Goooooood morning, Vietnam. Ei kun oho, onkin jo ilta. No, joka tapauksessa.
Kävin tänään combatissa. Se ei sinänsä ole uutiskynnyksen ylittävä asia tai muutenkaan erikoista, mutta mainitsemisen arvoista ehkä siitä syystä, että tuntui ihan pirun hyvältä. Myös pahalta, mutta ihanan kamalaahan se on aina ollut.
Kuten tuossa sunnuntaina kirjoittelin, viime viikolla tuli liikuttua oman mittapuuni mukaan paljon. Päätin suoda ruholleni lepopäivän maanantaina, ja mennä tiistaiaamuna spinningiin. Puoli viiden tienoilla aamulla havahduin lievään kurkkutuntemukseen (ei varsinaista kipua) ja nukuin muutenkin todella huonosti, joten peruin spinnin. Eilen kävimme miehekkeen kanssa pankissa ja kaupassa, ja sitten kello olikin jo iltapala. Tänään en keksinyt riittävän hyvää syytä laiskotella. Vettä satoi eikä olisi rehellisesti sanottuna vähempää voinut kiinnostaa mikään liikuntaan liittyvä, mutta koska alustavasti oli ollut työkaverin kanssa puhetta combatista, kampesin itseni liikkeelle.
Jokin aika sitten mietiskelin motivaatiopulaa ja sen parannuskeinoja. En kärsi motivaation puutteesta kovinkaan usein, mutta tämän päivän perusteella omalla kohdallani parhaiten toimii se, että yksinkertaisesti vain lähtee liikkeelle. Vaikka ei kiinnostaisi tai jaksaisi, niin enpä muista katuneeni montakaan treeniä (yhtä bodyjamia ja paria zumbaa lukuunottamatta) - yleensä se jälkifiilis on se, minkä takia kannattaa vaikka vähän pakottaakin. Tänään se jälkifiilis koitti jo kesken tunnin ja ajattelin, että olipa jälleen kerran älyttömän hyvä, että se perse nousi sieltä sohvalta.
Pari lepopäivää viikossa on pelkästään hyvä asia, mutta mikäli pidän niitä useamman putkeen, se yhyy en jaksa -fiilis jää ikään kuin päälle. Väitän kivenkovaan, että liikunta lisää liikuntaa ja liikkumattomuus lisää liikkumattomuutta. Feel free to disagree.
Pakko silti tunnustaa, että tuo kolmen lepopäivän putki ei olisi voinut osua paremmalle viikolle - palasin tiistaina lomalta töihin. Seisomatyöhön tottuneena normaaliarki sujuu loistavasti ja energiaa riittää liikkuakin, mutta voi hyvä helvetti näitä lomanjälkeisiä päiviä... Kun ei ole kolmeen viikkoon seissyt työvuoron mittaista aikaa putkeen, jalkapohjat ovat ensimmäisen viikon tulessa ja kinttuja särkee niin että lähes itkettää. Koivet siis kiittävät ylimääräisestä vapaasta, pääkoppa sen sijaan siitä, että ensi viikolla on todennäköisesti edessä normaalimpaa rimpuilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti