Olen tainnut joskus ennenkin keulia sillä, että opiskelukaverini on töissä paikallisessa Valion myymälässä, ja että saan kyseisestä paikasta tukkualennuksen. Työntekijöitä on opiskelukaverini lisäksi kaksi, joista toiselta saan myös ostaa tukkunumerolla. Kolmas on tainnut joskus kaverini pyynnöstä antaa tukkualennuksen, mutta hänen kanssaan olen asioinut vähiten, joten viimeksi alennus jäi saamatta, kun en uskaltanut avata suutani.
Kävin tänään taas täydentämässä rahkavarastoja ja törmäsin kaveriini. Kysyin, että uskallanko kassalla mainita tukkunumerosta, kun se kolmas työntekijä on rahastamassa. Kaveri totesi että tottakai, ja että käy vielä itse mainitsemassa asiasta. Kysyi samalla, että miten homma oli viime kerralla mennyt - kerroin ostaneeni rahkat ihan normaalihintaan, mutta koska oli edelleen halvempaa kuin kaupassa, ei haitannut yhtään.
Kun pääsin kassalle, ukot olivat keksineet, että tarvitsen asian johdosta jonkin hyvityksen. Enkä siis todellakaan ollut minkään hyvityksen perässä, vaan tiedustelin asiaa tulevaisuutta ajatellen. Kolmas työntekijä kysyi ottaisinko jugurttia, ja jos, niin banaania vai metsämarjaa. Totesin, että jos valita saa, niin metsämarjaa mieluummin. Ilmeeni taisi olla näkemisen arvoinen, kun tiskiin läjähti pahvipakkaus, jossa oli kuusi litran tölkkiä. Naurahdin, jotta ajattelin että jos yhden... Johon kolmas työntekijä vastasi, että no yksi pakettihan tässä onkin.
Homma huutonauratti kyllä hyvän tovin. Soitin ystävälleni "ole kiltti ja ota miulta kolme litraa marjajugurttia" -puhelun, puolet saaliista pidin itse. Tiedän, mitä meillä syödään ensi viikko.
Olisi voinut mennä noin kuusi(toistatuhatta) kertaa paremminkin, mutta elämä on ja sounot.
Torstain tienoilla alkoi tuntua siltä, että saatan kaikesta huolimatta jäädä henkiin. En voi sanoin kuvailla sitä riemun määrää, kun sai viikon tukkoisuuden jälkeen herätä niin, että happi kulkee myös nenän kautta. On nimittäin todella raivostuttavaa, kun toinen puoli nenästä on aivan totaalisen tukkeessa. Hopeareunuksen metsästäjänä todettakoon että onneksi ei molemmat, mutta silti.
Torstaina kävin taas hieronnassa. Oli toisaalta hauska kokeilla miltä tuntuu olla hierottavana, kun ei ole liikkunut yli viikkoon kunnolla. Hieroja kävi läpi perinteisen kaavan mukaan pohkeet, takareidet ja selän + niskan, enkä missään vaiheessa yrittänyt kiemurrella alta pois. Jumeja ei siis juurikaan ollut, ja totesipa H että joskus ns. pakkolepo voi tehdä lihaksistolle hyvääkin. Niskassa taisi kuitenkin olla joku tökkeli, sillä torstai-iltana alkanut oikean silmän elohiiri jatkui vielä koko perjantaipäivänkin. En tiedä voiko noilla kahdella olla yhteyttä toisiinsa, mutta muutakaan selitystä en keksinyt.
Tänään olo on ollut jo sen verran kohentunut, että kävin löntystelemässä vajaan 7 kilometrin kävelylenkin. Viiden kilometrin tuntivauhti piti huolen siitä ettei hikoiluttanut tai hengästyttänyt liikoja, mutta jonkinlainen "tuntemus" keuhkojen tienoilla on edelleen. Ensi viikkokin tulee siis olemaan hyvin kevyt, voimien mukaan mahdollisesti kävelyä ja/tai balancea tms. Asiassa auttavat onneksi taitavasti mitoitetut ja asetellut työvuorot, joita ennen tai joiden jälkeen ei ole turhan mielekästä treenailla.
Hierojalle naureskelin torstaina, että olen tainnut syksystä asti kehittää jokaiselle kerralle jonkun uuden vaivan. Milloin oli painetta rintakehässä, milloin kylki venähtänyt, milloin flunssaa. Tavoitteena voisi olla, että seuraavalla kerralla vajaan kolmen viikon päästä olen terve kuin pukki ja painan satatuhatta lasissa :)
Pienestä se voi ihmisen mieli joskus tulla hyväksi. Laitoin pari päivää sitten Lempparille angstipäissäni itkuvinkuvonku-sähköpostin, jotta en tykkää uittaa salaattia öljyssä ja avokado tökkii ja yhyhyy, eli voisinko mitenkään handlata tuota rasvapuolta pähkinöillä. Sain siunauksen asialle, jee! Eli heippahei avokadot ja tervetuloa väli- ja iltapalarahkan pähkinät, teitä onkin ollut jo iiiiso ikävä.
Vielä isompi jee:
Paikallisessa kioskissa myydään tällä viikolla irtokarkkeja ja Parrot'sin pähkinöitä puoleen hintaan, koska toimittaja vaihtuu. Jumankekka, pähkinöitä 9,90 eurolla kilo! Ostin vaatimattomat 845 grammaa ja suunnittelen vielä toista täsmäiskua loppuviikolle. Huomatkaa myös ammattilaisuutta hipova kuvanmuokkaustaidonnäyte jolla estän sen, ettei ainakaan tätä kautta kukaan ehdi apajille (muahahahahha). Siellä oli muuten niitä maailman parhaita suklaakuorrutteisia cashewpähkinöitäkin, hmmm...
Kaikista isoin jee: Fressin kesäohjelmistoon tulee bodyattack! Huutomerkki! Mie tulen niiiin kuolemaan sinne, mutta ei se haittaaaaaaa. Jee!
Heti alkuun jälkiedit: Honasin vasta nyt, että olen saanut uuden lukijan, jee! Tervetuloa!
Olen kärsinyt viimeiset päivät omituisesta tunteesta. En oikein ole osannut osoittaa sormella, mutta joku on ikäänkuin tökkinyt takaraivossa, häirinnyt, ärsyttänyt, vaikeuttanut keskittymistä. Päässä on risteillyt melko paljon negatiivisia ajatuksia, kohdistuen lähinnä omaan itseen, kroppaan ja tekemiseen.
Kun annoin ajatusvirran kulkea vapaasti, tunnistin vihdoin sen häiritsevän omituisen tunteen: epäilys. Siitä, kykenenkö sittenkään siihen, mihin marraskuussa taas kerran ryhdyin. Blogia alusta asti lukeneet tietävät, että olen aloittanut uudestaan lukemattomia kertoja, ja tähän mennessä yhtä monta kertaa epäonnistunut. En välttämättä ole luukuttanut epäonnistumista suureen ääneen, mutta sen on voinut lukea rivien välistä. Paino on pyristelyjen jälkeen jopa noussut sen sijaan, että olisi laskenut kuten toivoin.
Tämä on se vaihe ja tunnetila, jonka seurauksena olen aina aiemmin antanut koko homman olla. En voi sanoa että luovuttanut, sillä liikunta on kaikesta huolimatta aina jatkunut suht aktiivisena. Ruokailujen suhteen olen kuitenkin vaihtanut vaihteen vapaalle, tyrkännyt auton alamäkeen ja toivonut parasta. Metsäänhän sitä on aina menty.
Nyt kun miettii, niin tällä kertaa vaihe on ollut suht helposti tunnistettavissa. Flunssa iski, ja vaikka se ensimmäinen lenssupätkä sujui syömisten suhteen ihan kohtuullisesti, niin tällä jälkimmäisellä suusta on mennyt alas jos ja vaikka mitä, joka päivä. Olen ollut taas sen saman ajatuksen äärellä, josta luulin jo päässeeni eroon: kun en kerran voi liikkua, niin mitä väliä millään on?
Ajatus on siinä mielessä haitallinen, että se on saanut minut epäilemään itseäni ja kykyjäni. Olen ottanut pitkin talvea edistyskuvia itsestäni, ja ne näyttävät edelleen mielestäni yhtä hirveiltä kuin alussakin. Minulle on aina jankutettu, että valokuvissa näkyy totuus - jos se on totta, niin voisin saman tien heittää kirveen kaivoon. Sitäpaitsi alkuperäinen suunnitelmanihan oli painaa alle 70 kiloa kolmekymppisilläni. Siitä ei näytä tulevan mitään, joten miksi edes yrittää? Eikö ole ihan sama antaa olla ja palata vanhoihin, turvallisiksi todettuihin tapoihin?
Mietitään nyt kuitenkin vielä. Okei, valokuvat ovat karmeita, siitä ei päästä mihinkään. Mutta entäs sitten paino? Se on laskenut nelisen kiloa. Mittanauha kertoo, että ympäri kroppaa on kadonnut marraskuun alusta 22,5 cm. Työhousut eivät kiristä. Minulla on yhdet treenihousut, joita olen pitänyt kiristämättä vyötärönauhaa ollenkaan. Viime viikolla viikkojen tauon jälkeen laitoin housut jalkaani, ja ennen combattia huomasin, että vyötärökaistale oli valahtanut alas. Solmin kiristysnauhan, ja tunnin jälkeen kotona riisuin housut avaamatta solmua. Äitipuoli totesi viimeksi nähdessämme minun kaventuneen, ja ystäväni ilmoitti nähneensä minut ohimennen töissä takaapäin, ja että olen selvästi laihtunut.
Okei, en tule painamaan alle 70 kiloa synttäripäivänäni, mutta tietääkseni ja toivottavasti elämä ei lopu siihen päivään. Käsittääkseni aikaa on vielä senkin jälkeen, vaikka koko loppuelämä. Kun noudatin pääpiirteittäin tunnollisesti Lempparin antamia ruokailuohjeita, sain tuloksia. Olisiko tässä nyt kuitenkin riittävästi syitä jatkaa, vaikka tällä hetkellä vaikealta tuntuukin?
No joo. Milloinkahan sitä oppisi, että tyhmästä malttamattomasta päästä kärsii todellakin koko ruumis. Viikko sitten olo oli jo niin noheva, että uskalsin käydä sunnuntain balancessa. Olo parani entisestään, joten alkuviikosta rykäisinkin sitten jo combatin, salin ja tunnin crossailun.
Ne jotka ovat joskus sanoneet, että sairastamisen jälkeen olisi hyvä pitää muutama terve päivä ennen riehumista, eivät olleet täysin väärässä. Vaikka keskiviikkoon mennessä poukkoilut eivät olleetkaan aiheuttaneet mitään oireita, torstaina kroppa veti käsijarrusta ja lenssu palasi takaisin. Sen jälkeen olo onkin ollut kuin sillä Otrivin Compin tv-mainoksen tyypillä, joka matkustaa rullaportaita ja nousee autosta nenäliinavuoren kanssa. Pahinta tässä on ehkä se, että vaikka kuinka niistää niin tukkoisuus ei tahdo helpottaa, vaan koko ajan tuntuu ettei saa tarpeeksi happea. Lisäksi olen todennut, että ihmisellä on niistämislihakset. On on, uskokaa vaikka. Ne sijaitsevat leuan alapuolella imusolmukkeiden molemmin puolin. Au.
Mielen päällä pyöri jossain vaiheessa muutama ajatus epävarmuudesta ja itseluottamuksesta, mutta taidan koota niitä vielä hetken ja yrittää väkertää kokonaisen postauksen. Nyt siirryn takaisin sohvannurkkaan - ja lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että sairastan rauhassa loppuun ja lähden liikkeelle varovaisemmin kuin tällä viikolla. Ja jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön.
