Elämäni esineet

Ihanainen Tiinuska oli vastannut blogihaasteeseen ja kerännyt samaan postaukseen elämänsä 11 tärkeintä esinettä, ja kehotti allekirjoittanutta tekemään samoin. Kavalkadista olisi epäilemättä tullut erilainen jos tätä olisi miettinyt esim. kaksi viikkoa, mutta näillä yhdellätoista mennään tänään. Esineet eivät ole tärkeysjärjestyksessä sillä siihen en enää kyennyt.

1. Villasukat

Käytän villasukkia ympäri vuoden, lähestulkoon kaikki sisätiloissa vietetyt hereilläolohetket (joskus myös nukun ne jalassa). Kannan niitä mukana niin pitkillä kuin lyhyemmilläkin reissuilla, eikä niitä voi koskaan olla liikaa. Jos haluat tehdä minuun vaikutuksen, lahjoita minulle kirkkaanväriset villasukat.

2. Fressin kanta-asiakaskortti

Tiinuskaa lainatakseni; ei se varsinainen esine vaan se, mitä sillä saa. Asiakkuus on kestänyt reilut kolme vuotta eikä loppua näy.

3. Rannekoru ja sormukset

En käytä näitä kaikkia kerralla (esim. pikkurillissä oleva sormus sopii parhaiten nimettömään ja peukalossa oleva etusormeen), vaan useimmiten kahta sormusta rannekorun lisäksi. Kaikki ovat lahjoja rakkailta ihmisiltä, joten tunnearvo on euromääräistä arvoa suurempi.

4. Unia-tabletit

Tämä ei suoranaisesti ole esine, mutta minulle tärkeä ja elämääni helpottava käyttötavara joka tapauksessa. Löysin vuosia jatkuneen huonosti nukkumisen jälkeen avun luontaistuotekaupasta ja melatoniinista, ja vaikka kykenen jo nukahtamaan ilman näitä, ovat nämä loistava hätävara niihin hetkiin, kun unentulon tietää syystä tai toisesta viivästyvän. 

5. Oma tyyny

Edellisen tavoin tästä on tullut minulle tärkeä, sillä jokainen tietää miten mainio olo on hyvin nukutun yön jälkeen. Mihinkään hienoihin Tempureihin tms. en ole koskaan päässyt tutustumaan, omani taisi maksaa 15 euroa ja on Ikeasta hankittu. Kannan tätä mukanani mm. vanhempieni luo yökylään mennessä ja nyt mietin, viitsisinkö pakata tämän mukaan helmikuussa koittavalle risteilylle (kaikki tietävät laivatyynyt, yäk).

6. Puhelin

Olen juuri niitä ihmisiä, jotka roikkuvat puhelimessaan kiinni odotellessaan kaveria kahvilassa, lääkäriä vastaanoton aulassa tai ruokatunnin loppumista töissä. Soittamisen ja tekstaamisen lisäksi facebookkaan Lumiallani, katson sähköpostit, instagrammaan jne.
 

7. Honey ja Sammy

Sain koirakaksikon ollessani 7-vuotias. Ensin harmaa Honey oli minun ja ruskea Sammy pikkuveljeni, mutta veljen kyllästyessä adoptoin toisenkin hauvan itselleni. Molemmat ovat parhaat päivänsä nähneet - Honeyn rusetit ovat kadonneet ja Sammyn pää saattaa irrota hetkenä minä hyvänsä. En silti suostu viemään näitä varastoon säilytykseen saati luopumaan niistä kokonaan, vaan ne tulevat vanhenemaan kanssani, ja saavat asua makuuhuoneen kirjahyllyssä.

8. Treenivaatteet

Minulla on joillakin mittapuilla mitattuna liikaa treenivaatteita, mutta ei tietenkään koskaan tarpeeksi. Releet ovat kauniita ja käytännöllisiä ja rakastan sitä, etteivät ne lopu heti kesken. Vaatteissa on sekaisin merkkejä ja ei-niin-merkkejä, ja eniten iloitsen siitä, ettei tarvitse treenata ala-asteaikaisissa verkkareissa ja mainos-t-paidoissa.

9. Laukku

Olen siinä mielessä epätyypillinen nainen, että minulla ei ole liikaa/paljon laukkuja enkä koe jatkuvaa tarvetta saada niitä lisää. Toisin kuin urheiluliikkeissä, en sekoa laukkukaupoissa enkä osta laukkuja kuin ainoastaan tarpeeseen. Käytän treenikassia lukuun ottamatta pääasiassa yhtä ainoaa laukkua, jota kannan joka paikkaan riippumatta siitä, onko päälläni villakangastakki ja farkut vai toppatakki ja toppahousut. Ostan ainoastaan sellaisen laukun johon rakastun päätäpahkaa, ja käytän ja rakastan sitä samaa laukkua niin kauan kuin mahdollista. Kuvan laukku on muutaman kuukauden ikäinen ja edelleen uutuudentönkkö, olisin paljon mieluummin kuvannut edellisen, viisi vuotta rakastamani laukun josta luovuin siinä vaiheessa, kun siinä oli reikiä, repsottavia lankoja ja toinen olkain katki.

10. Dvd-kokoelma

Olen haalinut vuosien saatossa jonkin verran elokuvia ja tv-sarjoja dvd-levyillä. Suurimman osan ajasta levyt saavat olla rauhassa kaapissaan, mutta silloin tällöin tulee tarve katsoa joku tietty leffa ja on huippua, että se löytyy omasta kaapista. Koen myös jonkinlaista mielihyvää kokonaisten sarjojen omistamisesta.

11. Läppäri

Vietän liikaa aikaa läppärini edessä. Facebookkaan, bloggaan, luen blogeja jne. Pelaan pasianssia ja miinaharavaa. Mutta kuinka loistavaa on omistaa läppäri ja sen mukana mahdollisuus katsomo.fi:hin sun muihin tv-palveluihin aikana, jolloin koko maailma leipoo, kisaa Masterchefissä tai metsästää varastoja, aarteita, matkalaukkuja tai huutokauppoja? Läppäriltä tulee myös katseltua monia sarjoja jenkkitahtiin eli heti jakson ilmestyttyä, sillä en jaksa odottaa tuotosten suomettumista vuosia jälkijunassa ja päin hanuria käännettynä. Valinnanvapaus on hieno asia.

Innostuitko? Poimi haaste itsellesi :)

Murphy-viikko

Kuten viime postauksessa toin hienovaraisesti ilmi, tällä viikolla ei kaikki todellakaan sujunut kuin Strömsössä. Ja kuten Murphyn lakeihin kuuluu, jos kaikki voi mennä pieleen, se yleensä menee. Ja jos pieleenmenotapoja on useita, yleensä niistä valikoituu se, josta on kaikista eniten harmia.

Sen lisäksi, että teloin tiistaina itseni salilla, järjestin itselleni jostain myös jonkinsorttisen vatsapöpön. Maha kiukutteli kipuilemalla ja tukalalla ololla jo torstaina, ja perjantai-iltana helvetti pääsi irti. Tällä kertaa en joudu maalailemaan viehkeää mielikuvaa vatsataudista sen varsinaisessa merkityksessä, mutta se kipu. Se kipu. Menin perjantai-iltana sänkyyn puoli yhdentoista korvilla, jolloin vatsaan alkoi koskea. Valvoin kipujen takia yhteen, jolloin ne ilmeisesti helpottivat hieman sillä olin nukahtanut tunniksi. Kahdelta heräsin, valvoin vähän lisää, nukahdin pariksi tunniksi ja sitten soikin kello. Aamupuuroa imuroidessa olo oli edelleen hyvin epävakaa ja semikipuileva, joten katsoin paremmaksi soittaa töihin ja ilmoittaa, että en ole tuomassa pöpöjäni kenenkään muun riesaksi. Eilisen päivän makasinkin sitten sohvalla, join Jaffaa ja mustikkasmoothieta ja söin vehnäpaahtoleipää, suklaavanukasta ja kutakuinkin kaikkea sellaista, mitä ei normaaliarkena tule juuri syötyä.

Tänään on onneksi ollut jo niin paljon parempi olo, että uskalsin lähteä tunnin kävelylle ulos. Vatsa tuntuu paremmalta ja todennäköisesti voin tänään syödä jo normaalisti (plus tietty karkkia koska viikonloppu), ja lihasvenähdyskin muistuttelee itsestään enää suht lievänä. Huomiselle olisi Lempparin kanssa sovittu treffit Powerplate-vempeleen äärelle, ja ainakin nyt tuntuu siltä, että voin pitää sovitusta kiinni. Tämänpäiväiseen bodybalanceen olisi tehnyt mieli mennä niiiiiiin kovasti, mutta joku sisäinen itsesuojeluvaiston ja järjenäänen yhdistelmä sai hiljennettyä haluanhaluanhaluaaaannn-ulinan.

Ei kai tässä sen kummempaa. Ensi viikolla voisi käydä ainakin balancessa. Yllätin itseni myös ikävöimästä attackiin, mutta sen asian eteen en toistaiseksi voi tehdä mitään. Jemmassa olisi myös yksi blogeissa kiertänyt haasteentapainen, jonka voisin jonain vapaapäivänä raapustella valmiiksi. Kyljen takia alkavan viikon poukkoilu lienee ainakin alkuun melko tunnustelevaa, mutta josko viikon päästä oltaisiin taas jo normaalissa tahdissa. Aurinkoista viikkoa meille kaikille :)

Kun ei vaan osaa

Täten kaappaan oikeuden myöntää viikon lahjakkain säätäjä -palkinnon itselleni.

1) Kävin tiistaina salilla. Onnistuin yhden jalan prässiä tehdessäni venäyttämään lihaksen kylkiluiden välistä. Jalkaprässissä. Kyljestä. Jos kiroilisin, niin voisin vaikka kysyä että mitäs helvettiä. Ei aavistustakaan mitä tapahtui, liekö keskittyminen herpaantunut muutamaksi sekunniksi, mutta vasenta koipea koukistaessani tunsin jossain kylkiluiden tienoilla todella epämukavan muljahduksen. Ei varsinaisesti sattunut, mutta tuntui puistattavalta. Seuraukset eivät tuntuneet heti ja oikeastaan unohdin koko asian loppupäiväksi, mutta eilen sain tuta, mihin kaikkeen noita lihaksia tarvitaankaan. Hengittämiseen, kyykistymiseen, laatikoiden avaamiseen. Aivastaminen sattuu sen verran, että tekisi mieli tunkea joku tulppa nenään, ettei mikään pääsisi kutittamaan. Pyysin eilen anteeksi työkaverilta sitä, jos lattialta löytyy vähän ja vaikka mitä - joka kerta jonkun esineen pudottaessani joudun tekemään pikaisen arvion siitä, tarvitseeko se nostaa ylös heti vai myöhemmin (yleensä myöhemmin). Pakolliset kyykkäykset olen alkanut hoitaa taivuttaen reilusti oikean kautta (vasen puoli kipeä). Näytän todella, todella huonolta nykytanssijalta.

2) Olen syönyt maitorahka+piltti -yhdistelmää marraskuun alusta lähtien, koska yksi välipalavaihtoehtoni on rahkaa hedelmällä, marjoilla tai piltillä. Hedelmällä tai marjoilla en saa rahkan koostumusta sellaiseksi jonka saisin nieltyä ilman ongelmia, joten olen käyttänyt pilttiä. En pitänyt mausta aluksi, mutta ajattelin, että kaikkeen tottuu. Tottuu juu, mutta on se edelleen aika pahaa. Pari päivää sitten keksin, että jumaliste, nehän voi syödä erikseen! Rahkaa en kykene pelkältään syömään, mutta ratkaisin asian n. puolella desillä mehukeittoa. Eli sillä reseptillä, jota käytin varmaan vuoden marraskuun alkuun asti. Oikeasti. Tuli harvinaisen älykäs olo, kun tuon oivaltamiseen meni melkein kolme kuukautta. Mutta no, tärkeintä on kai että maistuu taas!

3) Minulle käytiin tänään töissä sanomassa samassa rakennuksessa työskentelevän henkilön toimesta, että asiakas kertoi, jotta firman tuulikaapissa on "muovinen valaisin tullut alas". Olin työpisteessäni yksin enkä päässyt tarkistamaan asiaa, mutta tottahan luotin ko. henkilön sanaan kun sattuu työskentelemään tuulikaapin vieressä. Soitin huoltofirmalle ja kerroin kuulemani, että tuulikaapissa on jonkinlainen valaisin pudonnut tai irti, jotta jos tulisitte katsomaan. Jonkin ajan kuluttua huoltomiehet (oikein kaksin kappalein) tulivat kysymään, että minkähänlaisesta episodista nyt olikaan kysymys. Toistin asiani, jolloin huoltosedät totesivat, että tarkoittikohan se nyt tuota hätäuloskäyntivalon muovikupua.

Epäuskoissani totesin, että minulle puhuttiin muovisesta valaisimesta ja totta helkkarissa oletin, että kyseessä on ihan konkreettinen, isokokoinen valaisin joka on pudonnut, ihmisten tiellä tai muuten vaan haitaksi asiakkaille. Huoltomiehet lähtivät tarkistamaan tilannetta asiasta ilmoittaneelta henkilöltä, minä olin niin nolostunut, etten viitsinyt käydä edes katsomassa, minkälaisesta muovinpalasesta lopulta oli kyse. En kestä, jos olen tilannut huoltomiehet monikossa sen takia, että joku perhanan muovikupuviritys on irti. Enkä varsinkaan soita enää mihinkään, ennen kuin olen varma asian haitallisuudesta.

Aina saa kärsiä ja hävetä.

Sitä sun tätä

Kohtalaisen monipuolinen viikko. Kuherruskuukausi minun ja urhistelun välillä jatkuu sillä erotuksella, että tällä viikolla sain lepopäivät pidettyä lepopäivinä ilman päänsisäistä yhyy eiku tahtosin poukkoilla -vinguntaa. Virtaa tuntui riittävän vaikka mihin, ja kaikki oli kivaa (paitsi Party45).

Tiistaina kävin tekemässä ensimmäistä kertaa yksin Lempparin suunnitteleman kahvakuulatreenin. Tehokasta tuntui olevan ja sykkeet nousivat rehelliselle huohotustasolle, ja kun ystävä heilui vieressä oman treeninsä, kuulailu sujui ikään kuin huomaamatta. Pakko silti sanoa, että suurena kahvakuulafanina (not) arvostan erityisesti sitä, että treeni on mahdollista vetää nippuun vähän reilussa puolessa tunnissa. Toimii siis erityisesti sellaisina päivinä/aamuina kun ei oikeastaan ehtisi mitään kunnollista vetää, ja lisäksi se on puolessa tunnissa ohi on aivan loistava argumentti niihin hetkiin, kun yhyy emmie taho.

Keskiviikkona kävin rakastumassa bodybalanceen ja Party45-tunnilla päättämässä, että on ihan okei jos ei vaan tykkää jostain. Partylla on kaksi eri ohjaajaa eri päivinä, joten saatan joskus tulevaisuudessa käydä vielä kokeilemassa irtoaako toisen ohjaajan vetämänä, ja mikäli ei, suljen tunnin kansioon nimeltä been there, done that and will not do that again.

Perjantaina sain Lempparilta 1-jakoisen saliohjelman, joten kasassa alkaa olla suht kattava valikoima erilaisia lihasteluohjelmia. Yhdessä läpikäytynä hommaan meni piirun verran päälle tunti, lopullinen aika selvinnee seuraavalla kerralla yksin touhutessa. Rakastuin erityisesti yhden jalan prässiin, josta sain taas yhden liikkeen jolla yrittää paukutella enkkoja. Nyt kelkassa oli 50 kiloa - aiemman kokemuksen puutteen takia ei aavistustakaan onko se paljon vai vähän, mutta ihan nätisti kulki ja yhtä nätisti on pari päivää kiristänyt takareisissä.

Tänään teki mieli vielä reenailla jotenkin, ja koska ulkona oli kylmä eikä salikaan napostellut, valitsin vartin crossailun ja ihanan, ihanan Lempparin vetämän balancen. Mikäpä sen parempi tapa päättää treeniviikko kuin maata selällään lattialla ja kuunnella rauhoittavalla äänellä hymisty "nauti tästä hetkestä, kun sun ei tarvii suoriutua mistään." Amen.

Long time no see

Viikkojen jumituksen jälkeen 75 kilon henkinen seinä on murrettu - olen nähnyt tuon lukeman viimeksi kesäkuussa, kun oltiin menossa ylöspäin. Nyt on suunta päinvastainen ja fiilis suorastaan kaikkivoipa. Matkaa on vielä 2/3 jäljellä, mutta ennen kaikkea sitä on jo 1/3 takana.

Allekirjoittanut hypättyään aamulla vaa'alta alas. Kuva.