauratti, sillä jätin pari kuukautta sitten palautetta, etteivät laittaisi kesällä combatia ja jamia samalle päivälle, kun kunto ei vielä riitä molempiin. En tosin tarkoittanut ihan tuota. (Ja juu, olen tietoinen, että tunnin poisjääntiin lienee jokin muukin syy kuin yksittäisen jumpparin palaute.)

Spinnissä olen käynyt tänä vuonna kymmenesti, ja sain taas heialta tuon hienon mitalin. En kieltämättä olisi ensimmäisen kerran jälkeen uskonut lajin jäävän viikko-ohjelmaani säännölliseksi lisäksi, mutta kerrankos sitä yllättää itsensä. Tosin tuolle sykespin-tunnille en ole kyseisen kerran jälkeen uskaltautunut, ja aion kiertää sen jatkossakin niin kaukaa kuin fyysisesti mahdollista. Sen verran olen kuitenkin tuohon kevytspinniin tykästynyt, että olen katsellut alustavasti sillä silmällä myös laardinpolttospinniä ja nyt kesälukkariin ilmestynyttä kuntospinniä. Voisi ainakin kokeilla, sillä tuskin mikään maailmassa voi olla niin kauheaa kuin sykeversio tunnista, josta siitäkin kuin ihmeen kaupalla selvisin hengissä.

Salilla taas tasavahvaa pungertamista, joskin päätin leikkiä hengelläni sen verran, että tein sekä askelkyykyt smithissä että jalkaprässin samalla kerralla. Jo nyt ns. tiedän tehneeni, joten huomisesta voi tulla vielä mielenkiintoisempi. Tämän päivän ohjelmassa oli isännän uusien lenkkareiden sisäänajo, ja voi että miten mahtavaa on, kun kesän lähestymisen tajuaa jo useammallakin aistilla.

Loppuun vielä kuva päivän ruuasta, sillä kuvaton blogi on tylsä:

Sen verran olen aikuistunut, että hyi kypsät kasvikset on pahoja -asenteeni on jo murentunut ainakin keitettyjen porkkanoiden osalta. Sisäinen lapseni on kuitenkin vielä hengissä, sillä ainoa oikea tapa syödä keitettyjä perunoita karjalanpaistilla on väkertää niistä tuollainen epämääräinen, muussattu kasa.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Evvk

Siltä varalta, että joku kuvittelee viime postauksen perusteella kaiken olevan aina ihkupihkua, korjataan käsityksiä vähän. Minulla on suhteellisen harvoin päiviä, jolloin liikkuminen ei ihan oikeasti voisi vähempää kiinnostaa, mutta tänään oli sellainen. Olen nukkunut pari yötä hitusen huonosti, tein täyden päivän töitä semikiireessä ja olin kotiin päästyäni niin rätti, etten ollut kestää hereillä. En kuitenkaan perunut varaamaani bodyjamia (en ehtinyt), sillä ajattelin, että yleensä siitä tulee aina hyvä fiilis, vaikka kuinka väsyttäisi aluksi. Enkä oikein muutenkaan osannut tulkita oloani tai ollut varma, onko kyse fyysisestä väsymyksestä vai ihan puhtaasta lorvikatarrista, sillä eilen ja toissapäivänä pidin lepopäivät. Tunnille siis.

Virhe. Tai no en tiedä, ei kai liikkuminen ikinä varsinainen virhe ole. En voi hyvällä omatunnolla väittää, että olisi ollut parempi olla lähtemättä, mutta jotenkaan se ei vain nyt sujunut yhtään. Mietin tunnin jälkeen, että milloin ja miten ihmeessä superfantastisesta tuli vain ihankiva, ehkä jopa hieman valju. Nähtävästi yhdistämällä tuoreen ohjelman osasia (joita en vielä osaa) edellisen ohjelman niihin osioihin, joista en erityisesti syttynyt alun alkaenkaan. Luonto ei anna periksi lähteä tunnilta pois kesken kaiken ellei ole todella hyvää syytä (esim. huono olo), mutta pakko tunnustaa, että tällä kertaa en voi väittää nauttineeni tunnista, enkä liene aiemmin tuntenut itseäni yhtä epäkiinnostuneeksi. Vika ei ollut ohjaajan eikä lajin, mutta jostain syystä se jokin tuntui hävinneen johonkin. Muistan jossain vaiheessa tuntia miettineeni, että miksen vain mennyt combatiin.

No mutta, onpahan nähty muutama sneak peak uudesta ohjelmasta, joiden perusteella en tunne suurtakaan tarvetta mennä tunneille ko. ohjelman aikana. Koskaan en sano en koskaan, mutta jos joinakin päivinä on valittava combatin ja jamin välillä, ei tule olemaan kovin vaikeaa. Toisaalta olisi varmaan reilua antaa ohjelmalle toinen mahdollisuus hieman paremmilla energioilla.

Apaattisesta treenipäivästä huolimatta olen huippumehuissani siitä, että sain eilen tilattua itselleni karkinväriset lenkkarit. Palaan astialle jahka saan kaunokaiset hyppysiini.   

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Ihkua pihkua

Tämän viikon perusteella on pakko sanoa, että kaksi combatia viikossa on parasta mitä voi housut jalassa tehdä. En tiedä mikä kuherruskuukausi minulla on kyseisen tunnin kanssa menossa - onhan se aina ollut ihan huippua, mutta nyt ovat palanneet ne ensimmäisten kertojen kylmät väreet syystä että on vaan niin jäätävän kivaa. Ensi viikollakin olisi mahdollista päästä molemmille tunneille, mutta ajattelin antaa torstain jamille mahdollisuuden. Haluan ainakin käydä katsomassa, onko ohjelma jo vaihtunut.

Pohjelihasteni lisäksi tein torstain tunnilla toisenkin havainnon: kun menee sellaisen jumpparin läheisyyteen jota on salaa ihaillut jo vajaan vuoden, saa itsestään enemmän irti. Combateissa käy siis yksi nainen, joka on aivan huikeassa kunnossa ja josta näkee, että on tullut käytyä tunnilla kerran jos toisenkin. Torstaina pääsin olosuhteiden pakosta poukkoilemaan hänen läheisyyteensä, ja eihän siinä mitenkään voi itse tehdä puolitehoilla, kun toinen vaan on niin hyvä. Kaikki kunnia niille joista ns. näkee että päälaji on zumba (anteeksi ystäväiset, en vaan keksinyt miten muutenkaan asiaa ilmaista), mutta saatan hakeutua samalle paikalle jatkossakin. Vielä kun saisi rohkaistua mieltään niin paljon, että saisi jonkun tunnin lopuksi sanottua mielessä pyörineen asian: "oon kateellinen siun sivupotkusta".

Eilen oli työpaikan virkistysilta, suomennettuna ryyppybileet. Olen tähän mennessä skipannut kaikki menneet ryhmärymyämiset, mutta tällä kertaa ajattelin olla sosiaalinen ja mennä joukon jatkoksi. Ja pakko tunnustaa, että hyvä että menin. Olen erinäisissä yhteyksissä tuonut ilmi vähäisen rälläysintoni, joten en saanut yhtään kieroa katsetta, vaikka pärjäsin koko illan kahdella pienellä siiderillä. Lisäksi oli hienoa huomata, että kuppikunnittumisesta (on se sana, on on) huolimatta voi olla hauskaa - pari muuta pöytää oli selkeästi tiettyjen porukoiden miehittämiä, itse nakotin ns. sekasikiöpöydässä jossa oli porukkaa vähän sieltä ja täältä. Ja vaikka emme muuta tehneetkään kuin jutelleet ringissä, väittäisin olleeni parhaissa bileissä pitkään aikaan. Kohteliaan semihymyilyn sijaan nauroin itseni tärviölle moneen otteeseen, vedet silmissä ja ns. jalkapohjista asti, vieläpä ihan aidosti. Luonnollisesti jutut olivat I guess you just had to be there -tasoa eli jälkeenpäin kerrottuna tuskin ketään naurattaisi, mutta tilannekomiikkahan se onkin parasta. Ja kun töissä ei kuitenkaan pääse kaikkien kanssa kovin syvällisesti sosialisoimaan, niin olihan se siistiä nähdä, että tuokin aavistuksen yrmyn oloinen kaveri onkin hauska heppu.

Öäää mitäs muuta. Viikon crossailusta ja spinnailusta ei ihmeempää kommentoitavaa, perushuttua. Kuin myös oikeastaan tämän päivän salitreeni; ei kummempia itsensä ylittämisiä muttei myöskään rimanalituksia - perushyvää pungertamista. Joku kerta vielä roudaan luurin salille ja otan kuvan siitä kuminauha-koroke-leuanvetoharjoittelusta, sillä voin luvata, että vajukimman näköistä touhua saa hakea. 

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Satunnaisuuksia

#1 Olen kehittänyt vuorokaudessa keskivahvan pakkomielteen näihin. Siis kuinka hienoa olisi kirmailla itsetuunatuissa lenkkareissa.

Edit: Ei itsetuunatuissa, vaan öö.. suunnitelluissa? Kustomoiduissa? No siis kun saat itse päättää värit! You get the point. 

#2 Euro purkkiin joka treenistä -purkkini näytti eilen tältä:

Laskeskelin, että jos jatkan samaan tahtiin, vuodessa saisin "tienattua" parisensataa eeroa. (Näyttäisi muuten vielä siistimmältä euron kolikoina, mutta käytännöllisyyssyistä tällä kertaa näin. Hyvä silti.)

#3 Onnistuin eilen vakuuttumaan siitä, että minulla on kuin onkin pohjelihakset. Tulin tähän lopputulokseen tuijottamalla itserakkaasti sääriäni koko combat-tunnin ajan empiiristen ja äärimmäisen objektiivisten tutkimusten perusteella.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Ihmiskoe

Luin tuossa männäpäivänä Sauli Koskisen haastattelun, jossa hän kertoi Los Angelesissa asuessaan kehuvansa hienoja vastaantulevia vaatekappaleita vaikkapa kadulla, ja että saa takaisin iloiset thanksit.

Minun saamani thanksit eivät olleet iloiset. Taisin hetkellisesti unohtaa, että en asu Los Angelesissa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Merkkipelleilyä ja vahinkohaukkareita

Siinäpä sitä taas, nopeasti sujahtanut viikko. Maanantain punttitreeneissä tein taas niitä askelkyykkyjä, joiden jäljiltä koivet ja persus olivat jumissa monta päivää. Keskiviikko oli lepoa ja luksusta, puolen tunnin hieronnan jälkeen tuntui lähinnä siltä, että nytkö se jo muka loppui. Seuraavalle kerralle taidan ottaa kolmen vartin ajan, jolloin olisi mahdollista paneutua niska-hartia-seudun lisäksi esimerkiksi pohkeisiin. Mutta ai taivas että teki taas hyvää, olin koko loppupäivän ihan sulaa vahaa.

Todennäköisesti kaivan verta nenästäni ja sahaan omaa oksaani sanomalla näin, mutta alkavalla viikolla olisi tiedossa peräti kaksi combatia. Sydän! Torstaille olin alunperin varannut jamin, mutta sen peruunnuttua ohjaajaongelmien takia sain toisenkin taistelupäivän. Vielähän tässä ehtii sairastua ohjaaja tai jumppari tai maailmankaikkeuden radat pudota paikoiltaan, mutta siitä huolimatta on pakko hihkua, että en malttaisi odottaa.

Tänään tarjoilin salitreenin yhteydessä itselleni huumoria oikein kaksin käsin. Tuli jostain syystä mieleeni se, kuinka teininä julistin, että minusta ei koskaan ikinä milloinkaan tule ns. merkkipelleä. Siihen aikaan se olikin ihan totta, mitkään merkit eivät olleet minulle tärkeitä enkä ymmärtänyt, miksi vaatteista piti maksaa paljon kun halvemmallakin sai. Tänään sitten salilla vilkaisin peiliin, ja näytin rehellisesti sanottuna siltä, kuin Nike olisi oksentanut päälleni. Toppi, housut, kengät, salihanskat ja treenikassi samaa merkkiä. Kokonaisuuden pelastivat jotkut randomit sukat, entisen poikaystävän vanhemmilta saatu huivi, ei-Nike juomapullo sekä pyyhe, jonka ostin eurolla Citymarketista. Tiedä sitten kuinka pelleltä tuollainen oikeasti näyttää, mutta kieltämättä säännöllisesti liikkuvana on tajunnut laadukkaampien releiden pointin.

Toinen suupieliä ylöspäin nykinyt setti oli treenin loppupuolella, kun päätin extempore ottaa treeniin mukaan hauiskäännöt käsipainoilla. Tein niitä muinoin (=joskus viime kesänä) 7 kilon painoilla, joten nappasin puntit tassuihini ja aloitin. Ensimmäisen sarjan aikana oikea käsi tuntui jotenkin voimattomalta, mutta en pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä - usein käy niin, että toinen puoli on jostain syystä toista heikompi. Sitäpaitsi edellisestä kerrasta oli vierähtänyt tovi jos toinenkin, joten en suonut asialle sen enempää ajatusta. Tein välissä sarjan ojentajadippejä ja jatkoin taas haukkareilla. Kahteen viimeiseen sarjaan vasen käsi väsähti aivan täysin, ja viimeiset toistot olivat irvistelyntäytteistä tuskaa. Tätäkään en kuitenkaan ihmetellyt sen suuremmin, sillä vasen on useimmiten se heikompi puoleni.

Käännöt tulivat tehtyä ja lähdin palauttamaan puntteja paikoilleen. Punttitelineen luo päästyäni huomasin, että painot eivät olleet normaalissa järjestyksessä, ja tajusin piteleväni sekä 7 että 8 kilon puntteja. Hupsista saatana. Olin nauraa itseni tärviölle: en ollut viitsinyt sen vertaa vilkaista punttien päihin, että olisin tajunnut "virheeni" ennen sitä jäätävää irvistelyä. Ensimmäisen sarjan tein vasemman seitsemällä ja oikean kahdeksalla kilolla, hence the pieni voimattomuus. Sen jälkeen puntit vaihtoivat paikkaa ja jännästi oikea jaksoi paremmin, kun tein sen seitsemällä kilolla. Väänsin siis 2 x 8 sarjaa vasenta hauista 8 kilon käsipainolla, tietämättäni. Olihan se raskasta, sattuihan se, mutta ei sen vertaa veri kiertänyt päässä että olisin tajunnut tarkistaa painot. Mahtavaa.

Mitä tästä opimme? Ihminen todella on vahvempi kuin mistä antaa itselleen krediittiä.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Luovuttamisesta

Olen pohtinut viime aikoina paljon luovuttamista, tai lähinnä sitä, mitä se omalla kohdallani tarkoittaisi käytännössä. Monissa lukemissani blogeissa on kirjoitettu siitä, miten hienoa on kun näkyviä tuloksia tulee, ja että ilman niitä homma olisi tyssännyt alkuunsa. Ja mietitty, ettei varmasti löytyisi motivaatiota jatkaa, jos tuloksia ei tulisi.

Niinpä niin. Minä painoin viime vuoden helmikuussa vähän päälle 76 kiloa, sain hilattua lukeman joskus kesällä 71,9:ään ja tämänhetkinen magic number lienee hitusen päälle 74. En siis ole mikään varsinainen menestystarina, mitä tulee painonpudotukseen. Ja tässä sitä edelleen ollaan, jo toisen blogin voimin. Miksi ihmeessä?

Eihän tämän pitäisi olla näin vaikeaa. Kuten jo yhden lukemani blogin osoiterivilläkin lukee, ei painonpudotus mitään rakettitiedettä tai ydinfysiikkaa ole. Kun ihminen syö vähemmän kuin kuluttaa, hän laihtuu. Itse syön ainakin pt:n sanojen mukaan ihan sopivasti tavoitteisiini ja kulutukseeni nähden, joten maltillisen hoikistumisen pitäisi olla kaiken järjen mukaan mahdollista, ja oikeastaan tapahtunut jo. Olenko turhautunut? Olen, äärimmäisen.

Miksi en sitten luovuta? Siksi, etten oikeastaan ole kyennyt määrittelemään itselleni, mitä se tarkoittaa. Jos puhutaan pelkästään ravintopuolesta, niin ehkä sillä saralla luovutan aina silloin tällöin. Tai en tiedä, ehkä ajatusmaailmani syömisen suhteen on niin sekaisin, että pidän "normaalia" herkuttelua luovuttamisena. Ruokavaliossani on kuitenkin ollut tiettyjä peruspilareita jo vuosia (mm. täysjyväversiot vaaleiden sijaan), joita en enää vaihtaisi pois. Eli jos luovuttaminen tarkoittaisi paluuta parikymppisen minän ruokailutapoihin, siitä ei tulisi mitään.

Jos taas ajatellaan liikuntapuolta ja sitä, että luovuttaminen olisi yhtä kuin liikkumisen lopettaminen, minusta ei enää saisi luovuttajaa. Liikunta ei ole ollut enää pitkään aikaan pakkopullaa, vaan liikun, koska tahdon liikkua. Liikun, koska siitä tulee hyvä olo, koska se pitää mieleterveyteni rippeet tallella ja koska en tiedä mitä muutakaan tekisin sillä kaikella ajalla, joka jäisi yli jos treenit otettaisiin viikko-ohjelmasta pois. Eli ei, siinä mielessä en missään tapauksessa voisi luovuttaa.

Kuitenkin tuntuu, että tästä kaikesta on muodostunut minulle jollain tavalla liian iso asia. Ei liene mennyt yhtään päivää kuluneen vuoden aikana, etteivät nämä asiat olisi olleet mielessä. Kun en ole onnistunut sillä tavalla kuin olisin halunnut, painonpudotuksesta on tullut mörkö ja stressinaihe. Kun soppaan lisätään kilpirauhasongelmat ja kotikuvioiden aiheuttamat vuosikausia jatkuneet katkonaiset unet, on minulla käsissäni melkoinen keitos.

En oikeastaan tiedä, mitä tällä paatoksella haen. Jonkinlaista selkeyttä kai omiin ajatuksiin, ja jos jollakulla herää aiheesta viisaita tai vähemmän viisaita ajatuksia, otan nekin ilomielin vastaan. Jollain tavalla tuota ajatusmaailmaa pitäisi joka tapauksessa fiksailla, koska nyt stressinaiheita tuntuu tunkevan niin ovista, ikkunoista kuin hätäuloskäynneistäkin. Koska kotikuvioihin liittyvät stressinaiheet ovat sellaisia joihin en voi vaikuttaa tai joita en voi poistaa, niin loogisinta taitaisi olla lopettaa painosta stressaaminen, ja keskittyä niihin asioihin joissa tuloksia tulee (=rauta nousee). Vaikka en osaisikaan enää luovuttaa, niin itsesyytöksistä voisin kuitenkin opetella luopumaan.

Blogin suhteen en ainakaan aio luovuttaa, sillä tämä on ollut pitkään laihdutusblogin sijaan treeniblogi, ja sellaisena aion sen pitää jatkossakin. Kenelle muullekaan hehkuttaisin, että melkein jaksoin jotain mitä en ennen jaksanut lähellekään ;)     

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Melkein-leukoja

Kyllä ihminen on fiksu eläin. Juuri, kun irvistyttävät lihasjumit ovat menneet ohi, tämä fiksu eläin menee ja hankkii niitä lisää. Ajattelin ensin, että tekisin jotenkin kevyehkön treenin kun keskiviikkona on se hierontakin, ja olisihan se sekä mukavaa että kohteliasta, jos ei karjuisi koko puolta tuntia.

Eilen illalla alkoi kuitenkin nakuttaa takaraivossa. Kumppariavustettu leuanveto. Kumppariavustettu leuanveto. Kumppariavustettu leuanveto. No just joo, ei siitä oikein tullut mitään viimeksikään. No ota se koroke siihen alle.

Pitihän se sitten kokeilla. Salilla sattui olemaan yksi tuttu samaan aikaan, joten pyysin häntä avuksi kuminauhaan hirttäytymisessä. Korokkeelta aavistuksen ponnistettuna ja tiukimmalla kuminauhalla 5 x melkein 1. Kohtahan niitä vedetään myötäotteella. Yhdellä kädellä. Lisäpainojen kanssa.

Tein niitä askelkyykkyjäkin smithissä, ja nyt on kropassa aivan jäätävä väsymys. Mieli on silti hyvä, mutta taitaisi se siitä huolimatta olla Nukkumasan aika. Mukavaista viikkoa!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Huutia hanurille

Huomentapäivää, kaunokaiset. Harvinaista kyllä tänään ei ole reenailupäivä, sillä työt haittaavat harrastuksia. Sunnuntaivuoroja osuu omassa työssä kohdalle ehkä kerran reilussa kuukaudessa, joten useimmiten sunnuntai on yhtä kuin not lazyass sunday. Tällä kertaa olen tosin ihan tyytyväinen siitä, että näin ei ole - perjantaina alkoi jo vähän tuntua siltä, kuin olisi riehunut seitsemän päivää putkeen.

Alkuviikosta nyt ei ole sen ihmeempää sanottavaa, peruskauraa. Keskiviikkona kävin pt:n kanssa läpi muutamia uusia liikkeitä saliohjelmaa ajatellen, jotta vaihtoehtoja olisi sen verran, että pärjään niillä esim. kesän yli. Pääsin kokeilemaan kuminauhalla avustettua leuanvetoa, mutta eihän se vielä sujunut - ylätaljassa liikkuu 50 kiloa häthätää muutaman kerran, ja elopainoa tästä ruhosta löytyy kuitenkin reilut 20 kiloa enemmän. Mutta ei se nyt ihan epätoivoista rimpuilua ollut (eipä), vaan jäi fiilis, että kyllä se joskus onnistuu. Ei ehkä ensi viikolla, mutta viimeistään ensi vuonna.

Toinen hyvin mieleen jäänyt liike oli askelkyykky smithissä. Pt hymyili jotenkin viekkaasti sanoessaan, että jos joskus haluat olla takuuvarmasti kipeä seuraavana päivänä, niin tee näitä. No AIJAA. Ehdin keskiviikkona tehdä noita ehkä viisi toistoa per jalka, ja vasta tänään hanuri ja takareidet alkavat olla edes suurinpiirtein iskussa. Ehkä en aloita ko. liikkeen tekemistä kovin kunnianhimoisilla sarjoilla...

Siinäpä se viikko taitaa olla taputeltuna, katsellaan mitä seuraava tuo mukanaan. Keskiviikkona hierontaan <3 

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Oho

Hupsista #1: Olen syönyt kahtena peräkkäisenä päivänä Subin lounaan. Saatoin myös syödä jälkkäriksi suklaavanukasta. Molempina päivinä.

Hupsista #2: Edellinen täysin treenitön päivä taisi olla pitkäperjantaina. Olen keskiviikkoisten pt-treffien ja eilisen combatin jäljiltä siinä (muiden mielestä) raivostuttavassa pirkkopirteä-tilassa, kun haluaisin vaan urhistella ja vouhottaa ympäriinsä. Onneksi jumiin menneet perse ja takareidet sekä combatin aiheuttama ihana kireys lapojen välissä ja olkapäissä estävät pahimman kaistapäisyyden. Tänään menen vielä kevytspinniin, mutta sitten lupaan huilata kaksi päivää putkeen. Aikuisten oikeasti.

Hupsista #3:

Mitä tähän nyt voi enää sanoa? Minä, joka en ikinä koskaan milloinkaan voisi laittaa päälleni mitään neonkeltaista, ostin neonkeltaisen pitkähihaisen. No, enpähän ainakaan jää auton alle lenkillä.

Saman pitkähihaisen ostin oranssina eilen, samoin kuin mustan topin verkkoselkämyksellä (sydän). Keltainen jäi kuitenkin vaivaamaan mieltä niin paljon, että tänään oli mentävä takaisin. Ja kappas kun oli topin vieressä kivoja loose fit -housuja ja nätti huppari... Onneksi on palkkapäivä. Seuraavaksi lienee viisainta hankkia porttikielto Topsportiin.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Honey I'm home

Tai no, kotona ikäänkuin ah kuinka oikealta tämä tuntuu -mentaliteetilla. Kävin siis tänään bodycombatissa ensimmäistä kertaa melkein kahteen kuukauteen. Kahteen KUUKAUTEEN. Se on niin pitkä aika, että piti selata sekä Heiaa että blogia, jotta sain selville milloin viimeksi olen tunnilla ollut. 11. helmikuuta oli se.

On ollut huonoa tuuria. Combat menee salillani tässä lukkarissa kaksi kertaa viikossa, kahden eri ohjaajan vetäminä. Toinen ohjaaja oli käsileikkauksessa viime vuoden lopulla, ja pitkällä saikulla sen jälkeen. Viikon ensimmäinen tunti järjestettiin silloin kun ei-saikulla-oleva ohjaaja kykeni sen vetämään, muina kertoina tilalla oli toinen tunti. Sanomattakin selvää, että järjestetyille tunneille en päässyt kiitos iltavuorojen, ja ne kerrat jolloin olisin paikalle päässyt, ohjelmassa oli muutos. En mennyt. Viikon toinen tunti on samana päivänä kuin bodyjam, ja olen näiden parin kuukauden ajan valinnut aina sen, kun en molempia jaksa peräkkäin vetää.

Tyhmä nainen. Tykkään nimittäin tästä nyt menevästä ohjelmasta tämän päivän perusteella niin paljon, ettei mitään rajaa. Olin koko tunnin ihan liekeissä vaikka osa ajasta menikin puhtaaseen härväämiseen ennalta tuntemattoman ohjelman takia. Venyttelybiisin aikana olin vähällä alkaa vetistellä endorfiinipäissäni. Ensi viikolla joudun taas skippaamaan molemmat tunnit töiden takia, mutta sitten seuraavalla viikolla taas. Can't wait.

Kuvituskuvana aiheeseen täysin liittymätön otos uudesta pähkinälajikkeesta. Kielipoliisia sekä naurattaa että ahdistaa, mutta luonto ei antanut periksi huomauttaa asiasta kaupassa.